Uhanalaisten matkassa – Tiekarhut ovat sukupuutonpartaalla

Blogi, tiistaina 19.01.2021

Polanteinen tie on vaarallinen ja inhottava ajaa. Tiedätkö juurikaan muuta vastaavaa? No, ehkä kesäaikaan nimismiehenkiharaisen soratien.

Loppilainen Eero Alho Riihimäen vuonna 2020 hankitun uuden tiekarhun ohjaimissa.

Hyvän tienpidon puolesta olen tehnyt töitä pitkään. Välillä on tuntunut, että alemman tason pienemmät valtiontiet olisi unohdettu hoito- ja kunnostustöissä kokonaan. Esimerkiksi monet 60-70-luvulla asfaltoidut tiet on päästetty niin surkeaan kuntoon, että ainoa ratkaisu on ollut asfaltin uusimisen sijaan asfaltin poisjyrsiminen. Asfalttiteistä on siis maaseudulla palattu vuosikymmeniä ajassa taaksepäin sorateiden aikaan. Ja myös sitten lukuisat soratiet ovat jääneet kehäteiden rahareikien varjossa ilman perus- ja runkokorjauksia ja vajonneet todella järkyttävään kuntoon. 1990-luvun lamassa edellisen kerran teitä asfaltoitiin elvyttämänä toimenpiteenä oikein merkittävästi ja niistä vuosista on sitten jo kulutkin neljännesvuosisata.

Joitain vuosia sitten päätin sitten kutsua liikenneministeri Anne Bernerin kotikuntaani katsomaan millaisessa kunnossa valtion pienemmät asfalttitiet ja soratiet pahimmillaan ovat. Anne oli siksikin hyvä ministeri teitä katsomaan, sillä juuri hänen ministerikaudellaan 2015-2019 aloitettiin ns. teiden korjausvelkaohjelma eli ryhdyimme panostamaan ja laittamaan myös kuntoon valtion pienempiä teitä. Keskustan, Kokoomuksen ja PS:n hallituskaudella mm. tiestön korjausvelkaohjelmaan laitettiin peräti 1,6 miljardia euroa lisärahaa. Miljardisatsauksesta valtaosa meni juuri siis ns. perusväylien eli maanteiden ja rautateiden kunnossapitoon ja peruskorjaukseen. Hanke oli hyvä ja keräsi runsaasti kiitosta ja sen jälkeen sitä päätettiinkin yhdessä kaikkien eduskuntapuolueiden kesken jatkaa ns. parlamentaarisen liikenneverkkotyöryhmän esityksestä myös eteenpäin.  300 miljoonan euron vuosittainen lisäpanostus perusväylänpitoon kääntäkin lopulta teiden korjausvelan nyt laskuun. Suurimmillaan maamme tieverkon korjausvelka pääsi kasvamaan nimittäin jo noin 2,4 miljardiin euroon eli kiinnikurottavaa siinä siis todella olikin.

Ihka-aito tiehöylä eli tiekarhu alias maantiekarhu. Huippuharvinainen ja uhanalainen tänä päivänä Suomen teillä. Tiehöylissä käytettään siis yhdestä kolmeen terää hieman työtehtävän ja tarpeen mukaan. Terien paikat ovat etupyörien edessä, etu- ja takapyörien välissä ja takapyörien takana.

Toukokuussa 2018 liikenneministeri Anne Berner siis vieraili kutsustani Lopen Jokiniemen Shellin Parlamentissä ja kävimme Lin-Carin Pasi Tarkkalan ja mm. tienhoidon ammattilaisten Eero Alhon ja Aarne Hakalan kanssa tutustumassa sorateiden kuntoon myös maastossa. Tuo kevät oli todella vaikea sorateille ja, kun teiden rungot oli päästetty jo vuosien saatossa pettämään, niin autot kyntivät pohjapansareita myöten savessa ja kivissä. Mukana kierroksella oli myös kuljetusliike Tarkkalan toimitusjohtaja Petri Tarkkala ja Lopen kunnan luottamushenkilöitä edustamassa Eeva Pyhälammi. Mukana vierailulla ja katselmuksella oli myös tiedonpidosta vastaavan Uudenmaan ELY:n edustajat.

