Tänään järjestimme Lopella jo yhdeksännen kerran kaikkien yhteisen Lopen Wapun. Tapahtumasta on muodostunut vuosien saatossa hieno perinne ja ennen muuta kotiseutuperinne ja tänäänkin kirkonmäen juurella senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalla oli toistasataa henkeä vappua juhlistamassa. Aikanaan kun tämän tapahtuman ideoin niin halusin, että rakkaaseen kotikuntaani syntyisi vappuperinne mikä yhdistäisi kaikkia ja missä esillä olisi Loppi ja kotiseutu kevään, ylioppilaiden ja suomalaisen työn päivänä. Ja tärkeänä innoittaja oli myös se, että meillä Lopella on senaattori Yrjö-Koskisen ainoa patsas maassamme. Yrjö-Kokisella oli Lopella maatila Leppäniemi ja myös kesäpaikka. Hän oli vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, poliitikko ja vanhasuomalainen suomalaisuusmies, Suomalaisen puolueen puheenjohtaja J. V. Snellmanin jälkeen. Patsaansa siis todellakin ansainnut.
IX Lopen Wappu keräsi yli 100 ihmistä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalle. Juhlapuheen tänä vuonna piti metsästyksestä ja eränkäynnistä Kari Kuparinen ja musiiikista vastasivat Timotein laulajat. Kukat patsaalle laskivat kotiseutuneuvos Ahti Gåpå ja Tarja Toivonen.
Tämänkertaisen tilaisuuden juhlapuheen piti Kari Kuparinen. Kari on pitkänlinjan metsästäjä ja riistanhoitaja ja tehnyt myös elämäntyönsä alaan ja aiheeseen liittyen Sakolla. Puhe käsittelikin metsästystä ja riistanhoitoa Lopella ennen ja nyt. Puhe oli erinomainen. Mielenkiintoisia tarinoita menneiltä vuosisadoilta ja vuosikymmeniltäkin niin Paloheimon Ansalasta kuin Marsalkka Mannerheimin Metsästysmajasta. Myös Kuutoset metsästysseurasta ja viimeisen tappajakarhun jahdeista ja kaadosta. Mutta myös tarinaa ja faktaa siitä mitä kaikkea metsästys ja riistanhoito 2010-luvulla on. Metsästäjät huolehtivat kannoista ja myös siitä, että esimerkiksi hirvieläinten määrät eivät kasva liikenteen ja muunkaan kannalta vaarallisen suuriksi ja metsästäjät myös auttavat poliiseja hirvieläinonnettomuuksien sattuessa. Ja monenlaista muuta. Sain Karilta puheen myös kirjoitettuna itselleni ja liitän sen tämän blogini loppuun. Puheessa nimittäin sellaistakin aineistoa mitä ei ole ennen julkaistu mm. presidenttien jahdeista Lopen Kormussa.
Lopen Wappuun on kuulunut myös joka vuosi Timotein Naiskuoron lauluinen vapputervehdys ja niin tänäkin vuonna ja pieni vappuhetkemme päättyi myös perinteikkäästi YSYK:n sanoittamaan Suomen Salossa. Aurinkoinen sää meitä tänään myös helli ja tunnelma oli sen mukainen. Mietin jo samalla mitä juhlavuosi 2017 eli 10. Lopen Wappu voisi pitää sisällään. Joitain ajatuksia minulla on jo mielessäni, mutta mielelläni otan ja otamme tekijöiden kanssa myös ideoita vastaan.
Mutta vielä iso kiitos Kari Kupariselle ikimuistoisesta historiapuheesta, kotiseutuneuvos Ahti Gåpålle ja Lopen Uupuneelle Tarja Toivoselle kukkien laskusta, Timotein laulajien juhlamme musiikista ja Sirpa Hopearuoholle ja Riitta Joutsi-Hänniselle tilaisuuden järjestelyistä. Ja isoin kiitos kaikille mukana olleille.
Wanhojen Automobiilien vappuretkelle emme tänä vuonna sitten ehtineet kun kirkonmenot hieman siirsivät vappujuhlaamme myöhemmäksi. Mutta Madame kuitenkin Pekkalan Vajasta laitettiin vapun kunniaksi liikkeelle ja tänään vappuajelimme pienellä porukalla Riihimäen Upseerikerholle vappubrunssille. Upseerikerhon emännät eivät tälläkään kertaa pettäneet ja ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittämiin. Kiitos vielä ystäville seurasta ja naurun ja hymyn täyttämästä päivästä.
