Tammisunnuntain juhla
Juhlaesitelmä 28.1.2020 Ostrobotnia
Kansanedustaja Timo Heinonen, (muutokset puhuattessa mahdollisia)
Arvoisat sotiemme veteraanit ja lotat, vapaussodan perinteiden vaalijat, hyvät naiset ja herrat,
Kutsu saapua pitämään Tammisunnuntain juhlaan juhlaesitelämä tuli minulle yllätyksenä. Mutta toki äärimmäisen mieluisana yllätyksenä.
Omat ensimmäiset muistikuvat Vapaussodasta ovat rakkaan isoisäni, talvi- ja jatkosodan veteraanin, vaarini Paavo Heikkilän kertomia. Vaarini koki myös vapaussodan ajan. Itseasiassa vaarini tarinat ja muistelot herättivät minun kiinnostukseni yleisemminkin historiaan, sotiimme ja myös vapaussotaan jo ollessani pieni poika.
Myöhemmin nuorukaisena haastattelin vaariani näistä tapahtumista monet kerrat. Vanha mangnetofooni pyöri ja C-kasetti taltioi vaarini muisteloita vapaussodan ajalta, mutta myös talvisodasta ja jatkosodasta. Ja lisäksi myös tavallisesta elämänmenosta 1900-luvun alussa.
”Ei vaarikaan kerro enää sodasta. Hän kasvaa heinää kirkkomaalla. Nyt vielä paremmin ymmärrän tarinan. Ja hänen tekojaan arvostan.”
….
Kruununnimismies Forstenin (murhattiin 1918) vaarilleni vuonna 1915 myöntämä polkupyörän ajokortti.
Hyvät ystävät,
tuo ensimmäinen muistikuvani vapaussodasta on edelleen hyvin mielessäni ja kesäpaikkamme Pekkalan pihapiirissä. Vanha vuosisatainen aitta sai seinäänsä punaisen haulikon lyijypään, kun punainen vartiossa ollessaan pikkupojille asettaan oli innostunut esittelemään. Jälki aittani seinässä on muisto vuosisadan takaa. Lopulta vapauden voitto.
Oma kotikuntani on siis Loppi – pieni maalaiskunta eteläisessä Hämeessä. Kun itse en ole historian tutkija – vaan harrastaja – ja tiedän teistä kaikkien tuntevan enemmän kuin hyvin vapaussotamme ison kuvan ja historian niin ajattelin kertoa teille hieman vapaussodan ajasta Lopella – Riihimäen rautatien risteysasemakaupungin kainalossa ja vain reilu 80 km Helsingistä pohjoiseen noin puolivälissä matkalla Tampereelle.
Vaarini Paavo Heikkilä oli syntynyt Hevosojan Heikkilässä kesällä 1903. Suomen itsenäistyessä hän oli jo nuorukainen ja näin myös silloin, kun nuori itsenäisyytemme oli ensimmäistä kertaa uhattuna.
En malta olla toteamatta, että minua jotenkin jäi häiritsemään vuoden 1918 tapahtumien muistaminen niiden 100-vuotisvuonna – ennen muuta valtakunnan tasolla ja mediassa. Jos historiaa ei aina ole kirjoitettu tasapuolisesti niin kyllä tuo vuosi 2018 antoi myös kovin yksipuolisen kuvan. En siihen nyt sen enempää mene, mutta toteanpa vain, että kovin vähälle jäi huomio vuoden 1918 vallankumousyrityksestä.
Suomalaisen Klubin lehdessä historioitsija, professori, Martti Häikiö minusta nosti tämän hyvin esille. Hän totesi, että käyttämällä nimitystä ”Sisällissota alkoi” joka on yleisin poliittisesti korrekti nimitys, niin sillä sivuutetaan tämä ikävä tapahtuma. Tämä vinoutuma näkyi myös valtiollisten muistovuosien vietossa ja on edelleen ”Suomen kansallisen kertomuksen musta aukko”.
Häikiön kirjoitus on tärkeä osa tätä historian oikomista. Tai siis oikomisen korjaamista. Vuosina 1917-1918 maan suurin puolue teki aseellisen vallankumouksen, kaataen eduskunnan, kansanvallan, oikeusvaltion ja sananvapauden. Punakapinalliset taistelivat Venäjän puoella Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.
