Hyvää huomenta!
Näin oli tapana minulla aloittaa opettajana koulupäivät. Lapset vastasivat, eivät enää tavuttaen tai venyttäen, mutta vastasivat yhdessä ja reippaasti. Taas uusi koulupäivä aloitettiin.
Viime aikoina olen huolestuneena kuunnellut viestejä kouluistamme. Niitä saan entisiltä kollegoiltani, mutta laajemminkin opettajilta ja myös vanhemmilta ja nuoriltakin. Monista paistaa läpi sama huoli; kruununjalokivemme on rikkoutumassa. Osan mielestä jo rikkoutunutkin. Kasvatus, koulutus ja tutkimus ovat Suomessa vedenjakajalla. Ne eivät enää tuota maamme tarvitsemaa osaamista, ellei niiden perustuksia laiteta nyt kuntoon.
Pinnalla ovat viime aikoina olleet kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa (Karvi, Pisa) todennetut heikentyneet oppimistulokset. Opettajat ovat tienneet todellisuuden jo kauan. Koulutusalan leikkaukset ovat tehneet suurta hallaa perusopetuksen laatuun. Se on rehellistä suoraan myöntää. Ryhmäkoot ovat suurentuneet, resurssit erityisopetukseen ovat pienentyneet tai ainakin ne käytetään tehottomasti. Sinänsä kaunista inkluusiota eli periaatetta, jonka mukaan jokaisella oppilaalla tulee olla oikeus ei vain omaan lähikouluun, vaan myös omaan lähiluokkaan käytetään surutta väärin jopa säästötoimenpiteenä. Erityistä tukea tarvitseva oppilas ei nimittäin suuressa luokassa pärjää ilman riittävää henkilökohtaista tukea. Ja kun tukea ei ole tarjolla, niin lähikouluperiaate tai lähiluokkaperiaate ei toimi vaan siitä kärsii niin erityistä tukea tarvitseva oppilas itse, mutta myös koko muu luokka ja myös opettaja. Aika menee kaikkeen muuhun kuin opettamiseen. Oppimisen tuen lainsäädännön ongelmat tuleekin välittömästi korjata ja turvata sen riittävä rahoitus.
Perusta tehdään varhaiskasvatuksessa. Esiopetus tuleekin kokeiluvuosien jälkeen laajentaa pysyvästi kaksivuotiseksi. Sillä varmistetaan, että koulupolkunsa aloittavat oppilaat voivat olla tasa-arvoisemmassa asemassa kuin tänä päivänä. Esiopetuksessa tulee tavoitella tilannetta, jossa enemmän tukea tarvitseva lapsi saadaan oikea-aikaisen tuen piiriin riittävän ajoissa. Lasten oikea-aikainen tuki ja vahva pedagogiikka niin varhaiskasvatuksessa kuin esiopetuksessa edellyttää osaavia ja sitoutuneita opettajia lapsiryhmiin. Koulutusmäärät tuleekin nostaa havaitun tarpeen mukaisiksi, mutta samalla ottaa huomioon vetovoimatekijät kunnissa. Yhtenä tekijänä vetovoimaan toimii inhimilliset ryhmä- ja luokkakoot, jossa myös lapsen on hyvä olla. Ja laajemminkin tämän arvokkaan työn arvostus, palkkaus, resurssit, sijaisjärjestelmä jne. pitää saada kuntoon, jotta alalla pysyttäisiin ja ala olisi vetovoimainen. Ja jokaisen pitäisi nyt ymmärtää, että tämä vaka on nimenomaan kaiken perusta. Se on perusta sille, että olisimme jatkossakin oppimistulosten kärjessä, mutta se on myös perusta yhdenvertaiselle ja tasa-arvoiselle koulutusjärjestelmälle. Perusta elinikäiselle oppimiselle. Kaiken kivijalka.
Esiopetuksen kautta tie vie sitten koulupolulle. Peruskoulun opettajat toivovat viesteissään ennen muuta kiireesti oppilasmitoitusta ryhmä- ja luokkakokoihin. Tuntikehystä eli opetustuntien määrää per viikko on myös leikattu. Suurin osa suomalaisista kunnista ja kaupungeista tarjoaa nykyisin opetusta minimituntimäärän. On suuri ero lasten saamassa opetuksen määrässä, jos naapurikunnassa lapsi saa erilaisen tuntikehyksen vuoksi opetusta vaikkapa matematiikassa ja äidinkielessä kouluvuoden aikana yhteensä yli sata tuntia vuodessa enemmän kuin naapurikunnassa. Ja aika usein muuten lasten vanhemmat eivät edes tiedä oman kuntansa tilannetta? Tiedätkö sinä saako lapsesi enemmän vai vähemmän opetusta koulussa kuin esimerkiksi naapurikunnassa koulua käyvät lapset? Saako sinun lapsesi opetusta vain lain edellyttämän minimimäärän?
Nostetaan perusopetuksen vähimmäistuntimäärää perustaitojen vahvistamiseksi.