Illalla vielä yksi pidempi puhelinpalaveri tulevista jutuista. Keväästä saamme vielä työntäyteisen.
….
Tässä siis vielä Kari Kuparisen Lopen Wapun juhlapuhe tältä päivältä:
9. Lopen Wappu 2016
Juhlapuhe 1.5.2016
Kari Kuparinen
Eränkäynnin ja Riistanhoidon pitkät perinteet Lopella
”Arvoisat kuulijat, hyvät Naiset ja Miehet !
Aurinkoista Vapunpäivää teille kaikille ja kiitos, että sain tulla puhumaan metsästyksestä tähän perinteiseen Lopen Wappu – tilaisuuteen.
Metsästyksen historiaa Suomessa
Metsästysseuratoiminta on eräs suomalaisen metsästyksen keskeisimmistä elementeistä. Ensimmäinen suomalainen metsästysseura perustettiin 1865, Suomen Metsästysyhdistys. Tällähetkellä Suomessa on n. 5000 metsästysseuraa ja n. 300.000 metsästäjää.
Ensimmäisen seuran perustamisesta tähän päivään on pitkä jakso Suomen historiassa. Se herättää ainakin minussa ajatuksia siitä, kuinka seuratoiminta kantaa mukanaan vielä pidempää eränkäynnin historiaa ja kuinka metsästysseuratoiminnassa ovat sen olemassaoloaikana kuvastuneet yhteiskunnan muutokset ja pyynnin merkityksen muutos.
Kun lähdetään miettimään nykyisen metsästysseuratoiminnan historiallista kehystä, on siihen vaikuttanut paljon itse pyyntikohteiden ja pyyntitapojen historiallinen muutos. Suomea asuttanut kivikauden metsästäjä pyyti peuraa, hirveä, majavaa sekä erilaista lintu- ja pienriistaa. Suuri ero nykyiseen oli mm. hylkeen tärkeä merkitys. Rautakaudella ja ns. eräkaudella tilanne muuttui, kun lihan ja osin vaatteiden vuoksi pyytäminen sai rinnalleen laajamittaisen turkismetsästyksen. Sen kohteita olivat mm. orava, majava, saukko, kettu, näätä ja suurpedot. Turkisriistan pyynnin taloudellinen merkitys säilyi aina 1900-luvulle saakka, normaalin lihariistan pyynnin merkityksen rinnalla.
Vanha pienriistan, kuten kana- ja vesilintujen sekä jänisten pyynti on säilynyt tärkeänä nykyaikaan. Uudemmalla ajalla on ehkä tyypillisin lisäpiirre ollut metsästettävien ulkomaantulokkaiden ilmaantuminen Suomen luontoon. Aina nämä eivät ole olleet niin toivottujakaan, kuten minkki ja supikoira, mutta metsästykseen nekin ovat vaikuttaneet. Uutena piirteenä onkin metsästykseen tullut riistanhoidollinen metsästys. Hirvieläimistä etenkin hirven lisääntyminen on vaikuttanut 1900-luvun jälkipuoliskolla hyvin läpitunkevasti koko metsästyskulttuuriin.
Riistan muuttuessa ovat myös pyyntitavat muuttuneet. Muinaiset aktiivisen pyynnin välineet – jouset ja keihäät – ovat korvautuneet 1800-luvulta lähtien tuliaseilla, ja ennen niin keskeinen erilainen ansapyynti silmukkoineen, loukkuineen ja kuoppa-ansoineen on supistunut pienriistan loukku- ja rautapyynniksi. Aiemmin se oli hyvin suurisuuntaista mm. peuran pyynnissä.
Käy siis ilmi, että pyynti on vaatinut suunnitelmallista yhteistoimintaa kivikaudelta asti. Tämä koskee erityisesti suurpyyntiä, hirvieläinten, suurpetojen ja hylkeen metsästystä. Nykyään käytännön sanelema yhteistyö saa ilmiasunsa etenkin hirvenmetsästyksessä ja riistanhoidossa. Voidaankin sanoa, että muinaisten pyyntikuntien välttämätön sosiaalinen yhteistoiminta saaliin saamiseksi, käsittelemiseksi ja jakamiseksi on yhä tänään eräs keskeinen juonne nykyistenkin metsästysseurojen toiminnassa.
