Lopen ja Launosten Suojeluskuntien 100-vuotisjuhlahetki
Hyvät ystävät.
Tällä viikolla tulee kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä, kun Launosten ja Kormun Suojeluskunta ja Lopen Suojeluskunta perustettiin.
Ensimmäiset suojeluskunnat Suomeen perustettiin jo edellisvuoden syksyllä 1917 yksityisten aloitteesta. Näin myös Lopen Kormuun ja Launosiin. Ne eivät kuitenkaan olleet rakenteeltaan ja jäsenistöltään tai muutenkaan samanlaisia kuin vuosien 1918–1944 Suojeluskuntajärjestön suojeluskunnat. Vaikka ne alkujaan perustettiin yksityisinä kansalaisjärjestöinä, vuonna 1918 Suojeluskuntajärjestön organisaatio ja tehtävät vahvistettiin erityisellä asetuksella ja vuonna 1927 lailla.
Suojeluskuntien historian aikana niihin ehti kuulua 150 000 jäsentä. Tuona aikana se oli selvästi Suomen suurin kansalaisjärjestö. Vuositasolla jäseniä oli keskimäärin 90 000 ja suurimmillaan Suojeluskuntajärjestö oli vuonna 1941, jolloin sillä oli vajaat 127 000 jäsentä. Pienimmillään se oli heti perustamisvuoden 1918 lopussa, jolloin Suojeluskunnilla oli 39 000 jäsentä.
Järjestön ensisijaisena tehtävänä oli Suomen turvaaminen ulkoiselta uhalta. Lisäksi sillä oli Suomen sisäisiä tehtäviä, kuten virka-avun anto ja laillisen järjestysvallan turvaaminen. Se toimi tärkeänä runkona reserviläistoiminnalle ylläpitäessään rauhan aikana reservin koulutusta.
Hyvä ystävät,
Tänä päivänä Suomen puolustusvoimien lippujuhlaa vietetään 4. kesäkuuta, marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä. Se ei kuitenkaan ole puolustusvoimien perustamispäivä.
Vasta itsenäistyneellä Suomella ei ollut omaa armeijaa. Sisällissodan syttyessä toisen puolen joukot muodostuivat suojeluskunnista, toinen puoli punakaarteista.
Maamme hallitus julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi ja näin itsenäinen Suomi oli saanut armeijan, jonka upseereina toimivat jääkärit ja johon sovellettiin tsaari Aleksanteri III:n aikaista vuoden 1878 asevelvollisuuslakia.
Maamme Puolustusvoimat muodostettiin siis näin sata vuotta sitten 25. tammikuuta 1918, kun senaatin eli hallituksen sisäasiaintoimikunta, nykyinen sisäministeriö julisti suojeluskunnat hallituksen eli Suomen tasavallan joukoiksi.
Kuitenkin perustamispäivämäärän sijasta puolustusvoimien vuosipäivä 1919–1939 oli sotaväen lippujuhlan päivä 16. toukokuuta viitaten valkoisten voittoon punaisista sisällissodassa. Talvisodan jälkeen 1940 suomalaisten kahtiajaosta muistuttanut päivä haluttiin muuttaa toukokuun kolmanneksi sunnuntaiksi kunnioittamaan sisällissodassa ja talvisodassa kaikkien henkensä antaneiden suomalaisten muistoa, jolloin alkoi kaatuneiden muistopäivän vietto. Tänä vuonna me tulemme Lopella muistamaan vuoden 1918 tapahtumia vahvan sovinnon ja toivottavasti myös laajan ymmärryksen hetkenä juuri tuona kaatuneiden muistopäivänä 20. päivänä toukokuuta.
Myöhemmin Jatkosodan aikana 1942 puolustusvoimien ylipäällikön, sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin täyttäessä 75 vuotta hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi ja hänen syntymäpäiväänsä 4. kesäkuuta vietettiin aluksi nimellä Suomen marsalkan syntymäpäivä, mutta varsin pian nimeksi vakiintui puolustusvoimain lippujuhlan päivä toimien puolustusvoimien vuosipäivänä.