Kyse oli siis vapaussodasta. Vapaussodan myötä itsenäiseksi julistautuneesta Suomesta tuli miehittäjistä vapaa, itsenäinen Suomi. Vapaussodan rauhansopimus Suomen ja miehittäjävaltio Venäjän välillä solmittiin 14.10.1920 Tartossa.
Vaarini Paavo Heikkilä suojeluskuntapuvussaan.
Hyvät ystävät
Oma kotikuntani ei kuulunut varsinaisiin taistelualueisiin.
Tieto maaliskuun manifestistä ja keisarin syöksemisestä vallasta ja Suomen autonomiasta saavutti kuitenkin Lopenkin pian.
Pietilän talon, Mäenpään torpassa Hevosoajalla isäntä kuultuaan asiasta torppaan saapuneelta naapurilta otti suutarinveitsen esiin ja veti seinällä olleen suurikokoisen keisarin kuvan halki ja iski vielä kehyksetkin kappaleiksi uunin pankkoa vasten, näin kertoo Työväen muistitietokokoelmat.
Lopella taloaan piti aikanaan 1800-luvun lopulla myös senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja hänen toimensa näkyivät monessa. Merkittävään asemaan nousi myös HG Paloheimo, jonka isäpuoli Yrjö-Koskinen oli kirkkoherra Branderin kuoltua.
Paloheimon veljekset seurasivat itseasiassa J.V. Snellmanin ja holhoojansa – isäpuolensa – Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen oppeja ja rakensivat ruotsalaisen rahamaailman kilpailijaksi ensimmäisen suomenkielisen ja suomenmielisen suurteollisuusryhmän.
Ohje kuului, että ”kansa, joka ei omista luonnonvarojaan ja teollisuuttaan, ei kansakunnaksi nouse, eikä kulttuurista saati valtiollista itsenäisyyttä voi saavuttaa ilman taloudellista itsenäisyyttä”.
Oman esitelmän aihe olisi heistä jokainen. Ehkä tässä katsantakannassa eniten itse H.G. eli Hjalmar Gabriel Paloheimo ja sen miten hän toimi ensin suomalaisen puolueen kansanedustajana ja senaattorina vastaten elintarvikehuollosta Paasikiven senaatissa 1918. Kuollen jo kuitenkin kesällä 1919 Lopella.
Ja Martti Olavi (Olli) Paloheimo, aiemmin Brander ja Saksassa peitenimellä Martin Brand toiminut jääkärieversti ja vuorineuvos ja teollisuusmies. Hänen toimensa vapaussodassa toki olivat toisaalla Karjalan Kannaksella Kuokkalassa ja Ollillassa sekä Rajajoella. Ja myös Voitonparaatissa kenraali Gösta Theslöfin adjutanttina. Kuva tuosta hetkestä on myös kotini työhuoneen seinällä – sen edessä tämänkin kirjoitin. Lopelle Olli Paloheimo siirtyikin vasta 1924 toimien myöhemmin mm. toisena valtiovarainministerinä ja myös Waldenin sijaisena puolustusministerinä. Puhutaan siis Vapaussodan jälkeisestä ajasta ja en siihen mene syvemmin.
Yrjö-Koskista tai Yrjö-Koskisia ja Paloheimoja tuntematta ei voi kuitenkaan ymmärtää vapaussodankaan tapahtumia Lopella eikä Riihimäen seudullakaan.
….
Vapaaherra Laur Yrjö-Koskinen ja Tapio ja Yrjö vuonna 1925 tai 1926. Ja parta jälleen palannut Yrjö-Koskiselle.
Mutta näin siis lakot levisivät pian myös Paloheimojen Santamäen ja Kormun kartanoihin, Kesijärven sahalle jne.
Valtakunnan tason tapahtumat, teille on enemmän kuin tuttuja, mutta myös Lopella pyrittiin pysymään mukana yhteiskuntaa mullistavissa tapahtumissa.
Senaattori, vasemmistoradikaali, Oskari Tokoi majaili Lopella Sajaniemen Jalkusella JH Lumivuokon kanssa. Tokoi piti Jokiniemen Työväentalolla puheen, jossa hän totesi, että ellei työväestö pystyisi pitämään valtaa ja ohjaksia käsissään, niin punainen kukko kiekuisi pian koko maassa. Puhe valoi innostusta Lopen työväestöön, mutta toisaalta sai myös liikkeelle porvallisella puolella järjestyskaartien valmistelut.
