Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat Lotat – hyvät sota-aikamme lapset – herra kenraali, arvoisa juhlaväki – hyvät naiset ja miehet.
Minulla on ilo tänään tuoda Lopen Veteraanijuhlaan kotikuntamme Lopen kunnan virallinen tervehdys.
Suomi itsenäisenä kansakuntana lähestyy jo sadan vuoden ikää. Joulukuun 6. päivänä vuosittain meillä on ilo juhlia itsenäistä kotimaatamme, joka itsenäistyi vaikeiden tapahtumien seurauksena vuonna 1917.
Pienten valtioiden synty on lähes poikkeuksetta ollut seurausta suurten kansakuntien välisistä sodista. Tietenkin se on vaatinut muitakin edellytyksiä kuin suurvaltojen rauhanteoissa suorittaman rajojen piirtelyn.
Suomenkin itsenäisyyden saavuttaminen oli itseasiassa monisatavuotisen kehityksen seurausta.
Tarvittiin luja usko omaan kulttuuriin ja sivistyksen voimaan sekä vahva tahto rakentaa oma isänmaa. Sitä tahtoa yritettiin suomalaisista nujertaa monin eri keinoin, siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta.
Meitä loppilaisia tervehtii joka päivä maamme kauneimman kirkon rinteessä yksi keskeinen itsenäisyysvaikuttajamme. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen alun perin Georg Zakarias Forsman, joka syntyi 10. joulukuuta 1830 ja kuoli näkemättä maamme itsenäistymistä vuonna 1903 13. päivänä marraskuuta. Yrjö-Koskinen oli vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, poliitikko ja vanhasuomalainen suomalaisuusmies, Suomalaisen puolueen puheenjohtaja itse J. V. Snellmanin jälkeen.
Yrjö-Koskinen oli vanhin perheen kahdeksasta lapsesta, sillä perheen esikoinen oli ehtinyt kuolla ennen hänen syntymäänsä. Kaarlo Österbladh kuvaa nuorta Forsmania seuraavasti: ”…jotakin tästä sairaalloisuudesta (isän) lienee periytynyt poikaankin: hän oli heikko, mielikuvitus ylen määrin kehittynyt; äly oli varhaiskypsä, luonne itsepäinen ja sisukas. Valtiasvaisto oli hänessä jo pienenä herännyt, mutta sen rinnalla oli jotakin liikaherkkää myötätunnon kaipuuta…”
Autonomisen Suomen yhteiskuntapolitiikassa J. V. Snellmanista alkoi kielen merkityksen korostamiseen ja saksalaiseen idealistiseen filosofiaan, lähinnä Hegeliin, pohjautuva yhteiskuntapoliittinen fennomania. Koulutus oli Snellmanin mukaan se väline, jonka avulla tuollainen suomenkielinen sivistyneistö pystyttäisiin luomaan. Tämän periaatteen omaksui itselleen nuori Yrjö Koskinen, joka 1860-luvulla politisoi fennomanian yhteiskuntapoliittiseksi puolueeksi.
Yrjö-Koskisen aikana suomalaisuusliikkeeseen tulivat mukaan vauraat Etelä- ja Länsi-Suomen talonpojat. Vanhastaanhan fennomaniaa olivat kannattaneet ylioppilaat, eräät korkeat virkamiehet ja osa papistoa.
Liikemiehet ja teollisuus liputtivat selvästi ruotsalaisuuden puolesta. Fennomania siis vaikutti itsenäisen talonpojan ihanteen syntymiseen, ja myös uusia urbaaneja ja teollisia ryhmittymiä vastustavat perinteisen älymystön edustajat löysivät fennomaniasta aatteellisen kotinsa.
Voidaan sanoa, että fennomania oli sivistyksellisesti radikaali, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivinen liike. Kun suomen kieltä levitettäisiin laajoille kansanosille, niin sen avulla esitettiin saavutettavan kansallinen yhtenäisyys ja samalla suojeltiin perinteistä agraarista ja sosiaalista järjestystä. Modernisaatiokehityksen taustalle jäi vaikuttamaan ajatus omalla työllään toimeentulevasta talonpojasta.
Suomalaisen puolueen johtohahmo, sen ideologinen primus motor oli Yrjö Koskinen, jonka maailmankuvassa yhdistyivät kristillinen ajattelu, näkemys Jumalasta pienen kansan tulevaisuudesta huolehtivana isänä sekä järkevän valtioajattelun kannattaminen.
Tämä viimeinen merkitsi eritoten hyvien suhteiden ylläpitämistä Venäjään ja sen hallitsijaan. Voidaankin hyvin puhua – perustellusti Paasikivi-Kekkosen linjan olleen itseasiassa Yrjö-Koskisen linja ulkopolitiikassa.
Kun Suomalainen puolue vuosisadan lopulla hajosi ja siitä muodostuivat vanhasuomalainen- ja nuorsuomalainen puolue, niin Yrjö-Koskinen edusti ns. myöntyvyyslinjaa vanhasuomalaisena ja vastapuoli oli tiukasti ns. perustuslaillinen puolue. Syynä oli etenkin suhtautuminen venäläistämistoimiin Suomessa. Myöhemmin tätä Yrjö-Koskisen myöntyvyyslinjaa on pidetty nimen omaan Paasikiven–Kekkosen linjan esikuvana.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen vietti aikaansa mielellään juuri Lopella. Ensimmäisen kerran hän tuli Lopelle 1869 ja maisemat tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän myöhemmin hankki itselleen kesänviettopaikakseen Leppälahti-nimisen tilan Loppijärven rannasta.