Suomen oma pysyvä asevelvollisuuslaki säädettiin 1922, ja sitä muokattiin 1932, jolloin perustettiin ensimmäiset kertausharjoitukset.
Mutta miten tähän Lopella sitten tultiin? Katsotaan siis historiaa hieman taaksepäin.
Hyvät ystävät,
Taustan ymmärtääkseen täytyy katsoa tilannetta vähintäänkin 1900-luvun alusta lähtien. Kansan valoisat tulevaisuudentoiveet ensimmäisen venäläistämiskauden päätyttyä ja uuden 1907 saadun eduskuntalaitoksen saannin jälkeen alkoivat pian jälleen asenteet synkentyä.
Sisäiset puoluetaistelut olivat muodostuneet monien mielestä liian repiviksi, ja Venäjällä taantumussuunta lujitti taas otettaan. Vuonna 1909 maamme kenraalikuvernööriksi nimitettiin F.A. Seyn ja alkoi ns. seyniläinen eli toinen sortokausi.
Koska Suomen armeija oli lakkautettu, alettiin monille paikkakunnille rakentaa suuria venäläisiä varuskuntia. Myös hallinnollisesti ja poliittisesti maatamme turvallisuussyistä pyrittiin lähentämään Venäjän kanssa.
Näiden etenkin sotilasstrategisten toimenpiteiden tehostamiseen ryhdyttiin nimenomaan maailmansodan puhjettua vuonna 1914. Venäjän sodanjohto otti huomioon mahdollisuuden, että saksalaiset voisivat hyökätä Pietariin myös Suomen kautta, minkä vuoksi Venäjä pyrki ulottamaan puolustuksensa aina Pohjanlahden rannikolle saakka.
Täällä Etelä-Hämeessä tämä osittain moninkertainen linnoitustyö ulottui Hämeenlinnasta Janakkalaan, meille Lopelle ja täältä edelleen Tammelaan. Lopella tienvarsien linnoitustöitä tehtiin vuoden 1916 alusta lähtien Launosissa ja Jokiniemessä. Muisto näistä tapahtumista näkyy luonnossamme tänäänkin.
Kuntien velvollisuutena oli paikkakunnalla olevan sotaväen majoittaminen, ja Lopen kuntaakin tämä majoitusvelvollisuus rasitti huomattavasti, niin että kunnalla oli keväällä 1917 tästä syystä velkaa n. 25 000 mk. Nykyrahaksi muutettu tämä tarkoitti noin 30 000 euroa. Talon ruuassa kiinni olleen rengin vuosipalkkaa oli noin 400-500 markkaa ja piian 200-300 markkaa.
Vallityöt saatiin loppuun kesällä 1917, minkä jälkeen venäläiset pian poistuivat paikkakunnalta. Venäläisen sotaväen mukana Lopellekin kulkeutui Lopen Historian mukaan vallankumouksellisia aatteita, jotka levisivät linnoitustöissä mukana olleen työväen joukossa ja olivat siten omiaan syventämään vuonna 1917 jyrkkenevää kuilua yhteiskuntaluokkien välillä.
Venäjällä maan ensimmäisessä maailmansodassa kokemat tappiot saivat pitkään jatkuneen sisäisen kuohunnan puhkeamaan vallankumoukseksi maaliskuussa 1917. Keisari syöstiin vallasta, ja hallitusvalta siirtyi lähinnä vapaamielisistä koostuneelle väliaikaiselle hallitukselle. Kun tieto näistä tapahtumista saapui myös Lopelle niin, se herätti kansan keskuudessa valtavan innostuksen.
Pietilän talon Mäenpään torpassa Hevosojalla isäntä, kuultuaan asiasta torppaan saapuneelta naapurilta, otti suutarinveitsen esiin ja veti seinällä olleen suurikokoisen keisarin kuvan halki ja iski vielä kehyksetkin kappaleiksi uunin pankkoa vasten.
Mitään kansalaiskokousta Lopella ei näiden mullistavien valtiollisten tapahtumien johdosta kuitenkaan pidetty, vaikka niitä monin paikoin, varsinkin teollisuusyhdistyskunnissa järjestettiin.
Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen elintarvikepula kuitenkin paheni ja työttömyys monin paikoin lisääntyi nopeasti. Tämä kaikki oli omiaan herättämään suurta tyytymättömyyttä työväestössä, jonka itsetuntoa toisaalta nosti se, että eduskunnassa sosiaalidemokraateilla oli enemmistö ja myös senaatissa johtava asema. Yleisessä yhteiskunnallisessa epäjärjestyksessä agitatorinen toiminta pääsi valtaan, ja koko maassa syntyi kevään ja kesän kuluessa lakkoaaltoja.
Työväen vappukulkueet saivat Lopellakin vuonna 1917 erityisesti keskipitäjällä sekä Pilpalan ja Hunsalan seudulla tavallista voimakkaamman mielenosoituksellisen sävyn, ja ne jo enteilivät maataloustyöväen lakkoja eri puolilla pitäjää.
Heti vapunpäivänä 1917 alkoikin osittainen lakko H.G. Paloheimon omistamilla tiloilla. Pian lakkoon yhtyi maatyöväkeä ja torppareita monilla tiloilla keskipitäjällä, Hevosojalla, Pilpalan ja Hunsalan seudulla sekä mm. Salon kartanossa. Yleensä nämä lakot kestivät vain neljä tai viisi päivää, mutta Paloheimon omistamilla tiloilla jopa yli kaksi viikkoa.
Vuoden 1917 lopussa ruvettiin kautta maan vaatimaan yleistä torpparivapautusta, ja useilla paikkakunnilla syntyi tämän kiirehtimiseksi torpparien veronmaksulakkokokouksia. Lopellakin tällainen pidettiin vuoden 1918 alussa.
Tammikuussa 1918 oli paikkakunnan eräällä sahalla myös 21 työntekijää käsittänyt ajomiesten lakko, joka kesti 10 päivän ajan.
Lopella koetettiin pysyä mukana näissä loppukesän ja syksyn mullistavissa tapahtumissa. Kesällä senaattori Oskari Tokoi sekä tunnettu vasemmistoradikaali, myöhemmin kommunististen ammattiyhdistysliikejohtaja J.H. Lumivuokko oleskelivat Sajaniemen Jalkusella ja tällöin Tokoi piti puheen Jokiniemen työnväentalolla.
Oskari Tokoi oli valittu vuoden 1907 vaaleissa eduskuntaan SDP:n listalta. Vuonna 1912 Tokoista tuli Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja vuonna 1913 hänet valittiin eduskunnan puhemieheksi, ja 1917 hänet nimitettiin Suomen Senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi. Tuolloin hänestä tuli maailman ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri.
Tokoi kuului vallankumoushallitus kansanvaltuuskuntaan elintarvikekomissaarina Suomen sisällissodassa punaisten puolella ja joutui myöhemmin vuonna 1918 pakenemaan maasta.
Mutta Tokoi siis vieraili myös Lopella. Hän mainitsi puheessaan mm., että ellei työväestö pystyisi pitämään valtaa ja ohjaksia käsissään, niin ”punainen kukko” kiekuisi pian koko maassa.
Tokoin ja Lumivuokon esiintyminen oli omiaan valamaan innostusta paikkakunnan työväestöön. Porvarillisella taholla alettiin Etelä-Hämeessä järjestää järjestyskaarteja, suojeluskaarteja tai suojeluskuntia elo-syyskuussa yhteiskuntarauhan turvaamiseksi sekä levottomuuksien ja mm. maatyöväen lakkojen varalta. Aloite näiden perustamiseen tuli useimmiten maanomistajien taholta.
Lopella tällainen järjestys- tai suojeluskunta perustettiin Kormun kartanossa 22. päivänä lokakuuta 1917, ja siihen liittyi joukko H.G. Paloheimon alaista palveluskuntaa. Epämääräisempiä pyrkimyksiä järjestyskaartin aikaansaamiseksi oli mm. Pilpalassa. Jo mrraskuussa 1917 pyrittiin perustamaan myös kunnallista suojeluskuntaa.