Joka tapauksessa koulut tarvitsisivat nyt selkänojakseen valtakunnallisen tuntimitoituksen, joka on kaikille sama ja tasa-arvoinen. Ja samaan aikaan myös siis ryhmäkoot ovat paikoitellen suuria. Vähintäänkin jakotunteja kaivattaisiin enemmän, myös isommille oppilaille ja vieraiden kielten opiskeluun. Menemättä sen syvemmälle kolmiportaisen tuen eli kansankielellä erityisopetuksen mukanaan tuomiin haasteisiin, ovat opettajat uupuneita oppilaiden moninaisten tuen tarpeiden kirjon ja lomakerumban keskellä. Oppilaiden tuen tarpeet ovat kasvaneet. Ajoittain opettajista tuntuu, ettei mikään tuki riitä, koska koulussa näkyvät vain oireet ja tulehdus kytee jossain koulun tavoittamattomissa asioissa. Lapsiperheiden tukeminen ontuu, sosiaalityö ontuu ja oppilashuolto ontuu työntekijöiden puuttuessa ja jonojen ollessa kaikkialle pitkät. Voimakkaasti oireilevat lapset tulevat silti kouluun, joka päivä. Koulumme ei sulje oviaan kenenkään edestä tai pistä ketään jonottamaan. Varhaiskasvatuksen kriisi seuraa kouluun. Laadukas ja vakaa varhaiskasvatus on kaiken pohja. Nyt pohja vuotaa pahasti.
”Uutta uuden päälle” eli opettajien kielellä hankehumppa on pyörittänyt opettajien ja rehtoreiden päät pyörryksiin. On esi- ja alkuopetuksen hanketta, on varhennettua kieltenopetusta, on vuosiluokatonta koulua, on positiivisen diskriminaation tukea, on avoimien oppimisympäristöjen kouluja, on… Jokaisen hankkeen kesto on määritelty ja rahoitus pätkitty vain hankkeeseen liittyväksi. Koko ajan tulisi kehittyä ja uudistua, vaikka monessa tapauksessa olisi vanhassa vara parempi.
Opettajat ovat jo vuosia kaivanneet työrauhaa. Aikaa tavalliseen koulunkäyntiin ja perusasioiden perusteelliseen opettamiseen.
Opettamisessa opettajamme nimittäin ovatkin juuri parhaita – maailman parhaita. Mutta nykyisin aikaa tähän ei ole vaan se kello tikittää työajan kaikkeen muuhun työrauhan ylläpitämisestä ja lomakkeiden täyttelyyn.
Eräs entinen kollegani laittoi viestiä ja kirjoitti, että nyt tarvitaan ”vähemmän digiä, josta lapset saavat päivittäin yliannostuksen ilman kouluakin.” Viesti pysäytti ja laittoi ajattelemaan. Hän jatkoi, että nyt tarvitaan riittävästi rahaa perinteisten oppikirjojen ja työkirjojen hankkimiseen; ”Käsin kirjoittaminen, luovuus, taito- ja taideaineet, liikkuminen ja levollisuus ovat edelleen ihmisen ”ilmoja” ja tarpeen aivojen kehitykselle”. Ihmisen perustarpeet eli riittävä uni, ravinto, liikunta, sosiaaliset kontaktit, hoiva ja huoltenpito eivät ole muuttuneet mihinkään. Lasten digitaidot kehittyvät syntymästä alkaen ilman kouluakin.
Kännykkäkiellon puolesta puhujia löytyy entistä enemmän.
Kännykkäkiellon puolesta puhujia löytyy entistä enemmän. Tiktokit ja snapcahtit ovat vieneet kaiken huomion. Lapsen tai nuoren itsesäätelytaidot eivät ole vielä kehittyneet riittävästi addiktoivan, takataskussa kulkevan laitteen käytössä. Jo alakouluikäiset viettävät ruudun äärellä tuntikausia päivittäin. Osalla oppilaista puhelimen tuijottaminen ja pelaaminen ovatkin jo merkittävin syy, kun oppilas jää kotiin, eikä käy säännöllisesti koulua. Opettajat ovat tästä huolissaan, mutta keinot puuttua tilanteeseen ovat vajavaiset. Muutamissa maissa käytössä olevaa kännykkäkieltoa koulussa kannattaisikin opettajien mukaan kokeilla Suomessakin. Pari rohkeaa pientä koulua onkin näin jo tehnyt vanhempien kanssa asiasta yhdessä päättäen, mutta ilman yksituumaisuutta ei lainsäädäntömme tätä mahdollista. Voisiko koulupäivät ollakin siis lainsäädännönkin turvin kännykkävapaita? Jos niitä opetuksessa hetki silloin tällöin tarvitaan, niin käytetään silloin, mutta muuten voisi puhelimet ja kamerat pitää sivussa.