Ryhdyttyään viljelemään Leppälahden tilaa hän kesäloppilaisena kiinnostui myös paikallisista asioista. Y-K oli mm järjestämässä kesällä 1872 arpajaisia pitäjän lainakirjaston hyväksi sekä myöhemmin vuonna 1878 valmistamassa sääntöjä säästöpankkia varten ja hankkimassa niille senaatin vahvistuksen.
Näiden vuosien aikana Loppijärven rannassa olevan Haapamaja tuli tutuksi monelle muullekin suurmiehelle ja naiselle.
Hyvät ystävät – Loppi onkin ainoa paikkakunta Suomessa, joka on pystyttänyt Y-Kn elämätyölle muistopatsaan vuonna 1962.
****
Ensimmäisen maailmansodan seurauksena 1914-1918 Neuvostoliitto ja Läntisen Euroopan väliin syntyi 10 uutta valtiota, niiden joukossa siis myös piskuinen Suomi. Mutta vain 20 rauhan vuoden jälkeen syttyneessä II maailmansodassa Neuvotoliitto valloitti ne kaikki lukuunottamatta Suomea. Kiitos teidän.
Kun toisen maailmansodan voittajavallat olivat tyhjentäneet juhlamaljansa, muste rauhansopimuksessa oli kuivunut, alkoi ajo jo uusiin asemiin, nyt ns. kylmään sotaan.
Tämä 35 vuoden kausi päättyi ilman ainuttakaan laukausta USA:n voittoon ja Neuvostoliiton hajoamiseen vasta 1990-luvulla.
Itsenäisyytensä toisessa maailmansodassa menettäneet valtiot Suomenlahdelta Mustallemerelle ja Välimerelle asti saivat itsenäisyytensä takaisin. Viro ja Latvia yhdennellätoista hetkellä.
****
Arvoisat veteraanit – hyvät lotat –
Mamme tie sivistyvaltioiden kärkijoukkoon on ollut monivaiheinen. Taival kohti itsenäisyyttä sisältää mittaamattoman määrän inhimillistä kärsimystä ja aineellisia menetyksiä.
Työ isänmaan hyväksi on vaatinut raskaan veron myös täällä Lopella vuosina 1939-1944.
Talvisotaan osallistui Lopelta kaikkiaan tuhat miestä. Perustettu pataljoona siirtyi välittömästi Summan kylään valmistelemaan puolustuasemia.
Neuvostoliiton hyökkäys Summassa alkoi 6. joulukuuta 1939 – kuin sattumalta juuri 22. itsenäisyyspäivänämme.
Loppilaisten pataljoona taisteli etulinjassa, tammikuun lepojaksoa lukuunottamatta koko sodan ajan. Oma isoisäni oli mukana tuossa taistelussa ja myös moni teistä osallistui tähän uhraukseen kotimaamme eteen.
Useimmat loppilaiset taistelivat jatkosodassa ns. Lopen Pataljoonassa, joka kuului sodan alussa JR3:een. Se kävi elokuussa ankaran torjuntataistelun Kämärässä Kannaksen rintamalla.
Te silloin – Lopen nuoret miehet torjuitte Viipurista päin hyökänneen ylivoimaisen vihollisen joukot osoittaen suurta urhoollisuutta vuorokauden kestäneessä yhtäjaksoisessa ja verisessä taistelussa.
Kämärän taistelussa kaatui 21 ja haavoittui 61 loppilaista yhden vuorokauden aikana. Kaikkiaan Talvi- ja Jatkosodassa kaatui 250 loppilaista ja haavoittui noin 500 loppilaista miestä. Moni perhe jäi ilman poikaa – moni koti jäi ilman isää.
Hyvät läsnäolijat, Teidän sotiemme veteraanien ja sotiemme lottien ansiosta isänmaamme on tänään itsenäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Me rauhan oloissa kasvaneet emme saa unohtaa historian opetusta.
Suomea ei ole koskaan puolustanut muut kuin suomalaiset itse. Tilanne ei tule lähiaikoina merkittävästi ainakaan muuttumaan. Meistä jokaisen panosta siis tarvitaan nyt ja tulevaisuudessakin.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen jätti suvulleen – jälkipolville Leppälahdessa kirjoitetun Testamentin tapaisen- kirjoituksen, missä hän antoi ohjeita jälkipolville.
Hän lopetti kirjoituksensa lauseeseen, mihin myös minä haluan tämän tervehdykseni lopettaa:
Yrjö-Koskinen kirjoitti:
”Jos lakkaisi rakastamasta isänmaata, pelkään, että tulisi pelkkä surkeus, ilman väriä ja ilman ydintä ja rakkautenikin sammuisi. Isänmaan rakkaus on puolet uskonnostamme, sillä se on samaa kuin lähimmäisen rakkaus.”