2019-2020 laitoimmekin sitten näitä teitä kuntoon. Tein valtiovarainvaliokunnassa esityksen pienempien teiden korjauspaketista jouluna 2018 ja sen myötä saimme korjattua ison määrän näitä sorateitä eri puolilla Hämettä. Myös valtakunnallinen korjausvelkaohjelma tasoitti kuoppia eri puolilla maata. Tehtävää kuitenkin jäi vielä tälle ja tulevillekin vuosille ja itseasiassa yritin vielä viime joulukuussa 2020 saadakin lisärahaa mm. Hunsalan- ja Siikalantien, Hyvikkäläntien, maantien 3254 ja yhdystien 3200 perusparannuksiin ja uudelleen asfaltointiin eduskunnasta. Lisäksi esityksessäni oli myös omat pienempien teiden korjausvelkapaketit tänne Kanta-Hämeeseen ja Päijät-Hämeeseen. Tässä vanhemmassa blogissani listaus kaikista esityksistäni vuoden 2021 talousarvioon. Valitettavasti nykyiset hallituspuolueet nämä lisämäärärahat äänestivät kumoon, mutta ei anneta periksi. Pidetään ääntä ja huolta, että maaseutukin tarvitsee ja ansaitsee teidenkorjausrahaa lisää. Asfaltointimäärät olisi nyt järkevää nostaa 1990-luvun lamavuosien tapaan vähintään 6000 asfaltointikilometriin vuositasolla.

Tnään sitten hyppäsin Aarnen ja Eeron matkaan tiekarhuun

Kevätkuntoisella tiellä, mutta myös talven jäädyttämällä ja polanteisella tiellä nimittäin ainoa toimiva peli on legendaarinen tiekarhu. Mehän aikanaan lapsina sellaisilla leikimme myös hiekkalaatikoilla, mutta tänäpäivänä ei enää lapset taida tietää edes mikä tiekarhu on? Tiekarhu näyttääkin olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji maassamme.

Valtionteitä ei juurikaan ainakaan täällä meidän seudulla enää hoideta tiekarhuin. Teidenhoidon kilpailutus muutti kalustovaatimuksia ja parhaiten tienmuotoakin ylläpitävät tiekarhut hukkuivat hommistaan. Onneksi sentään muutamat kaupungit edelleen tiekarhujakin hankkivat ja kyllähän silloin tien kunnosta sen myös huomaa. Esimerkiksi Riihimäen kaupunki hankki tämän uuden tiekarhun viime vuonna ja täytyy kyllä sanoa, että upea on peli ja jälki ns. viimeisenpäälle. Lopen miehet Eero Alho ja Aarne Hakala siis ajavat naapurikaupungin Riihimäen kahta tiekarhua ja kahden karhun voimin teistä saadaan kyllä kertavedollakin aina parempia niin talven jäällä kuin keväänkin peruskorjauksissa. Karhujen jälkiä sitten seurasi yrittäjä Jari Pirjola kevyemmällä traktorilla ja siisti liittyvä ja risteyalueita. Oli kyllä upea katsella miten kaksi toisensa tuntevaa tiemestaria hommaa tekivät. Ei tarvita LA-puhelimia eikä muutakaan vaan vain ajatus siitä mitä tehdään yhdessä. Saumatonta yhteispeliä mihin vielä hyvin nivoutui Jarin ”loppusiivous”. Jari totesikin urakan jälkeen, että välillä nämä Lopen miehet menevät niin kovaa vauhtia eteenpäin, että meinaavat traktorimiehen perässä eksyttää.

Yht´äkkiä tien reunassa ja Eeron tiekarhu pysäytettiin. Paikallisen yrityksen työntekijä kertoi heidän hallin liittymässä olevan pahaa nyppyä. Hetken päästä ei enää ollut, kun Eero Veekmaksinsa kanssa sinne ehti. Hyvä työ kiitti tekijäänsä ja kaikki vastaan tulleet morjentelivat miehille. Jokainen tiesi, että karhun näkeminen tarkoitti parempaa tietä ja turvallisempia kilometrejä.

