Kuluneen kesän ja alkusyksyn aikana ulkopolitiikasta on keskusteltu Suomessa paljon – ainakin aiempaan nähden. Osaksi keskustelun runsaus selittyy sillä, että ulkopolitiikan asialistalla on juuri tällä hetkellä erityisen paljon päätettävää. Yksi merkittävimmistä kokonaisuuksista rakentuu hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon ympärille. Selonteko valmistunee kesään 2008 mennessä ja sen eduskuntakäsittely ajoittuu ensi vuoden syksylle 2008.
Näiden teemojen ohella on keskusteltu myös puolustusvoimien kansainvälisen yhteistoiminnan laajuudesta, ennen kaikkea mahdollisesta osallistumisestamme Naton nopean toiminnan joukkoihin.
”Myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta pitää saada puhua avoimesti tuoden esiin erilaisia näkemyksiä siitä, mikä Suomelle on parasta. Konsensus on arvokas asia, mutta sen varjolla ei saa estää keskustelua.” Edellisen sitaatin voisi luulla kuuluneen viime aikojen ulkopoliittiseen keskusteluun. Se on kuitenkin jo muutaman vuoden takaa, joulukuulta 2004, jolloin eduskunnassa käsiteltiin edellisen hallituksen laatimaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Lainaus on kokoomuksen ryhmäpuheenvuorosta, jonka käytti silloinen oppositiojohtaja, nykyinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen.
Osaksi ulkopoliittisen keskustelun vilkkaus selittyy viime kevään eduskuntavaalien tuloksen myötä syntyneellä hallituksella, jossa kokoomus otti ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta keskeiset ulkoministerin ja puolustusministerin salkut. Ulkoministerin salkku oli ollut puolueella viimeksi 1930-luvulla. Uudet ihmiset merkitsevät uutta lähestymistapaa. Samalla kokoomuksella on nyt otollinen mahdollisuus toimia pitkään julkilausutun tavoitteensa mukaisesti: edistää selkein termin käytävää, avointa ja vilkasta julkista keskustelua ulkopolitiikasta.
Maamme historian vuoksi ulkopolitiikkaa on pidetty harvojen ja valittujen salatieteenä. Niiden, joille on annettu oikeus keskusteluun osallistua, on pitänyt hallita tuttu ja turvalliseksi koettu liturgia. Tiettyjen kuluneiden sananparsien toistaminen on osoittanut suurempaa viisautta kuin uusien, perusteltujen näkemysten esittäminen. Tätä on ollut vaikea nuorena ja nyt myös uutena kansanedustajana ymmärtää.
Mielestäni ulkopolitiikasta pitäisi Suomen kaltaisessa avoimessa kansalaisyhteiskunnassa pystyä keskustelemaan järkevästi – ilman, että puheenvuoron käyttäjä joutuu erityisesti perustelemaan puheoikeuttaan tai ilman, että häntä mätkitään leimakirvein.
***
Uuteen avoimeen ja rehelliseen keskustelukulttuuriin tottuminen vienee aikansa. Valitettavan usein olemme jääneet pääasiassa keskustelemaan keskustelusta. Näkemyksiä ja niiden perusteita ei ole juurikaan arvioitu – usein puheet on jäänyt jopa lukematta, mutta kommentit on kuitenkin muistettu antaa. Arvostelun kärki kohdistuu liian usein muoto- tai tyyliseikkoihin asioiden sijasta. Saati sitten, että esitettäisiin oma vaihtoehto. Tämän lisäksi media arvioi keskustelua omista lähtökohdistaan – innostuen näkemään jokaisen puheenvuoron osana jotain suurempaa valtapelinä ja pisteyttäen joka ”kierroksen” voittajia ja häviäjiä.
***
Keskustelussa liian vähälle huomiolle ovat jääneet maamme satsaukset kriisinhallintaan kuin myös välttämättömyys sovittaa yhteen paremmin kriisinhallinnan eri muotoja. Kylmän sodan päättymisen myötä konfliktit ovat muuttuneet valtioiden välistä kahnauksista yhä enemmän valtion sisällä ja eri väestöryhmien välillä käytäviksi selkkauksiksi, jotka synnyttävät katkeruutta ja jättävät syvät arvet. Rauhanturvaajien lähettäminen paikalle tulitaukoa valvomaan ei yksin ratkaise ongelmaa, vaan käyttöön on otettava monipuolisempi keinovalikoima kehitysavusta eri siviilinkriisinhallinnan muotoihin. Uusi hallitus onkin kasvattanut merkittävästi myös Suomen panostuksia kehitysyhteistyöhön. Tänä syksynä valmistuvalla kehityspoliittisella ohjelmalla on tarkoitus ohjata lisääntyvien määrärahojen käyttöä. Haasteellisilla alueilla toimivat avustustyöntekijät eivät myöskään enää ole osapuolten erityisessä suojeluksessa, vaan tarvitsevat jo aivan jokapäiväisessä työssään suojaa mahdollisia hyökkäyksiä vastaan.
On varmasti syytä muistaa myös se tosiseikka, että sekä Yhdysvaltain että Venäjän presidentit ovat vaihtumassa lähiaikoina. Vaihdokset tietävät väistämättä myös muutosta. On siis olemassa erittäin vahva tilaus analyyttisille linjapuheenvuoroille ulkopolitiikasta. Oppositiojohtaja Eero Heinäluoma on esitellyt ajatuksiaan aiheesta vain kerran – Paasikivi-seuran tilaisuudessa kesäkuussa 2006. Keskustan puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen on niin ikään pitänyt vain yhden laajan turvallisuuspoliittisen puheen. Tämä tapahtui niinkin kauan sitten kuin marraskuussa 2004. Ei siis liene lainkaan pahasta, että ajatustenvaihto suomalaisen ulkopolitiikan linjauksista ja perusteista on mahdollisimman vilkasta, rehellistä ja avointa.
Timo Heinonen
kansanedustaja (kok)