Ensimmäinen perustettiin 22.10.1917 juurikin HG Paloheimon Kormun kartanossa. Siihen oli selvää tarvetta, sillä Launosissa majaili runsaasti ja pitkään venäläistä sotaväkeä linnoitustöissä.
10.11. yritettiin perustaa kunnallista suojeluskuntaa, mutta työväen kielteinen kanta oli kokuksessa enemmistönä ja perustaminen jäi. Kutsussa ilmoituksessa Riihimäen Sanomissa oli todettu, että ”Loppilaiset huomatkaa. Ensi maanantaina kuntakokouksessa on kysymys suojeluskunnan perustamisesta. Se on perustettava, sillä kunnassamme on tänä syksynä tehty 7 viljavarkautta, 7 lammasvarkautta, varastettu yhteensä 14 lammasta, 12 ruokatavaravarkautta ja ainakin parisenkymmentä muuta varkautta. Varastettu on sekä köyhäin että rikkaiden tavaroita”.
Perustaminen ei siis edennyt, mutta punakaarteja perustettiin useita ja Suomen itsenäistymistä ei juurikaan Lopella noteerattu eikä juhlittu.
Kun senaatti esitti tammikuussa 1918 järjestyksen palauttamista maahan, alkoivat hallituksen joukot eli suojeluskunnat Etelä-Pohjanmaalla riisua aseista venäläistä sotaväkeä. Tammikuun 28. päivän vastaisena yönä punakaarti nousi kapinaan maan hallitusta vastaan Helsingissä ja siitä käynnistyi Suomen Vapaussota. Nopeasti punaiset ottivat valtaansa Etelä-Suomen ja sen keskeiset kaupungit. Lopen naapurissa Riihimäen risteysasema oli yksi tärkeistä toiminta-alueista, olihan siellä rautatie, Venäjän armeijan joukkoja sekä paljon työväkeä, joka oli muodostanut vahvan punakaartin.
Samaan aikaan Mannerheim antoi taistelukäskyn 25.1. ja sen mukaan suojeluskuntalaisten oli tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä ryhdyttävä riisumaan venäläisiä aseista Etelä-Pohjanmaan varuskunnissa. Tammisunnuntai 27.1.1918 ja vapaussota viitoittivat tien loppulliseen vapauteen.
Tammikuun 1918 tapahtumat säteilivät myös eteläiseen Hämeeseen. Helmikuun alussa Lopella oli kaikkiaan 10 punakaartia ja 600 punaista. Samaan aikaan laillisen esivallan puolustamiseksi oli valmisteltu Lauri A Yrjö-Koskisen – eli Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen pojan – ja Lenni Laakson johdolla toimia. Oli päätetty jäädä kuitenkin odottavalle kannalle.
Punakaartit pakko-ottivat aseita, hevosia, mutta myös taloja. Myös vaarini koti Heikkilä tai talon toinen pääty pakko-otettiin Hevosojan Punakaartin käyttöön.
Antamassaan haastattelussa suojeluskunnassa paikallispäällikkönäkin myöhemmin toiminut Paavo Heikkilä on kertonut, että nuoret miehet toki paikkakunnalla suunnittelivat rintamalle lähtöä:
Vaarini muisteli: ”Hevosojalla Järvisen veljekset puuhasivat Vilppulaan lähtöä metsien kautta. Kun muuta keinoa ei ollut, koetettaisiin päästä hiihtämällä rintamalle. Lopella näitä asioita hoitaneet henkilöt olivat kuitenkin sitä mieltä, että Vilppulaan on suksilla niin pitkä matka, että on vain pieni mahdollisuus ehtiä sinne joutumatta kiinni ja taisteluissa voi hyvinkin tulla ammutuksi. Niin kaikista lähtöyrityksistä luovuttiin.”
Ilman väkivaltaa ei Lopellakaan kuitenkin selvitty. Helmikuun 1, päivänä 1918 viisi naamioitunutta miestä iski Harrin taloon Sajaniemessä.
Ja tiedustelu toimi Lopella jo silloin sillä seuraavana päivänä muutamat henkilöt onnistuivat kuulemaan puhelinkeskustelun Läyliäisten Punakaartin esikunnasta Jokiniemen punakaartilaisille. Siinä kehotettiin varautumaan ja harjoituttamaan miehiä isoa siivousta varten.