Niinpä loppilaiset saattoivat marraskuun 10. päivän Riihimäen Sanomista lukea seuraavan ilmoituksen:
”Loppilaiset huomatkaa. Ensi maanantaina kuntakokouksessa on kysymys suojeluskunnan perustamisesta. Se on perustettava, sillä kunnassamme on tänä syksynä tehty 7 viljavarkautta, 7 lammasvarkautta, varastettu yhteensä 14 lammasta, 12 ruokavarkautta ja ainakin parisenkymmentä muuta varkautta. Varastettu on sekä köyhäin että rikkaiden tavaroita.”
Kun asia suojeluskunnan perustamisesta tuli esille kuntakokouksessa – kysymyksen alustajina olivat Launosista opettaja K. Väre ja konttoripäällikkö O. Jääskeläinen – eivät sosialistit olleet luonnollisestikaan halukkaita yhtymään hankkeeseen. Lopen Historian mukaan asiasta syntyi kiivas keskustelu. Työväen kielteinen mielipide oli kokouksessa enemmistönä, ja kuntakokouksen pöytäkirja kertoo suojeluskunnan perustamisen katsotun ”suuren työläisväen mielipiteen mukaan tarpeettomaksi”.
Sen sijaan työväestö ryhtyi marraskuussa 1917 perustamaan omia punakaartejaan. Punakaartien synty tapahtui Lopella joidenkin työväenyhdistysten piirissä jo ennen kuun puolivälissä puhjennutta suurlakkoa, kuten mm. Launosten, Hevosojan ja Hunsalan punakaartien.
Vastakohtaisuudet olivat Lopellakin marraskuun aikana kärjistyneet äärimmilleen. Näissä oloissa Suomen itsenäistyminenkään ei Lopella saanut osakseen mitään julkista huomiota eikä sen johdosta pidetty joukkokokouksia. Venäjän lokakuun vallankumouksen innostamana ja maan sisäpoliittisen kehityksen vaikutuksesta työväenluokka, nimenomaan sen vasemmistoradikaalinen suunta, oli astumassa aseellisen vallankumouksen tielle.
Jännittynyt tilanne kärjistyi lopullisesti väkivaltaisen purkautumisen asteelle, kun Svinhufvudin senaattipyysi tammikuun 9. päivänä eduskunnalta valtuuksia lujan järjestysvallan palauttamiseksi maahan.
Lopella tammikuun loppu kului ilman näkyviä vaikutuksia sotatilan vallitsemisesta maassa. Kuun viimeisinä päivinä piti paikkakunnan kuusi porvarillisiin piireihin lukeutuvaa henkilöä kaksi neuvottelukokousta – toisen Lauri A. Yrjö-Koskisen kotona Leppälahdessa ja toisen metsänvartija Lenni Laakson kotona Hernemäessä – aseellisen toiminnan aikaansaamiseksi laillisen esivallan puolesta.
Koska Lopella oli saatavissa sotilaskivääreitä kuitenkin vain muutamia kappaleita, päätettiin jäädä odottavalle kannalle. Näiden henkilöiden joukossa olivat sittemmin punaisten surmaamat veljekset Ilmari ja Lenni Laakso.
Hallituksen joukkoihin ei loppilaisia päässyt yhtymään punaisten hallinnassa olleen alueen ulottuessa helmikuun alussa jo kauas pohjoiseen, joskin viisi Launosten suojeluskuntaan kuulunutta muilta paikkakunnilta olevaa valkoisten joukkoihin. Launosten suojeluskunnan keskuudessa ei katsottu olevan mahdollisuuksia ryhtyä vastustamaan paikallisia punakaarteja. Helmikuun alussa Lopella oli kaikkiaan 10 punakaartia.
Ensimmäinen väkivaltaisuus Lopella tapahtui helmikuun 1. päivänä, jolloin Sajaniemessä olevaan Harrin taloon saapui viisi naamioitua miestä ja ampui isäntää niskaan, mutta hän jäi kuitenkin henkiin. Helmikuun 4. päivänä aamuna Jokiniemen punakaartissa muodostettiin ns. lentävä osasto, johon oli haettu neljä miestä Hevosojan punakaartista. Tämä 9-miehinen osasto suoritti samana päivänä viisi murhaa.