Historiaa Lopelta
Riistaeläimet ovat taloudellisesti kiintoisa eläinryhmä. Riistopyynnin vuoksi monet turkiseläimet ja pedot ovat varsin aikaisin kadonneet Lopelta. Niiden muinaisista elinpiireistä kertovat enää vain paikannimet. Sajaniemen Nokanmaan nimi lienee kauas muinaisuuteen katoava häive arvokkaimman turkiseläimen, soopelin ( muinaissuomalainen nimi oluut nois, nokiin ), esiintymisestä Lopella.
Suteen liittyviä paikannimiä ovat Sudenpesänmäki, Susilamminsuo, sekä sen pyyntiin liittyvät Sudenkuopanmäki ja Sudentarhanmäki. Viimeinen karhu klaadettiin v.1887 Riimalassa Lopen länsirajalla, joten tämän pedon muisto elää ainoastaan sellaisissa paikannimissä, kuin Karhusuo ja Karhuoja. Suden ja ilveksen osalta rauhoitustoimenpiteet ovat aiheuttaneet sen, että niitä on jälleen 70 – luvulta lähtien tavattu entisillä asuinsijoillaan.
Paljon vahinkoa kotieläimille , saivat aikaan metsän pedot, joita Lopen suurilla saloilla vaelteli laumoittain. Esimerkkinä petoeläinten karjalle tuottamista tuhoista mainittakoon, että vuosina 1825 – 35 petoeläinten arvioitiin Lopella tappaneen kaikkiaan 450 hevosta, 1200 nautaa ja 1800 lammasta. Luvut ovat erittäin suuria ja lienevät huomattavastikin todenperäisiä suurempia. Karjan suojaamiseksi luettiin loitsuja esimerkiksi vuonna 1883, jolloin tappajakarhu vaelteli Lopen ja Tammelan rajamailla.
Petoeläinten hävittämiseen alettiin määrätietoisesti pyrkiä koko maassa 1860 – luvulta alkaen. Kunnat maksoivat tapporahaa ja tässä hengessä oli laadittu myös uusi metsästyslaki 1868. Susia oli metsästetty vanhastaan sudentarhoilla ja –kuopilla, esim. vuosina 1834 – 35 Lopella ilmoitettiin olevan 20 sudentarhaa ja 10 sudenkuoppaa. 1860 – luvulta lähtien aloitettiin ajometsästykset jahtivoudin johdolla. Lopella oli 1860 – luvulta 1880 – luvun loppuun saakka rusthollari Abraham Berggren Sajaniemen Yli – Melkolta.
Metsän petojen jahtaaminen oli tapporahan suuruuden vuoksi varsin kannattavaa puuhaa, sillä vuonna 1876 karhusta ja sudesta maksettu tapporaha 75 mk vastasi paikkakunnalla käypää rengin vuosipalkkaa. Sudet olivat hävinneet Lopelta 1870 – luvulla, sen sijaan Lopen kuuluisaksi tullut tappajakarhu aiheutti paljon tuhoa karjalle länsipitäjällä 1880 – luvulla. Karhun arveltiin vuosina 1884 – 87 tappaneen Lopen – Pyhäjärven – Tammelan alueella yli 100 lehmää ja lisäksi muita kotieläimiä.
Kesällä 1886 karhu tuli entistäkin verenhimoisemmaksi ja sen kaatamiseksi järjestettiin Pyhälammin maalta ajojahti, johon osallistui 300 miestä, mutta se ei kuitenkaan johtanut tulokseen.
Vuonna 1887 Unikeonpäivänä Keritty – järven takana Ali – Suontaustan torpan isäntä Kaarlo Skogberg yllätti karhun torpan karjan kimpusta ja ampui sen aseella, johon hän keväällä oli varta vasten ladannut ruudikkaan karhupanoksen. Lopen pahamaineinen tappajakarhu oli Lounais-Suomen viimeinen karhu ja sen kaatopaikalle pystytti Kymi-yhtiö 50 vuotta myöhemmin muistomerkin.