Lopen Pataljoonantarkastus Launosissa 1919
Joentaan ja Sajaniemen talojen väkeä pakeni latoihin. Ja helmikuun 4. päivänä
Lopen nimismiehen August Forsténin luo tuli punakaartilaisia, jotka antoivat hänelle kaksi vuorokautta aikaa lähteä pitäjästä.
Forsten lähtikin kahden poikansa kanssa kohti Hämeenlinnaa. Matkallaan hän levähti Rengossa Ahoisten kylässä, jossa muuttivat suunnitelmiaan. Aivan samoina päivinä Lopelta lähtenyt punakaarti oli vallannut Ahoisten kylän, jossa paikkakunnan omista miehistä koottiin sille esikunta. Punakaartilaiset tavoittivat kohti Tammelaa lähteneen Forsténin, jonka Valfrid Leppänen ampui Teurolla Pikonkorven Alitalossa 4.2. tämän poikien nähden. Loppi oli menettänyt nimismiehensä.
Jo tammikuun lopulla punakaartin johto oli vaatinut Jokiniemen kyläosaston punakaartia kokoamaan ns. ”lentävään osastoon” neljä-viisi miestä ja viittä miestä kysyttiin myös Hevosojan punakaartista. Lopulta 4.2. Kustaa Nurmen kieltäydyttyä yhdeksän miestä muodosti ”lentävän osaston”, joka lähti kohti kirkonkylää hoitamaan ”suurta siivousta”. Vaarini vain 15-vuotiaana pakotettuna Heikkilä hevosen ohjaksiin.
Hyvät juhlavieraat – asetun nyt vaarini – silloin 15-vuotiaana nuorukaisen asemaan. Kuvitelkaa tilanne mieleenne – silmienne.
”Olin 15v. vapaussodan alkaessa. Muistan hyvin, kun Jussi Niemen johtama Hevosojan punakaarti tuli kotiini Heikkilään Hevosojalle. Se otti käyttöönsä talon salin, yhden kamarin, eteisen ja ison verannan. Keittiönään se alkoi pitää piharakennusta, jossa oli keittiö ja kamari.
Vähitellen Hevosojan työväestöä kerääntyi Heikkilän talon saliin, josta tuli punakaartin kasarmi. Ne, jotka osasivat laittaa ruokaa, määrättiin keittiömiehiksi. Piharakennuksessa valtaajat kävivät syömässä yksi kerrallaan.
Punakaartilaiset kiersivät pelkoa herättäen kylän taloissa ja pakko-ottivat niistä sekä eläimiä, että ruokatavaraa. Samalla tavoin he hankkivat aseensa takavarikoimalla taloista kaikki haulikot, pienoiskiväärit ja siinä yhteydessä lähti joku pistoolikin.
Isälleni Jooseppi Heikkilälle tuli heti alkuvaiheessa määräys, että kun teillä on seitsemän hevosta, niin punakaartin käyttöön on annettava kaksi ja poika otetaan kyytimieheksi. Minä 15v poika osasin käsitellä hevosia – kyllä sen ikäiset talojen pojat osasivat – ja jotain ajoakin suorittaa. Niin sain sellaisen määräyksen, että minun täytyy ajaa kyyti toisena päivänä Hunsalan työväentalolle ja toisena päivänä minne käsketään. Sellaista kyyditystä jouduin tekemään koko kevättalven.
Väliaikoina talossa ei osattu tehdä mitään muuta, kun aivan pakolliset työt: heiniä tuotiin ladosta hevosille ja karjalle ja valmiiksi pilkottuja ja pinottuja polttopuita kannettiin lämmittämistä varten. Päivittäin vain seurattiin punakaartilaisten touhuja, jotka eivät vaikuttaneet mitenkään järjestäytyneiltä, saati sotilaallisilta.
Ei ne mitään harjoituksia pitäneet. Laulua ja metakkaa ne piti kaiket yöt, oli vaikea nukkua. Ne piti kauheaa meteliä siellä salissa.
(Heikkilässä oli vanha, hiljainen, hiukan yksioikoinen muonamies Kalle Mäkelä, jonka punakaartilaiset panivat haulikko olalla vartioimaan talon vieressä olevaa tienristeystä, mistä lähtee tie Läyliäisiin. Siinä oli tilan pikkuinen aitta, jonka lipan alla vuorollaan vartioita pitäneet vanhat ukot seisoskelivat.