Taisteluja Lopella ei koko sodan aikana punaisten ja valkoisten kesken käyty lukuun ottamatta Vojakkalan Tervalammilla sodan loppuvaiheessa käytyä yhteenottoa. Lähimmät taistelut käytiin Hyvinkäällä ja Riihimäellä, ja pian niiden vallatuksi tulon (21. ja 22. huhtikuuta) jälkeen suuri joukko Lopen punakaartilaisia luovutti aseensa ja antautui.
Hyvät ystävät,
Riihimäen valtauksen jälkeen perustettiin Launosiin uusi suojeluskunta 23.4.1918. Tällöin 22 henkilöä – pääasiassa Santamäen ja Kormun kartanoiden sekä Paloheimon muiden laitosten henkilökuntaa: harjoittelijoita, karjanhoitajia ja työnjohtajia – kirjoitti nimensä niin sanotun valkokaartin perustumislistaan, jonka tarkoituksesta siinä mainittiin:
”Me allekirjoittaneet Lopen pitäjän Launosten kylän asukkaat olemme perustaneet keskenämme ’Valkokaartin’ paikkakuntamme suojelemiseksi ryöstäjiä, murhaajia ym. pahantekijöitä vastaan ja sitoudumme siinä tarkoituksessa noudattamaan Valkokaarteille annettuja tai vastedes annettavia määräyksiä.”
Lauri A. Yrjö-Koskisen aloitteesta perustettiin 25. huhtikuuta suojeluskunta myös keskipitäjälle. Lopelle saapui Riihimäeltä kruununvoudin lähettämä 50 kiväärin ja parintuhannen patruunan suuruinen aselähetys, ja sitä vastaanottamassa olleet kymmenkunta miestä allekirjoittivat nimensä Lopen suojeluskunnan nimilistaan.
Toukokuun alussa Lopen suojeluskuntaan kuului jo toista sataa miestä. Tarkoituksena oli vielä vapaana olevien kapinallisten vangitseminen, mihin toimeen keskipitäjällä samoin kuin Launosten ja Kormun seudullakin pian ryhdyttiin, vaikkakin suuri osa heistä antautui vapaaehtoisesti. Suojeluskunta naulautti julkisiin paikkoihin julistuksen, jossa kapinallisia vaadittiin luovuttamaan aseensa uhalla, että heitä muuten kohdellaan rosvoina ja murhaajina. Viikon kuluessa tuli antautumaan aseineen lähes 200 punakaartilaista.
Alkukesän 1918 tapahtumat eivät kuitenkaan ole kunniaksi myöskään Suojeluskuntiin kuuluneille. Alkuvuoden tapahtumien tuomitsemisessa näkyi valitettavasti myös viha ja kosto. Sisällissodan tapahtumista ja niiden jälkiselvittelyistä jäi syviä haavoja molemmille puolille.
Kumpikin osapuoli halusi muistaa kaatuneitaan pystyttämällä muistomerkin. Valkoisten muistomerkki paljastettiin vuonna 1938 ja punaisten vuosikymmentä myöhemmin.
Vielä 1920-luvun puolivälissä osa suojeluskuntien valistusohjaajista sai vakuutella, ettei järjestöä ollut luotu kotimaista vasemmistoa vastaan, vaan ulkonaista uhkaa. Kuitenkin tuohon aikaan työväestön osuus jäseneksi liittyneistä kasvoi koko ajan kaupunkien ja kauppaloiden suojeluskunnissa. Samaan aikaan kuin sisäpoliittinen tilanne vakiintui myös Suojeluskuntajärjestön asema teki samoin.
Vuonna 1926 aloittanut sosialidemokraattisen Tannerin hallitus osoitti olevansa yhteistyökykyinen porvaripuolueiden kanssa ja tätä uutta tilannetta symboloi 16. toukokuuta 1927 ”Vapaussodan muistopäivänä” pidetty suojeluskuntain paraati, jonka pääministeri Väinö Tanner otti vastaan tasavallan presidentin sijaisena.
Heinäkuussa 1927 kovana valkoisen Suomen puolustajana tunnettu dosentti Kai Donner toivoi sosialidemokraattien ja suojeluskuntalaisten lähentymistä.