Vuonna 1898 syntyi uusi metsästyslaki, josta muodostui tärkeä merkkipaalu uudemman metsästyksen historiassa. Siitä alkoi uusi ajanjakso, jolle leimaa antavana piirteenä on huolehtiminen erityisesti syötävän riistan menestymisestä. Riistanhoitoon ja pienpetojen hävittämiseen kohdistettiin kaikki huomio.
Lopen metsästyshistorian varmasti kaksi merkittävintä Metsästysmajaa ovat Ansala ja Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja, Marskinmaja.
Ansalan Metsästyshoitoyhdistys perustettiin 4.4.1907 ja Ansalan metsästysmaja rakennettiin vuonna 1908 Lopelle H.G.Paloheimon omistaman Kormun kartanon maille. Metsästysseuran nimeksi tuli vuonna 1920 Ansalaiset ry.
Seuran keskushenkilö ja pitkäaikainen presidentti eli puheenjohtaja oli H.G:n vanhempi veli, K.A.Paloheimo. Metsästystovereita löytyi Suomalaiselta Klubilta. Ansalasta muodostuikin sen eräänlainen epävirallinen kokoontumispaikka, jossa jopa metsästystä tärkeämpää olivat seuran jäsenten ja kutsuttujen vieraiden väliset keskustelut. Ansalassa vierailivat presidenteistämme ainakin P.E.Svihuvfud, J.K.Paasikivi ja U.K.Kekkonen.
Ansalaan vieraat saapuivat aina lauantai – iltapäivällä ja jahdit järjestettiin sunnuntaisin. Vieraat saapuivat junalla Riihimäelle ja sieltä hevoskyydillä Ansalaan. Yhdistys hankki myös itselleen hevosvetoisen kiskovaunun H.G.Paloheimon rakennuttaman Kesijärven kapearaiteisen rautatien valmistuttua.
Ansalan jahdit noudattivat pitkiä perinteitä niin ruokailujen, juomien ja illanviettojen suhteen. Jokaisella vieraalla olivat omat makuupaikat ja kaapit aseille ja muille varusteille.
Lainatakseni Arvi Paloheimon sanoja: ”Ansala oli fennomaanien tukikohta, K.A:n akatemia- ja osa Paloheimojen perinnettä.”
Vuonna 1926 perustettiin Lopelle Metsästysseura Kuutonen. Seuralla oli vakiintuneet toimintamuodot ja sisäiset säännöt. Kuutosen perustajajäsenet olivat Eero Eskola, Yrjö Joensuu, Erkki Pälsi, Oiva Pälsi, Gustaf Sohlström ja Anselm Wenden. Kuutosten pääasiallisena harrastuksena oli jänisten metsästys.
Ensimmäinen hirvijahti Lopella järjestettiin hirvenmetsästyksen tultua sallituksi vuonna 1934 ja saaliiksi saatiin kolme hirveä.
Metsästysseura Kuutosen toiminta loppui 1930 – luvun lopulla.
Suurriistaan kuuluvalla hirvellä on kautta aikojen ollut vankka sijansa Lopen metsissä. Valkohäntäpeura tuotiin Suomeen vuonna 1934 ja sen arvo loppilaisessa metsästyksessä on kasvanut vuosi vuodelta. Lopen ensimmäinen valkohäntäpeura kaadettiin Topenon Erän alueella Ourajoella 1.12.1968. Trofee on nähtävillä Topenon Maamieseurantalon juhlasalissa.
Vuonna 1936 perustettiin Lopen Riistanhoitoyhdistys, mutta aktiivinen riistanhoitotyö alkoi Lopella viritä vasta sodan jälkeen. Lopen Riistanhoitoyhdistyksellä on tänä vuonna 80 – vuotis juhla-vuosi.