Kerran kun Mäkelä oli vartiovuorossa, meitä poikia oli siinä nurkalla 2.3. Kysyttiin Mäkelältä, että kuinka haulikolla ammutaan. – Aseessa oli ammuksena haulikon patruuna, josta oli otettu haulit pois ja tilalle laitettu lyijymotti. Sellainen kuula oli muka tehokkaampi.
Mäkelä rupesi näyttämään kuinka ammutaan. Se pani patruunan piippuun ja veti vanhanaikaisen haulikon hanan peukalolla latinkiin näyttäen, kuinka se laukeaa. Sitten se pisti sormensa liipasimeen ja nykäisi ja silloin meni paukku hirsiseinään. Tänä päivänäkin näkyy seinässä sen lyijykuulan jälki.
Ampumisesta tuli aika hälytys ja hätä: koko punakaarti tuli haulikoiden kanssa katsomaan, että mikä tilanne. Kaartilla ei siihen aikaan muunlaisia aseita ollutkaan, Heikkilä tiesi.
Me pikkupojat saatiin jalat alle ja Mäkelä jäi selvittämään punakaartin päällikkö Juho Niemelle mitä tapahtui.)
Helmikuussa punakaartilaiset rupesivat suunnittelemaan pitäjän huomattavien miesten, kartanon isäntien, kunnankamreerin, kauppiaan ym. murhia. Vaarini sanoi asialla olleen ”yhteiskunnan huonoja pilkkuja”, jotka eivät olleet sopeutuneet yhteiskuntaan, ja joilla oli kontollaan rötöksiä ja erilaisia pahoja tekoja.
Vaarini muisteli:
Jooseppi Heikkilä – isoisoisäni.
Eräänä päivänä sain isäni välityksellä käskyn, että on otettava paras kirkkoreki ja eteen paras hevonen. Mukaan tulee kolme miestä Jokiniemen työväentalolle. ja nyt on kyse tärkeistä asioista. Mukaan lähtivät Koskisen Saku, joka oli murhamiehiä, ja Pilten Hessu, myös yksi kolttosten tekijä.
Niin lähdin kyytiin Jokiniemeen. Ensin poikettiin kirkonkylään Borgströmin sekatavarakauppaan ja sieltä pakko-otettiin kaksi milliä Työmiestä (mille = 1000 tupakkaa). Sitten mentiin Lopen apteekkiin, josta miehet ottivat kainaloonsa neliskanttisen 800 gramman pullon pirtua. Sitten ne palasivat rekeen ja niin lähdettiin Jokiniemeä kohti. Reessä ne avasivat pullon ja rupesivat ryypiskelemään sekä ottivat tupakkapaketista tupakkaa.
Niin mentiin, hevonen juosta napsutteli Jokiniemeä kohti, olihan sinne matkaa ja aikaa kului. Koska kuljetettavat ehtivät aika kauan ryyppäillä, niin puhdas pirtu meni päähän ja niin polttavaa se oli, että lunta oli haukattava päälle.
Humalaan tultuaan miehet alkoivat puhua matkansa syistä ja silloin nuorta poikaa alkoi kuskipukilla pelottaa. Lopulta päästiin Jokiniemen työväentalon eteen.
Kun miehet nousivat reestä ja menivät rapuille, Koskisen Saku kääntyi ja sanoi: – Kuules poika, odota tässä niin kauan, kun yksi mies tulee sun mukaas pikkasen matkaa, kun se saa ensin kivääriin patruunoita.
Minä olin kuullut, kuinka niitä ammutaan. Siinä oli kauppias Borgström, Laakson veljekset, kirkkoherra Tuori ja tilanomistaja Mäkinen, tämmöisiä vihjailuja olin kuullut. Minä pelkäsin niin armottomasti. Kun ne veti sen työväentalon jäätyneen oven kiinni, että rysähti, ajattelin, että hyvä on. Silloin minä napautin takareiteen ruunaa. Se oli valtavan hyvä juoksemaan ja kulkemaan. Heitin komisko rekeen itseni suulleen ja se hevonen tuli niin jumalattomasti. Kun pääsin siihen Läyliäisistä Lopelle menevälle tielle, jolle oli vajaat sata metriä, alkoi rapulta kuulua kova kiroaminen ja huuto: – Sinä poika perkele, mitä vasten sinä lähdit, kun olisi vähän matkaa tullut mies mukaan. En minä kuunnellut mitään, minä tulin sellaista vauhtia kotiin, että nappulat vinkui.