Itse pääsin myös ajamaan Mattilanpellolla kierrosta. Oiva peli tällainen 2020-luvun Veekmaksin -tiekarhu. Jää lenteli ja polanteet saivat kyytiä. Ja Aarne veljellisesti naljaisi Eerolle miten olikin kiva tulla toisella koneella perässä, kun jälki oli niin sanotusti vimosen päälle. No, ei sentään, mutta hauskaa oli päästä kokeilemaan tällaista konetta ja seuraamaan miten ammattilaiset sitä käyttävät.

Veekmas Oy on siis Kiteellä toimiva Pohjoismaiden ainoa tiehöylien valmistaja. Yhtiö kaksinkertaisti aikanaan reilu kymmenen vuotta sitten kokonsa ostamalla kilpailijansa Patria Vammas Oy:n Sastamalasta. Nykyisin yhtiö tekee tiekarhuja myös maailman kovimpiin olosuhteisiin mm. kuusipyörävetoisia tiehöyliä Pohjois-Norjaan. Yhtiöstä onkin ihmetelty, että Suomeen ei koneita ELY-keskuksille ja kunnilla juurikaan mene, vaikka mm. maamme 27 000 kilometrin soratieverkon kunnossapitoon tarvittaisiinkin nimenomaan näitä tiekarhuja.

Tämä kolmikko laittaa Riihimäen teitä kuntoon. Karhukiskit Eero Alho ja Aarne Hakala yhdessä viimeistelytraktoria ajavan Jari Pirjolan kanssa Mattilan teollisuusalueella.

Ja sain minäkin hyväksyttävän merkin omasta ajostani. Karhukuski morjenstaa 🙂

Veekmasin toimitusjohtaja ja perustaja Esa Halttunen totesikin Satakunnan Kansassa pari vuotta sitten, että ”Kuorma-autoon kiinnitetyillä lanoilla ja alaterillä teitä ei saada kuntoon, ja teissä olevat viiden prosentin kallistuksetkaan eivät onnistu muilla kuin tiehöylillä.” Halttunen kertoi samaisessa jutussa 9.1.2019, että ”1980-luvun lopulla Suomessa oli tiehöyliä vielä 600–700 kappaletta” ja nykyisin teillä tiehöyliä on tästä enää murto-osa. Se muuten näkyy teittemme talvi- ja kesäkunnossakin. Satakunnan Kansan uutisessa kerrottiin, että vuonna 2000 markkinoille tuli kokonaan uudenlainen tiehöylä, josta on tullut erittäin suosittu erityisesti Ruotsissa, mutta Suomessa uusien tiehöylien hankinta on siis harvinaista. Uuden tiehöylän hinta on kuitenkin 350-380 000 euroa – itseasiassa tämä Eeron uusi karhu maksoi kaikkine ”herkkuineen” ja veroineen lähes puolimiljoonaa, mutta tienhoitovarustuksella olevan kuorma-auton saa noin 170 000 eurolla. Mutta ero tulee näkyviin nimenomaan teiden kevään peruskorjauksissa ja muotoon ajoissa, mutta myös talvella jäisten polanteiden ja vastaavien kanssa. Toivotaan, ettei teikarhut sukupuuttoon kuitenkaan kuolemaan pääse eikä myöskään Aarnen ja Eeron tapaisten tiemestareiden osaaminen ja taito katoamaan..

Mutta tänään siis pääsin katsomaan miten se tiekarhu tositoimissa toimii. Eero Alhon kanssa menimme uutukaisella koneella edellä ja Aarne Hakala ajoi sitten toisella höylällä perässä. Jää rouskui ja tiestä tuli tiptop.

Mukava aamupäivä tiemestareiden matkassa. Lupaan jatkaa työtä parempien teiden puolesta jatkossakin.

 

 

 

Kommentit