Marsalkka Mannerheimin metsästysmaja siirrettiin ja uudelleen rakennettiin Lopelle sodan jälkeen vuonna 1945. Vuonna 1948 Marsalkka Mannerheim lahjoitti vuonna 1921 perustetulle Suomen Metsästäjäliitolle Punelian rannalla sijaitsevan Sisula – nimisen tilan metsästysmajoineen. Metsästäjäliiton oli tarkoitus valtion ja perustetun Sisula – säätiön tuella muodostaa sen ympäristöön tuhansia hehtaareja käsittävä riistanhoidon mallialue, jota ylläpidettäisiin ja hoidettaisiin koko maan riistanhoidon kehittämiseksi. Suunnitelma ei kuitenkaan ennättänyt toteutua, koska 1950 – luvun puolivälissä perustettiin vastaavanlainen riistanhoitoalue Kytäjälle.
Mannerheim ehti vierailla Lopella muutamia kertoja, mutta hän ei metsästänyt Lopella.
Presidentti Kekkonen metsästi Marskin majan maastoissa Leppäniemen kartanon jahtimailla 1950 – luvulla. Jahtipäällikkönä toimi Otto Saarenoja.
Presidentti Kekkonen vieraili myös pienellä jahtiporukalla Leppäniemen kartanossa jänisjahdeissa. Metsästäjät viettivät päivän jahdissa ja tulilla. Illalla siirtyivät Kekkonen ja kauppaneuvos Vakkuri Leppäniemen kartanoon iltakahville.
Marskin maja on erittäin tärkeä paikka Lopelle ja Lopen matkailulle ja viimevuosina olemme myös aloittaneet Mannerheim – hirvijahtien järjestämisen Marskin Majan lähiympäristössä vaalien Marsalkka Mannerheimin historiaa.
Vuonna 2013 tällä samalla paikalla Seppo Kuparinen piti puheen ”Kun Karjalaiset tulivat Loppea värittämään. Puheessaan hän totesi, että karjalaiset olivat aktiivisia yhteisten asioiden hoidossa. Karjalaisilla on myös merkittävä rooli monissa loppilaisissa metsästysseuroissa, niin jäsenenä, hallituksen jäseninä, jahtipäällikköinä ja puheenjohtajina.
N. 10 v sitten me loppilaiset Karjalaiset sukujuuret omaavat metsästäjät perustimme Kuparsaaren metsästysseuran, jossa on tällähetkellä jäseniä yli 30. Viime vuonna aloitimme yhdessä Suomen Metsästysmuseon kanssa keruuprojektin, jossa kerätään karjalaisia erätarinoita. Keruu on tuottanut paljon materiaalia ja monet muistot liittyvät loppilaisten metsästysmuistoihin luovutetun karjalan alueella ja sen jälkeen jahtiperinteen jatkumiseen Lopella. Loppilaisista Pertti Sunista ja Eero Ruposesta on tehty myös haastattelut, jotka ovat tallennettuna museon arkistoissa. Näissä haastetteluissa tuli mm. esille oravan metsästyksen tärkeys Lopella sotien jälkeen.
Pertti Suni toimi pitkää Keski – Lopen Eräveikkojen puheenjohtajana ja seuran 60 – vuotis historiikissä kerrotaan kuinka Pertti aloitti Neuvostoliiton lähetystölle Lopella järjestetyn jahdin jälkeisessä illanvietossa sotilasasiamiehen kanssa Karjalan palautusneuvottelut, mutta ne päättyivät lyhyeen, kun naapuri totesi, että ”mikäs siinä, otetaan koko raja pois”. Metsästysyhteistyö on kaikesta huolimatta sujunut naapureiden kanssa hyvin.
Metsästys tänään ja tulevaisuus
Osaksi ”verenperinnöstämme” varmasti johtuu, että Suomessa on nykyisinkin väkimäärää suhteutettuna enemmän metsästäjiä kuin missään muussa maailman valtiossa. Voimme olla ylpeitä myös siitä, että vaikka metsästyskulttuurimme on muuttunut yhteiskuntakehityksen myötä, siinä on säilynyt hyvin paljon perinteisiä arvoja ja siihen on omaksuttu erittäin vähän vieraita vaikutteita. Enemmänkuin perusteltua onkin puhua ainutlaatuisesta ja täysin omaleimaisesta metsästyskulttuurista, kun kerrotaan metsästyksemme historiasta tai tämän päivän metsästyksestä.
Metsästykseen kuuluu olennaisina osina riistanhoito, metsästysmajatoiminta, koira harrastus, yhdistystoiminta, kilpailutoiminta ja jatkuva perehtyminen luontoon. Metsästys perustuu hyvin paljon metsästysseura toimintaan.
