”Erikin lähettämä kukka ei ollutkaan särkynytsydän, vaikka kesällä häipyikin jälkiään jättämättä”
Teistä monet tietävätkin, että Pekkalan puutarha ja lähimetsä ovat pikkuhiljaa muotoutuneet minun aikanani erilaisten muistojen ympärille. Muistojen metsän puut kertovat tarinoita edesmenneistä ystävistä, tärkeistä juhlahetkistä ja myös monesta muusta. Pihamaalle olen kerännyt myös erilaisia ”tarinoita” suomalaisesta kasvien historiasta esimerkiksi humalatangoista ja muista.
Joku vuosi sitten katseeni, Helsingissä Eläintieteellisen museon lähellä kadun varressa metalliaidan takana, kiinnitti poikkeuksellisen kaunis kevään kukkija. Kun seuraavan kerran saman paikan ohi kävelin, niin kaikki oli poissa. Jäljellä oli vain suurten puiden alla vihertävä nurmi. Selvittelin kukkaa itselleni ja selvisi, että kyseessä oli jalokiurunkannus. Viime vuonna sain selville, että tätä kartanoiden ja vanhojen pappiloiden kukkaan kasvaa mm. Lopen Vojakkalan Kallelassa. Sain sieltä viime alkukesästä muutaman juurakon ystävältäni Sanna Kallelalta ja nyt tänään vielä muutaman lisää Pekkalaan. Tänään jalokiurunkannuksille katsoi hyvät rehevät kasvupaikat Loppijärven rannasta.
Mutta muutama sana jalokiurunkannuksesta, sillä sen tarina on sen verran, kiehtova, erikoinen ja jännittäväkin. Kukan historia ulottuu nimittäin Pohjoismaissa aina vuoteen 1765, kun kasvitieteilijä Carl von Linnén oli aloittanut kasvien luokittelun. Von Linnén pyysi suomalaista oppilastaan Erik Laxman lähettämään Siperiasta opettajalleen särkyneen sydämen kukan siemeniä. Kasvihistoria kertoo, että ruotsalainen kasvitieteilijä kutsui osaa opiskelijoistaan ”apostoleiksi”, koska hekin tekivät ”jumalaista” työtä. Kerrotaanhan Linnén sanoneen, että ”Jumala loi ja hän järjesti”. ”Apostolit” keräsivät siis hänelle järjesteltävää, niin myös Laxman.
Eric Lexman oli saanut papin virran Barnaulista Ob-joen varrelta ja, kun Linné oli törmännyt venäläisessä kasvistoarkissa Euroopassa tuntemattomaan kasviin Siperiasta peräisin olevaan särkyneeseensydämeen (Lamprocapnos spectabilis), niin hän pyysi Ericiä lähettämään sen siemeniä hänelle. Siemenet saatuaan vuonna 1765 Linne kylvi ne puutarhaansa Hammarbyn tilalle Ruotsissa. Neljä vuotta myöhemmin taimi kukki ensikertaa ja paljastui, että kyseessä olikin ihan toinen laji kuin särkynytsydän. Maan povesta nousikin jalokiurunkannus. Särkynyttäsydäntä ei Linne siis ehtinyt koskaan eläissään luonnossa nähdä.
Hammarbyn kotikartanon puutarhaan kylvetyistä siemenistä kerrotaan nykyisin kaikkien Ruotsin ja myös meidänkin jalokiurunkannusten polveutuvan. Eric Lexmanin ja Carl von Linnén käsien kautta tulleista jalokiurunkannusten kantavanhemmista lienee lähtöisin siis nämäkin Vojakkalan Kallelan jalokiurunkannukset. Viime kesänä Pekkalaan tuomista juurakoista ainakin yksi tänään esitteli uutta vihreää ja katsotaan koska kukkaan pääsevät.
