Benin Pihlaja, Valtiovarainministerin Omenapuu, Tabermannin Tammi…
Benin pihlaja ja Ben itse 🙂
Teistä monet, jotka seuraatte minua myös tuolla Fecabookin puolella olette varmasti törmänneet päivityksiini liittyen Pekkalaan ja myös Pekkalan puihin. Samasta aiheesta kirjoittaa nyt myös viikonlopun Ilta-Sanomat Juhannuslehdessään. Juhannuslehden juttu on otsikoitu, että ”Mökkipuut muistuttavat ystävistä” ja, että ”Puissa näkyy luonnon jatkumo. Ne pysyvät, vaikka me olemme täällä vain hetken”.
Muistopuiden istuttamisen siemen kylvettiin minuun jo pikkupoikana rakkaan isäni Hannun kummitädin Taimi Laurilan kesäpaikassa Miemalassa. Siellä vanhan villan pihassa oli massiivisen suuri tammi, minkä Laurilan tyttöjen isä oli istuttanut 50-vuotispäivänää. Suuri ja jylhä tammi teki pikku-Timoon vaikutuksen ja ihmettelin, miten noin suuren puun oli joku ihminen voinut istuttaa. Päätin siis istuttaa omankin.
En aivan tarkkaan muista, että mikä oli ensimmäinen tällainen ns. virallisempi muistopuuni. Ehkä se on lapsuuden kotini Harjunpään punaisen talon päähän ylioppilaspäivänäni istuttamani lehmus. Sen jälkeen puita olen istuttanut edemmenneiden tätieni Helvin ja Ellan muistoksi, ystäväni Erkki Kaupin muistoksi parin sakolaisen hylsyn terästämänä, Ramun puu, vanhempieni juhlapuut äidin 60-vuotispäivänä ja isäni syntymäpäivänä jne. Myös lapsemme ovat saaneet Pekkalaan omat kastepäivän puunsa ja niiden ensi kastelut hoidettiin kastevedellä.
Pekkalasta löytyy myös eduskunnassa ystävikseni tulleiden Maarit Feldt-Rannan punaisia omenia antava omenapuu ja Tommy Tabermannin tammi muistutuksella, että ”Viimeiseksi sanaksi on suudella paras”. Ja kaikille ei välttämättä ole istutettu puuta, sillä esimerkiksi enoni avovaimo Eija sai pihaan lempikukkiaan keltaisi ruusuja – ikuisen rakkauden värisiä.
Pihaan oman puunsa istutti myös ystäväni Petteri Orpo toimiessaan valtiovarainministerinä. Tuo omenapuu onkin muuten Pekkalan runsassatoisin. Ja myös Metropoliitta Isä Ambrosius istutti Pekkalassa vierailleessaan pihaan Pyhän Pihlajan ja Ben Zyskowicz myös omansa. Pihlajia on muuten erilaisia ja enemmänkin. Keväällä Ilkka Kanerva sai oman Granden Pihlajan (Taatanpihlajan) ja samana päivänä tonttimme itäreuna Naton Amerikanpihlajan. Ja kaksi erikoispihlajaa halaa ja kietoutuu toisiinsa äitinä ja isäni 50. hääpäivän muistoksi.
Ehkä kaikkein ainutlaatuisin puuna on Marskin Omenapuu lähellä viimeisen Mannerheimin ristin ritarin kuusta. Kiitos ja kunnia.
Ja onhan osassa puita myös jonkun tapahtuman muisto. Aikanaan kävimme Tommy Tabermannin ja sivistysvaliokunnan kanssa vierailulla Tanskassa tutustumassa maailman onnellisimpaan kansaan. Siellä ihastuin kultasateeseen ja nyt Pekkalassa tästä matkasta ja tutkimusmatkasta muistuttaa upeasti paraikaa kukkiva kultasade. Niin ja taisi se avain onneenkin löytyä. Tänään Suomi on Tanskan sijaan maailman onnellisin kansa.
Ja kun näiden puiden näen kukkivan tai Suhoskan keltaisen ruusun nupussaan, niin muistan aina kyseistä ihmistä. Muistot elävät näissä. Ja olihan keväällä kaunis hetki, kun rakkaiden kummityttöjeni Pekkalaan istuttamat syreenit kukkivat yhtaikaa. Venla istutti oman kaunottarensa ylioppilaspäivänsä muistoksi ja Elisa rippipäivänsä.
Ja näiden erilaisten muistopuiden lisäksi Pekkalassa on toki pihapiirissä, lähimetsässä ja ympäristössä myös kaikki metsiemme eri puulajit, mutta myös metsistämme löytyneiden puiden erikoismuotojen jälkeläisiä. Lähimetsässä kasvaa Haapastensyrjän pylväskuusia, Tapionpöytä, purppurakuusia ja kultakuusia, käärmekuusia ja vaikka mitä. Jokainen puu on erilainen, mutta erityinen.
Ostakaapa tuo juhannuksen Ilta-Sanomat. Vähän raotan Pekkalan ovea siinä. Nyt juhannusta kohden. Jääkaappi kaipaa nyt täyttämistä ja tuvat ja kesäkammarit vieraitaan.
Tästä kesä voi nyt alkaa…