Juhannuksen jälkeisellä viikolla saimme odotettuja uutisia EU:n maatalouspolitiikan uudistusneuvotteluista. Ministeri Jari Koskinen esikuntineen, suomalaiset europarlamentaarikot ja järjestöt ovat tehneet hyvää työtä. Neuvottelutulos on aina kompromissi ja harvoin täydellinen. Nyt otettiin kuitenkin selkeä erävoitto, totuttujen torjuntavoittojen sijaan.
Merkittävin muutos koko Euroopan yhteisessä maatalouspolitiikassa oli tuotantoon sidottujen tukien osuuden kasvu. Tämä oli Suomen kärkitavoite neuvotteluihin mentäessä. Jatkossa voidaan siis entistä paremmin kohdistaa tukea muun muassa niille sektoreille, joissa olemme kaukana omavaraisesta. Tästä hyviä esimerkkejä ovat valkuaiskasvit ja naudanliha.
Sika- ja siipikarjanliha jäivät tämän listan ulkopuolelle, mikä on erityisesti kannattavuuden kanssa painivalle sikataloudelle ongelma. Ongelmien juuret juontavat pidemmälle kuin tähän neuvottelukierrokseen, mutta ratkaisuja on etsittävä aktiivisesti sekä kansallisesti että EU:n pöydissä. Edelleen.
Suomen erityisolosuhteet ymmärrettiin hyvin uudistusta tehtäessä. Tämä näkyy muun muassa paljon ennakkokeskustelua herättäneessä viherryttämisvaatimuksessa. Tavoite siitä, että Suomen metsäiset alueet jätettäisiin tämän vaatimuksen ulkopuolelle, näyttää toteutuvan. Taustalla ovat siis ekologisen alan lisääminen ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, jotka sinänsä ovat hyviä ja kannatettavia. Tässä jos missä jäsenmaiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja. Pienten tilojen, peltojen ja metsien Suomessa ongelmat ovat huomattavasti pienempiä kuin tilarakenteeltaan ja pelloiltaan erilaisissa Euroopan maissa.
Itse näen myös positiivisena muutoksena sen, että nuorten viljelijöiden tukea korotetaan. Suomessa tämä tarkoittaa, että nuorten viljelijöiden kannustamiseen käytetään noin 10 miljoonaa euroa. Pelkkä nuoren viljelijän tuki tuskin saa ketään muuttamaan mieltään tilan jatkamisen tai viljelyn aloittamisen suhteen, mutta nopeuttaa se voi. Tuki antaa vahvan signaalin siitä, että Suomessakin maataloutta tarvitaan ja siihen halutaan kannustaa jatkossakin. Näinä aikoina tätä viestiä ei voi liiaksi korostaa.
Kaikkia eurooppalaisen tai suomalaisen maatalouden pitkään jatkuneita kannattavuusongelmia ei tämäkään uudistus ratkaise, eikä sellaista tainnut kukaan odottaakaan. Edessä ovat Etelä-Suomen kannalta tärkeät 141-neuvottelut. Tämä numeroyhdistelmä on toistunut lukuisissa ja lukuisissa kirjoituksissa ja puheissa koko EU-jäsenyyden ajan. Kysymys on siitä, voidaanko ajatella, että eteläisessä Suomessa maanviljelyn olosuhteet ovat vaikeammat kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, minkä vuoksi kansallinen tukeminen on perusteltua? Vaikka moni asia onkin muuttunut vuosien saatossa, ei maamme ole ainakaan yhtään etelämmäksi siirtynyt. Tukineuvotteluissa pitää siis hakea toinen erävoitto.
***
Mitä nämä uudistukset maatalouspolitiikassa sitten tarkoittavat meille, tavallisille kuluttajille? Itse pyrin aina suosimaan Suomessa tuotettua ruokaa. Kevään Hyvää Suomesta-kampanjani aikana, johon osallistui yli 2300 suomalaista, tuli entistä selvemmäksi se, että jos kotimaisen ruoan tuottaminen tuntuu välillä takkuiselta, niin aika vaikeaa on sen ostaminen kaupastakin. Vahvasti suomalaisiksi mieltämämme merkit, ruisleivät ja muut, ovatkin valmistettu liian usein ulkomaisesta raaka-aineesta. Toki paikallisia hyviä ja 100% suomalaisia pienempien leipomomoiden, esimerkiksi Tuulosrievän, herkkuja löytyy täältä Hämeestäkin.
Tästä päästäänkin yhteen lempiaiheistani, nimittäin ruoan alkuperämerkintöihin. Talvella alkanut ”lihakohu” ja alkuperän epäselvyydet näyttävät jatkuvan edelleen. Itselläni tämä nostaa entisestään arvostusta puhdasta suomalaista ruokaa kohtaan. Ruoan alkuperämerkintöjen selkiyttämiselle on selvä tarve, jota ei kannata aliarvioida.
Kuten ei myöskään kuluttajan valtaa. Kyllä se vaan niin on, että vaikka EU-neuvotteluista saataisiin kuinka hyvä tulos, on kuluttaja se, joka lopullisen päätöksen kaupan hyllyjen välissä tekee. Ja jos kuluttaja saa tarvitsemansa tiedon ruoan alkuperästä, on myös tuon päätöksen tekeminen huomattavasti helpompaa. Siksi olenkin jättänyt maamme hallitukselle esityksen ruuan aluperämerkintöjen pakollisuudesta niin kaupan kuin ravintoloidenkin ruokiin.
Nyt on siis myös kansallisten ratkaisuiden aika. Vaikka maatalouspolitiikka onkin Euroopan laajuista, se ei tarkoita sitä, että me kansalliset päättäjät voimme itsemme tästä ulkoistaa. Tähän oikeastaan haluaisin lainata vapaan toimittajan, ja entisen sikafarmarin Hannu Koiviston blogia, jossa hän kirjoittaa ”Suomalainen maatalous ei ole pelkkää vesiensuojelua tai säästöjen kohde”.
On aika tunnustaa kotimaisen ruoantuotannon vahvuus ja pitää siitä kiinni.
Timo Heinonen
Kansanedustaja