Joka tapauksessa jalokiurunkannus kotiutui hyvin Pohjolaan ja näyttää kotiutuvan nyt myös siis Pekkalaankin. Meillä lajista tuli kuitenkin ensin herraskartanoiden ja pappiloiden puutarhojen kukka, mutta pian sieltä se levisi vanhojen asutusten lähimetsiin ja mm. Lounais-Suomen lehtoihin. Keski-Aasian Siperian vuortenjuurien, Altai-vuoriston rinnemetsien, kukka löysi siis itselleen mieluisan paikan kasvaa täältä Pohjolasta. Lexmanin siemenistä kasvanut kukka sai myöhemmin sitten nimen jalokiurunkannus (Corydalis nobilis) ja 1800-luvulla kukka levisi sitten kartanoihin ja myös sieltä rahvaankin pihoille.
Meillä jalokiurunkannus viihtyy parhaiten Lounais-Suomen ravinteikkaissa ja hyvä multaisissa lehdoissa. Aikaisin keväällä ensimmäisten kukkien joukossa se tunkeutuu mehevästä mullasta ylös ja kukkiin jo toukokuussa keltavalkoisin kukin. Kukittuaan jalokiurunkannus kuihtuu ja katoaa täysin, jälkiä jättämättä, kesäksi. Jalokiurunkannuksen maanpäällinen elämä – jokavuotinen elämänkierto – siis käy nopeasti. Viikoissa kukat tulevat ja katoavat, jo ennen kuin muu luonnon kasvillisuus vasta heräilee kevääseen. Kyllähän siinä melkein puutarhurin sydän ainakin särkyää, mutta seuraavan keväänä kukkaloisto ja ilahduttaja palaa maan aarrearkussa säilyneistä juurimukuloistaan uudelleen, mutta taas vain hetkeksi.
Jalokiurunkannus onkin mainio kasvi myös varhaiseen kevääseen herääville pölyttäjille. Taukoamaton pörinä on hetken huumaavaan, mutta sekin katoaa tai siirtyy pian toisiin kukkiin. Kevään ensikosketuksen pörriäisetkin saavat jalokiurunkannuksien trumpeteista. Myös kevään ensi auringonsäteistä selvinneet muurahaiset levittävät jalokiurunkannusta tehokkaasti hyödyntäessään ravinnokseen sen siemenessä kiinni olevan rasvalisäkkeen. Jalokiurunkannukset kukkien myötä pian myös sen sinivihreä lehdistö katoaa ja maa on vapaa muille kasveille.
Kesän edetessä kevään kaunis kukkija on siis jo täysin kadonnut.
Yritin jo viime kesänä siis siirtää Vojakkalan Kallelasta jalokiurunkannusta Pekkalaan. Tänään löysin ensimmäiset maan mullista nousseet lehdet. Mutta tänään toi vielä vähän lisää juurakoita Pekkalaan Kallelan Sannalta. Laitan kuvia myöhemmin ainakin Facebookin, jos kukkiakin tämä kevät jo Pekkalan Jalokiurunkannuksissa tarjoille.
Mutta mielenkiintoinen on myös Lopen Vojakkalan Kallelan talon historia. Vojakkala on Lopen vanhimpia kyliä ja siellä on ollut pysyvää asutusta todennäköisesti jo 1200-luvulla. Vuodesta 1823 lähtien Kallelassa toimi myös kestikievari. Sattumoisin juuri viime viikolla hankin itselleni Topenon Koski-Cafe Myllyltä Heikki Uudentalon uuden kirjan: Lopen Vojakkala, Asuttaminen ja talonhaltijat. Heikki Uusitalo kertoo kirjassaan, että ”Kallela on yksi kylän kuudesta vanhasta kantatalosta, jonka isännät on tunnistettavissa 1600-luvulta alkaen”.
Tuliko jalokiurunkannukset Kallelaan sen keskikievariaikana hevosin matkanneiden mukana Ruotsista Hämeen Härkätietä pitkin? Vai kuka kevään varhaisen kukkijan Kallelan pihaan istutti? Mene ja tiedä.
Katsotaan miten Heinonen nyt sitten onnistuu ”apostolin” tehtävässään. Kukkiiko Pekkalassa jo tänä keväänä vai vasta tulevina vuosina jalokiurunkannus. Sen kerron teille myöhemmin.
Viikonloppu näin takana. Pekkalaankin ehdimme nyt hieman pihatöihin ja myös muutenkin kesää valmistelemaan. Nyt katsetta jo uuteen viikkoon.