Kotona Paavo kertoi mitä oli kuullut ja miten oli käynyt. Isä ymmärsi, että on pahat paikat. Pojalta olisi henki lähtenyt sillä lyhyellä matkalla, minkä kyytiin tulija olisi mukana ollut. Paavo piilotettiin heiniä täyteen ajetun tallin parvelle. Heinien alla maatessaan hän näki hirsien välisistä raoista, kun punakaartilaiset ajoivat pihaan Pietilän talosta ottamallaan hevosella.
Talon vanha setämies, Kalle Pietilä, oli pantu poikittain suuren komiskoreen perälle ja anastajat istuivat itse ajamassa. Valkeassa vaahdossa ollut hevonen jätettiin Heikkilän tallin katokseen ja joukkio lähti taloon. Juovuksissa olleet miehet huusivat ja hoilasivat ja nyt ensimmäisen kerran punakaartilaisilla näkyi venäläisiä kiväärejä, jossa oli pistimet.
Seuraavaksi miehet suunnistivat tavoittamaan 300 metrin päässä olleen Tuomolan talon isäntää Juho Järvistä. Onneksi punakaartin johtaja ja pari muuta miestä juoksivat pellolla sakin kiinni, ottivat siltä kiväärit pois ja toivat lähteneet takaisin. Humalainen joukko kävi nukkumaan eikä niitä miehiä sinä päivänä näkynyt.
Hevosojan hevonen ja reki Loppijärvellä.
Kolme vuorokautta Paavo-poika ehti olla tallin parvella sisaren tuodessa ruokaa ja kahvia hevosia ruokkiessaan tai kun isä kävi heiniä hakemassa. Sitten suutari Niemi Hevosojan punakaartista meni Heikkilän isännän puheille kysymään hävinnyttä poikaa: – Että jos se on mennyt johonkin piiloon, ei sen tarvitse pelätä. Ne oli juopuneitten puheita ja ne on pantu putkaan ja otettu aseet pois. Hän on nyt ottanut ohjat käsiinsä ja nämä miehet eivät tee pojalle enää mitään.
Vielä ennen sodan loppumista punaisten liikehtiessä kohti itää Heikkilän talosta vietiin viisi hevosta piiloon Tevännöllä olevaan Aittoniemen sivutaloon.
Seuraavana aamuna me lähdettiin kotiin hevosten kanssa. Silloin suojeluskuntatoiminta Lopen kirkolla oli jo täydessä vauhdissa. Heti kun pääsin kotiin, menin isäni kanssa seuraavana aamuna 10.5. sinne ja liityin Lopen suojeluskuntaa.
No mitä vaarini paon jälkeen sitten taphtui…
Juonut ja humalainen joukko lähti pappilaan, missä tiettävästi pappilan entinen torppari ampui iäkkään kirkkoherran Juho Tuorin sairasvuoteelleen. Loppi menetti kirkkoherransa.
Yksi pareista meni Hernemäkeen ja ampui metsänvartija Heikki Leonard eli Lenni Laakson. Joukko miehiä osallistui Uotilassa kuntakokouksen esimiehen Juho Mäkisen surmaamiseen ja seuraavaksi ampui kunnantalolla kesken elintarvelautakunnan kokouksen Lennin veljen, lautakunnan sihteeri Ilmari Laakson kokouspöydän ääreen. Olivathan Laakson veljekset yrittäneet Lauri A. Yrjö-Koskisen kanssa perustaa suojeluskuntaa.
Vastapäätä kunnantaloa olevasta Emil Borgströmin kaupasta kolme lentävän osaston miestä haki itse kauppiaan, jota he lähtivät viemään Jokiniemen työväentalolle. Koko seurue ei koskaan päätynyt sinne, koska miehet ampuivat selkään Borgströmin matkalla.
Nimismiehen kotitalo
Edellä mainitut pari tapausta jo antavat kuvan siitä, että murhissa oli monen takana henkilökohtaisia vaikuttimia, erilaisia kaunoja – kostoa.
Muitakin tapettavia oli tiettävästi ”listalla”, mutta isäntien piiloutuminen vaarallisena aikana sekä tilanteiden nopea muuttuminen ilmeisesti estivät lisäsurmat.