Metsästysseurat hoitavat metsästysmaiden vuokraukset, organisoivat metsästystapahtumia ja ovat muutoinkin samaa harrastavien luonnosta nauttivien henkilöiden yhteenliittymiä, joissa kaikki jäsenet ovat samanarvoisia ja tekevät kukin mahdollisuuksien mukaan työtä porukkansa, riistan ja koko metsästysharrastuksen hyväksi. Lopella toimii tällä hetkellä 12 metsästysseuraa ja yksi seurue.
Seurojen aktiivisuuden yhtenä konkreettisena esimerkkinä ovat metsästysmajat, joita Lopen RHY:n seuroilla on lähes kaikilla. Metsästysmajojen luomat puitteet ovat erittäin tärkeät niin metsästyksessä kuin jahdin jälkeisissä illanvietoissa ym. tapahtumissa. Lisäksi Majat ovat myös vuokrattavissa saunailtoihin tai muihin tapahtumiin, joka parantaa yhteistoimintaa niin maanomistajien, kuin muidenkin kyläläisten kanssa.
Ampumaradan rakentaminen on Lopella ollut usean vuoden projekti ja malliesimerkki hyvästä talkoohengestä. Ampumaharrastuksen myötä olemme saaneet nuoria mukaan harrastukseen.
Metsästystä tarvitaan ja metsästäjien tahto on tietenkin voida toimia ilman, että yhteiskunta säädöksin tai rajoituksin vaikeuttaa metsästystä kohtuuttomasti. On myös yhteiskunnan etu, että metsästäjät harrastuksensa yhteydessä hoitavat yhteiskunnan kannalta välttämättömiä asioita, talkootyönä vieläpä. Mitä merkitsee maanlaajuisesti esimerkiksi se, että metsästäjät hoitavat lain edellyttämällä tavalla liikenteessä loukkaantuneet hirvieläimet pois maastosta. Poliisin aikaa vapautuu muihin tehtäviin, valtio saa vieläpä tuloja näistä kolarihirvistä ja -peuroista. Lopellakin poliisin kanssa on sopimus ja yhteistyö on sujunut kitkattomasti jo usean vuoden ajan. Päivänpolttava kysymys on villisikojen ampuminen sairasepäilyjen takia.
Entinen Metsästäjäin Keskusjärjestö, nykyinen Riistakeskus on katto – organisaatio, johon kaikki metsästäjät kuuluvat. Suomi on jaettu alueisiin, joiden päätöksistä vastaavat alueelliset riistaneuvstot ja Lopen Riistanhoitoyhdistys kuuluu Etelä Hämeen Alueeseen.
Riistakeskusuudistus oli suuri muutos riistaorganisaatiossa. RHY ja seuratasolle ei tullut suuria muutoksia. Talkoot jatkuvat !
Seurojen vapaaehtoisuuteen perustuvana valtakunnallisena metsästäjä järjestönä toimii Suomen Metsästäjäliitto.
Etelä- Hämeen piirin ehkä Lopen kannalta näkyvin toimintamuoto on kilpa-ammuntatoiminta. Loppilaiset metsästäjät ovat järjestäneet useita katsastuskilpailuita ja PM – kilpailuita ja menestyneet sekä Piirinmestaruus, että SM – tasolla, viime vuonna Eetu Kallioisen myötä myös MM – Tasolla.
Metsästystä on pidetty kautta aikojen hyvin miehisenä harrastuksena, joten on hienoa todeta, että naispuolisten metsästäjien määrä on viiden viimeisen vuoden aikana kasvanut merkittävästi. Muutamassa vuodessa heidän lukumääränsä on lisääntynyt reilusta tuhannesta lähelle kahtakymmentä tuhatta. Lopella metsästyskortin maksaneita metsästäjiä on yli 600, joista naisia yli 30.