Pian tämän jälkeen säädettiin erityinen laki suojeluskuntajärjestöstä (347/1927), joka vahvisti järjestön aseman. Asetuspohjalta Suojeluskuntajärjestö olisi ollut huomattavasti helpompi lakkauttaa. Samaan aikaan työväestön määrä kasvoi jäsenistössä ja erityisesti tehdaspaikkakuntien työväestöstä liityttiin suojeluskuntiin laajasti vuosina 1923–1928. Näissä tehdassuojeluskunnissa 37 prosenttia oli työläisiä ja he muodostivat yksittäisen suurimman ryhmän. Näinä vuosina koko Suomessa joka viides suojeluskuntaan liittynyt oli työläinen. Näin ollen vuodet 1926–1927 olivat suojeluskuntien uuden nousun alku, jossa oli merkkejä kansallisesta eheytymisestä.
Lapuan liike pyrki Mäntsälän kapinassa 1932 kaappaamaan vallan suojeluskuntien avulla, mutta presidentti Svinhufvudin ja suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmbergin kehotukset saivat harvat kapinaan yhtyneet suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa jo parin päivän sisällä. Tämän jälkeen Suojeluskunnat muuttuivat armeijan aluejärjestöksi ja se muutti niiden luonnetta. Niiden kyky itsenäiseen sodankäyntiin poistui ja suojeluskuntien komentotie integroitui käytännössä osaksi Puolustusvoimain yleistä johtamisjärjestelmää. Muutos ei ollut erityisen näkyvä ruohonjuuritasolla, mutta oli selvä ammattilaisille.
Sisällissodassa punaisten puolella olleet työläiset pitivät kuitenkin pitkään suojeluskuntiin liittymistä luokkapetturuutena. Tilanne muuttui kuitenkin hieman talvisodan aikana. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner antoi talvisodan aikana lausunnon, ettei sosiaalidemokraattisilla työläisillä ollut mitään syytä olla kuulumatta suojeluskuntiin. Samaan aikaan työmarkkinaosapuolet sopivat työehtosopimusjärjestelmän luomisesta tammikuun kihlauksessa. Mukaan liittyi näin myös työväenluokkaan kuuluvia, kun suojeluskuntajärjestö oli päässyt yhteisymmärrykseen maanpuolustuksen tärkeydestä SDP:n kanssa.
Toisen maailmansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia. Erityisiä suojeluskuntajoukkoja ei muodostettu ja suojeluskuntapiirien esikunnat muodostivat paikalliset sotilashallintoelimet. Suojeluskuntalaiset toimivat hajautetusti omissa tehtävissään eri yksiköissä.
Moskovan rauhan vuoksi Suomen alueluovutuksista johtuen organisoitiin suojeluskunnat uudelleen 30. elokuuta 1940.
Suojeluskunnat lakkautettiin Välirauhansopimuksen 21 artiklan nojalla. Järjestö ei ehtinyt lakkauttaa itse itseään, kun valvontakomission päällikkö Andrei Ždanov lähetti 30. lokakuuta 1944 Mannerheimille kirjeen, jossa vaadittiin suojeluskuntien lakkauttamista.
3. marraskuuta Mannerheim allekirjoitti eduskunnan hyväksymän lain (770/1944), jolla suojeluskunnat lakkautettiin. Tämän jälkeen puolustusministeriö määräsi 6. marraskuuta, että järjestön toiminta on lakkautettava seuraavana päivänä. 23. marraskuuta 1944 Valvontakomissio määräsi myös Lotta Svärdin lopetettavaksi.
Suojeluskuntien tehtävät Puolustusvoimien aluejärjestönä siirtyivät sotilaspiireille, joita kutsuttiin ”aluejärjestöksi” vielä 1960-luvulla.
Suojeluskuntajärjestön merkitystä talvi- ja jatkosodan kannalta ei tule aliarvioida. Ensinnäkin suojeluskuntalaiset muodostivat arvioita neljäsosan koko kenttäarmeijasta, mikä on todella suuri luku.
…
Lähteet: Historian kirjoitukset, Lopen Historia, Lopen Suojeluskuntakirja, Wikipedia