Kun valkoiset ja saksalaiset olivat vallanneet Riihimäen, palasi mm. Lauri A. Yrjö-Koskinen piilopaikastaan – ilman patriarkaalista partaansa. Murhat herättivät vastustusta myös työväen piirissä ja järjestäytyneet työläiset kutsuivat kokoon kunnallisjärjestön kokouksen asiaa käsitelläkseen. Kun kokouksessa määräysvalta oli punakaartilaisilla, ei murhia otettu lainkaan käsiteltäväksi.
Tapahtumia toki selviteltiin kevään aikana Lopella.
….
Taisteluja Lopella ei käyty punaisten ja valkoisten kesken lukuun ottamatta Vojakkalan Tervalammilla loppuvaiheessa käytyä pientä kahakkaa. Toukokuun alussa kapteeni kreivi C.A. Ehrensvärdin johtama Turun saariston ruotsinkielinen vapaaehtoisjoukko kohtasi Tervalammilla pääasiassa vieraspaikkakuntalaisia punaisia ja syntyneessä laukaustenvaihdossa vajaat 10 punaista kuoli.
Lähimmät taistelut käytiin Hyvinkäällä ja Riihimäellä ja pian näiden vallatuksi tulon (21. ja 22.4.) jälkeen suuri joukko Lopen punaisia luovutti aseensa ja antautui. Punaisten valtakausi oli ohi. Turun seudun punaisten vetäytyessä Lopen kautta monista Topenon ja Vojakkalan taloista otettiin viljaa mukaan ja veivät ne mennessään. Nyt seurasi Lopella kuten muuallakin Vapaussodan lopputilityksen vuoro.
….
Arvoisat kuulijat –
Heikkilän talo 1800-luvun lopulla. Talon oikeassa päässä oleva sali pako-otettiin punakaartin käyttöön 1918.
Oma kiinnostukseni historiaan syntyi rakkaan Paavo-vaarini kokemasta ja kertomasta niin Vapaussodasta kuin Talvisodasta ja Jatkosodastakin.
Se kiinnostus vei minut ensimmäiseen kesätyöpaikkaani mikä oli Marsalkka Mannerheimin Metsästymaja Lopella Punelian rannalla. Siellä sain tavata ja myös haastatella aikanaan jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothia.
Vaarini käskystä kysyin kenraalilta mitä mieltä hän oli asekätkijöistä. Vaarini oli saanut asekätkennästä tuomion ja kantoi syyllisyyttä harteillaan. Kenraali totesi: ”Sano vaarillesi, että he olivat miehistä parhaita”.
Mutta Ehrnrooth antoi myös toisen opin. Hän muistutti, että ”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten.”
Se on ollut ohjenuoranani myös politiikassa. Pian vuosikymmenen ajan olen saanut olla mukana ulko- ja turvallisuuspolitiikan parissa myös työni kautta. Neljä vuotta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa ja pian yhdeksän vuotta puolustusvaliokunnassa ja myös paikka Maanpuolustuskorkeakoulun hallinnossa ovat olleet keskeinen osa työtäni.
Näinä vuosina moni asia on muuttunut. Kiitosta tulee kuitenkin antaa menneidenkin polvien puolustuspolitiikan tekijöille. Historiamme ehkä oli ratkaisevana syynä siihen, että meillä ei tehty vastaavia nyt virheiksi havaittuja toimia mitä tehtiin mm. Ruotsissa, mutta myös esimerkiksi Hollannissa.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme on leimannut laaja- ja ylivaalikautinen toiminta ja myös kehittäminen.
Tämän kautta olemme olleet valmiimpia kuin monet muut myös siihen, että uhat eivät muuttuneetkaan vain kaukana kohdattaviksi lähinnä meitä kriisinhallintaoperaatioina koskettavaksi tapahtumiksi tai suuronnettomuuksiin varautumiseksi. Kansainvälinen rikollisuus ja kansainvälinen terrorismi ovat lähellä, mutta myös perinteisen sodan uhkaa ei voida kokonaan sivuuttaa.
Viime vaalikaudella hyvin pitkälti silloisen puolustusministeri Jussi Niinistön johdolla tehtyjen ja valmisteltujen lainsäädäntömuutosten ja uudenkin lainsäädännön myötä olemme nyt valmiimpia kohtaaman myös uusia 2020-luvun uhkia. Meillä on mahdollisuus ottaa vastaan apua ystävämailtamme, myös antaa apua sitä tarvitseville ja pyytäville, tehdä enemmän yhdessä kahdenvälisesti tai suuremmallakin joukolla ja hoitaa myös siviili- ja sotilastiedustelua uhkien havaitsemiseksi riittävän varhain. Lainsäädäntömme on varsin hyvässä kunnossa ja ajantasalla.