Ja myös tästä pitää voida puhua…
Kyllä, heikosti suomea osaavat monikieliset oppilaat ovat perusopetuksen kipupiste. Monikielisiä oppilaita on suomalaisissa kouluissa n. 20%, toisaalla enemmän ja toisaalla vähemmän. Tietyillä alueilla on koululuokkia, joissa ei ole yhtään suomea äidinkielenään puhuvaa oppilasta. Vahvasti monikulttuurissa kouluissa opetuskieli on pidettävä yksinkertaisena, jotta heikoimmin suomea ymmärtävätkin pysyisivät kärryillä ja ymmärtäisivät ohjeet. Tämä laskee väistämättä opetuksen tasoa. Suurissa kaupungeissa koulushoppailua onkin esiintynyt jo pitkään. Harva kuitenkaan haluaa myöntää, että tämä on totta. Myös opettajat harrastavat työpaikkashoppailua; toisaalla sama palkka ja kevyempi duuni – tai ainakin työ mihin on koulutus saatu. Vahvasti monikulttuuristen koulujen lapset tarvitsisivat kipeimmin taitavat, motivoituneet ja jaksavat opettajat. Työnantajien soisikin palkitsevan jollain tavoin juuri em. koulujen puurtajia.
Valmistavaa ja kielellisesti tuettua opetusta tulisi kehittää ja korjata. Lapsen vähimmäiskielitaidolle ja -osaamiselle tulisi määritellä kriteerit. Ensi vaalikaudella tulee käynnistää maahanmuuttotaustaisia oppilaita koskeva kehittämisohjelma. Tällä hetkellä valmistavaa opetusta nimittäin tarjotaan, jos tarjotaan. Laatukriteerejä ei ole. Ei ole määritelty valmistavan opetuksen kestoa tai kielitaitotasoa, joka oppilaalla pitäisi olla yleisopetukseen siirryttäessä. Usein valmistavaa opetusta on suurissakin kaupungeissa tarjolla hyvin rajallisesti. Lapsi saatetaan siirtää isoon perusopetusryhmään vain syystä, että valmistavaan opetukseen tarvitaan tilaa uusille, suomeen muuttaneille oppilaille. Ummikoita lapsia siirtyy istumaan pulpetteihin ilman, että ymmärtäisivät ympäröivästä puheensorinasta tai opetuspuheesta sanaakaan. Elekieli on suomalaisten koulujen opetussuunnitelman kirjoittamaton opetuskieli.
Otan vielä pari huomiota ja huolta kouluistamme esille. Maamme koulurakennuskanta on nimittäin laajasti ikääntynyttä ja monin paikoin hyvinkin korjausvelkaista. Sisäilmaongelmat ovat kouluissamme edelleen arkipäivää, vaikka tästä on puhuttu jo vuosikausia – jo jopa vuosikymmeniä. Epäterveelliset tilat sairastuttavat edelleen lapsia ja aikuisia. Korjaustyöt, uudisrakentaminen ja kaavoittaminen tapahtuvat hitaasti. Monessa koulussa pedagogiikkaa ohjaavat seinät ja tilat, tai oikeammin niiden puute. Ahtaus, melu, kuumuus, huono ergonomia, tilojen ja kalusteiden muovautumattomuus tekevät koulupäivistä tukalia lapsille ja aikuisille. Elinkelpoisiakin kouluja on lakkautettu ja rakenneltu jättimäisiä laitoksia. Suomeen tarvittaisiin koulurakennuskannan kartoitus ja kunnille tukea korjausvelan selättämiseen.
Ja vielä lopuksi vähän entisten kollegoitteni ja rehtoreiden työtaakasta. Koulujen rehtoreista on tullut keskisuurten yritysten johtajia. Rehtorit pyörittävät taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, palkkasihteerien työtä, rekrytointia, oppilashuoltotyötä, pedagogista johtajuutta jne. Harva rehtori ehtii enää jalkautua luokkien tai opettajien arkeen. Rehtorit ovat tutkimuksien mukaan suuressa riskissä uupua työtaakan alla. Opetusalalla on rekrytointivaikeuksia jo nyt ja sijaispula vaivaa. Moniin tehtäviin on palkattava epäpätevä sijainen, oikeastaan kuka vaan, koska päteviä tai halukkaita ei ole tarjolla. Koulunkäynninohjaajia toivotaan avuksi ja tueksi ylisuuriin, levottomiin ryhmiin. Heitäkään ei ole helppoa löytää ja sitouttaa raskaaseen työhön pienellä palkalla.
Kyllä siis kouluissamme tehtävää riittää. Hieman tällainen polveileva tästä aamunavauksestani tänään tuli. Ehkä osittain vähän sekavakin. No, ehkä tämä tekstikin kuvaa sitä mitä kouluissamme tapahtuu.
Kaikesta huolimatta. Hyvää huomenta!
Kyllä, ja tässä vasta nostin esille hieman pintaa raapaisten esiopetuksen ja peruskoulun tilannetta. Ne tulee toden totta nostaa nyt kehitystyön kärkeen, mutta tehtävää riittää kyllä toisen asteen ja korkeakoulujemmekin laadun varmistamisessa.
…
Kello 17.08 ja kotona. Tänään ehdimme muutama vaalikoneenkin läpi käydä ja ehdinpä aamulla yhden hevosenkin ajamaan. Nyt töiden pariin takaisin. Näyttää vielä kalenteri mukavan täydeltä illallekin.