Riistatilanne Suomessa on elinolosuhteet huomioon ottaen kohtuullisen hyvä. Hirvellä onkin aina ollut kannaltamme oma ja erityinen merkityksensä. Myös peurakanta on runsas ja kiivasta vauhtia riistamaillemme tekee tuloaan maailman kaunein hirvieläin, metsäkauris. Metsäkauris on myös lisääntynyt Lopen alueella ja kauriin talviruokintaan on paneuduttu taimikkovahinkojen estämiseksi. Loppilaiset seurat ovat hoitaneet omalla alueellaan riistanruokintaa esimerkillisesti.
Lopen hirvikanta on ollut useita vuosia melko suuri. Kantaan sovitetuilla kaatomäärillä hirvien määrä on tarkoitus saada n.3 hirveen / 1000 ha. Tulevan syksyn lupamäärä tulee olemaan hieman korkeammat, kuin viimevuonna. Hirvieläimet on Lopella metsästetty jo yli 20 v ajan yhteisluvalla, joka on yhdistänyt ja parantanut seurojen yhteistyötä, jonka toivon edelleen kehittyvän tulevaisuudessa. Yhteislupa mahdollistaa myös maanomistajien kannalta tärkeän asian, eli voidaan painottaa metsästystä alueille, joilla on vahinkoja. Tässä yhteydessä haluan korostaa yhteistyön tärkeyttä maanomistajien ja metsästäjien välillä. Meille metsästäjille on tärkeätä saada tietoa vahingoista ja vahinkoalueista.
Monet nykyihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja suuntaus vain kiihtyy. Tämä merkitsee monesti myös sitä, että metsästystä ei nähdä enää samanlaisena vuotuisena kestävän käytön periaatteella tapahtuvan sadonkorjuuna kuten aikaisemmin. Tämän tyyppiset asenteet perustuvat paljolti vääriin kuvitelmiin jopa väärään tietoon. Metsästysseurat ja me yksityiset metsästäjät olemme oikean tiedon jakamisessa avainasemassa. Toki on niin, että kansalaiset saavat olla eri mieltä metsästyksestä, mutta tosiasioiden tunteminen saa monesti hyvinkin kriittisen suhtautumistavan muuttumaan neutraaliksi.
Nykyään ilves on meillä Hämeessä varsin yleinen ja kannan runsastuminen on veroittanut peura ja kauriskantoja runsaasti. Karhuhavaintoja tehdään vuosittain kaikkialla Hämeessä, toistaiseksi on vältytty suuremmilta ongelmilta. Susi on tällähetkellä varmasti pedoistamme se josta käydään paljon keskustelua ja joka jakaa mielipiteet.
Pienpetojen pyynti on riistanhoitoa parhaimmillaan, johon myös Lopella kuten myös valtakunnan tasolla on panostettu useiden vuosien ajan järjestämällä erilaisia pienpetokilpailuja.
Huolta me metsästäjät tunnemme myös siitä, että nuoria ei tule nykyisin samaan tapaan metsästysharrastuksen pariin kuin aiemmin. Syitä on monia. Nuorille on tarjolla hyvin moninaisia harrastuksia eikä metsästäjäksi ryhtyminen taajamaseuduilla ole muutoinkaan aivan helppoa. Nuorison keskuudessa on myös erilaisia muotivirtauksia ja muita harrastuksia, jotka kaikki kilpailevat metsästysharrastuksen kanssa. Esim. ottamalla koulujen oppilaita tutustumaan metsästysseuratoimintaan, jota monet seurat ovat toteuttaneetkin, on varmasti suuri myönteinen vaikutus. Toiveemme on, että tuleva sukupolvi ja tulevat sukupolvet voisivat kokea metsästyksen merkeissä luonnossa ja metsästysseuroissa samanlaisia hienoja hetkiä kuin olemme itse saaneet kokea.
Itselläni on kuitenkin vankka usko, että suomalainen metsästys tulee jatkumaan pohjimmiltaan samanlaisena luonnonläheisenä, kestävän käytön periaatteella tapahtuvana harrastuksena kuin nykyisin. Perusedellytyksenä kuitenkin on, että metsästäjien ja maanomistajien hyvä yhteistyö säilyy.
Metsästysoikeus Suomessa kuuluu lähtökohtaisesti maanomistajalle. Ilman maanomistajien myötävaikutusta ei metsästystä voitaisi nykyisellä tavalla toteuttaa. Selvääkin selvempää on, että metsästyksen harjoittamisen on riittävällä tavalla palveltava kaikkien etua. Asioiden menestyksekäs kehittäminen edellyttää jatkuvaa ja kiinteää yhteistyötä, jossa aidosti ja laajasti sitoudutaan hyvän lopputuloksen saavuttamiseen.