Niinistön kaudella asioita hoidettiin vahvasti Suomi kylki –edellä ja tästä saamme olla kiitollisia. Ulkopolitiikkaamme on ollut myös hyvässä hoidossa tasavallan presidentti Sauli Niinistön johdolla.
Vaarini Paavo Heikkilä
Olemme pitäneet huolta siitä, että rauta on kunnossa. Ja lainsäädäntö ajantasalla. Mutta myös siitä, että on tärkeämpää ylläpitää vaikeinakin hetkinä keskustelua. Jopa heikompi dialogi on parempi kuin äänekäs monologi.
Tällä vaalikaudella puolustuministeri Antti Kaikkosen johdolla on jatkettu hyvää linjaa. Kahdenvälistä yhteistyötä edelleen syvennetään kuten myös Nato-yhteistyötä ja myös kv-harjoitustoimintaa. Tällä kaudella isossa roolissa ovat ennen muuta hankinnassa jo oleva Merivoimien Laivue 2020 –hanke ja pian päätöksentekoon tuleva HX-hanke. Olen enemmän kuin tyytyväinen, että myös nykyhallitus päätti korvata väistyvät suorituskyvyt täydellisesti. Tästä ei saa edelleenkään antaa piiruakaan periksi.
Keskustelua on käyty myös koko ikäluokkaa koskettavasta kansalaispalvelusta. Puolustusvoimain komentaja kenraali Timo Kivisen tapaan en näe tälle perusteita. Meidän ei tarvitse kouluttaa koko ikäluokkaa, mutta toki saada parhaat nuoret miehet, mutta myös kasvavassa määrin naiset mukaan.
Itse olen puhunut kutsuntojen laajentamisesta koko ikäluokkaa koskevaksi. Siinä näen ehkä enemmän entisen työni opettajuuden ja kasvattamisen näkökulmasta perusteita, mutta toki niinkin, että vaihtoehdot tulisivat esille myös kaikille nuorille naisillemme.
Sen sijaan laittaisin isomman panoksen siviilipalveluksen uudistamiseksi kansalaispalveluksi. Tämä olisi varautumispalvelusta. Malli vahvistaisi kokonaisturvallisuuttamme ja nuori voisi valita koulutusosuuksia kyberturvallisuudesta, terveydenhoidosta ja väestönsuojelusta ja miksi ei ympäristönkin suojelusta.
Mutta alleviivaan, että aseellinen varusmiespalvelus pitää olla jatkossakin maamme puolustuksen kivijalka ja perusta. Varusmiespalvelusta ei pidä liudentaa tai viedä edellä mainittuun suuntaa piiruakaan vaan tämä koskisi vain siviilipalveluksen uudistamista. Vapaaehtoisuuden elementit eivät saa kuulua jatkossakaan varusmiespalveluksemme perustaan.
Ja kaiken tämän taustalla tulee olla kirkkaana historiamme tuntemus. Jalkaväen kenraalin muistutus, että ”Ei koskaan enää yksin”.
Meidän tulee myös yhteiskuntana huolehtia siitä, että jokainen tuntee maamme jatkossakin puolustamisen arvoiseksi. Näin ei välttämättä tällä hetkellä ihan jokaisen kohdalla ole. Se on sitten monessa mielessä muiden politiikan sektoreiden tehtävä.
Mutta tehtävä on tärkeä. Jokaisen pitää kokea Suomi hyväksi maaksi meille suomalaisille. Puolustamisen arvoiseksi.
Hyvät ystävät.
Yrjö-Koskisten Leppälahti
Haluan kiittää teitä, että nyt omalla vahtivuorollanne olette vaalineet Vapaussodan historiaa ja huolehtineet, että muistot eivät himmene.
Suomen marsalkka Mannerheim johti ja vaikutti maamme kohtaloihin juurikin Tammisunnuntaista Tammisunnuntaihin. 27.1.1951 klo 00.30 Mannerheim kuoli todettuaan vain hetkeä aiemmin lääkärillee olevansa nyt valmis häviämään elämänsä viimeisen taistelun.
Toivotan teille jokaiselle isänmaallista Tammisunnuntaita. Vaalikaamme vappauttamme Tammisunnustaista Tammisunnuntaihin vuodesta vuoteen.
…