Ilahduttavaa on todeta, että viimeisten tutkimusten mukaan metsästys on hyväksytympää kuin koskaan neljän seurantavuosikymmenen aikana.
Riistaruuan arvostus on kasvanut myös valtakunnantasolla. Meidän on syytä olla ylpeitä metsästysharrastuksestamme.
Haluan kiittää Lopen Kirjastoa ja Tarja Toivosta, Suomen Metsästysmuseon henkilökuntaa ja Martti Paloheimoa avusta historia-aineiston keruussa.
Lopuksi palaan vielä Ansalan historiaan. Luen Martti Paloheimon luovuttamasta aineistosta lainauksen Olavi Penttilän julkaisemattomasta käsikirjoituksesta Ansalan Metsästyshoitoyhdistyksen ja Ansalaiset Ry:n toiminnasta vuosina 1907 – 1959, joka sopii erinomaisesti tänään tällä paikalla:
Mikään aate tai harraste ei kuitenkaan voi yhdistyksenä lähteä tehokkaaseen alkuun, saati toimia, jollei ole keskeistä henkilöä, joka on valmis jatkuvasti aktiivisesti toimimaan aatteen ja harrasteen hyväksi. Ansalan metsästyshoitoyhdistyksen kohdalla tämä henkilö oli filosofian tohtori K.A.Paloheimo, joka 1890 – luvun alkupuolella muutti Viipurista Helsinkiin Vakuutusyhtiö Pohjolan ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Hänestä ja hänen veljestään maanviljelysneuvos H.G.Paloheimosta tulivat Ansalan synnyn tärkeimmät henkilöt; edellinen oli aatteellinen voima, jälkimmäinen mahdollisti käytännön toiminnan luovuttaessaan yhdistykselle metsästysmaat ja muita taloudellisia edellytyksiä, joista vähäisin ei suinkaan ollut oman metsästysmajan rakentaminen. Molemmista veljeksistä tuli maamme talouselämän keskeisiä henkilöitä, jotka tarmokkaasti toimivat nimenomaan suomalaisen teollisuuden ja suomalaisaatteen hyväksi. Tämä loppilaiseen kotipappilaan pohjaava aatteellinen voima, jolle oli tuttua, niinikään loppilaisen, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen henki, oli se perustekijä, minkä pohjalta voidaan katsoa vuosisadan alun keskeisimmän suomalaisen metsästysyhdistyksen syntyneen.
Tärkeä osuus yhdistyksen jäsenistön kokoonpanossa on Suomalaisella Klubilla, joka Helsingissä oli suomalaismielisten keskus ja tapaamispaikka. Tämän klubin ensimmäinen jäsen oli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Klubin piiristä lähtivät liikkeelle monet suurhankkeet: mm. Kansallis-Osake-Pankki, Henkivakuutusyhtiö Suomi ja Vakuutus-Osakeyhtiö Pohjola, samoin Suomalainen Teatteri. Siellä syntyi myös Ansalan metsästyshoitoyhdistys, jonka jäsenet myöhemmin monesti kokoontuivat klubin tiloissa. Merkille pantavaa on, että yleensä näiden hankkeiden takana olivat samat henkilöt. Mm. toistakymmentä Ansalan jäsentä on aikojen kuluessa ollut mukana Pohjolan hallintoelimissä.
Metsästys on ihmisen vanhimpia tapoja hankkia ruokaa, sen merkitys elinkeinona ei ole tyystin hävinnyt edes meidän taloudellisesti kehittyneestä maastamme. On ymmärrettävää, että metsästyksellä harrasteena on ollut ja yhä edelleen on varsin keskeinen asema suomalaisten keskuudessa. Alkuperäinen luonto ja sen suojissa elävät kiehtovat meitä erikoislaatuisella tavalla.
Metsänpoika tahdon olla – Sankar Jylhän Kuusiston !
Näillä sanoilla haluan Toivottaa Hyvää Vappua kaikille.
Kiitos !”
Kari Kuparinen.