Itse olen saanut olla parinkymmenen vuoden ajan tiivisti mukana maamme liikunta- ja urheilupaikkarakentamisen parissa. Kaksikymmentä vuotta Valtion liikuntaneuvostossa ja siellä mm. Rakentamisjaoston puheenjohtajana aikanaan ja nyt sitten koko puulaakin puheenjohtajana. Mielenkiintoinen paikka sportin parissa ja paljon on näinä vuosina tehty. Jos karkeasti laskee, että vuosittain pitkään ohjasimme esimerkiksi liikuntapaikkarakentamiseen valtion rahaa noin 30 miljoonaa euroa ja joskus enemmänkin, niin kokonaissumma kausiltani nousee yli 600 miljoonaa euroon. Päälle 
vielä isot tuet mm. Olympiastadionin remontoinnin rahoittamiseen ja myös Tampereen Nokia Areenalle ja moneen muuhun. Yksi ihan ensimmäisistä mikä tuli silloin aloittaessani pöydällemme oli Hämeenlinnan Rinkelinmäen jäähallin peruskorjaus ja nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin hallin seuraavaa peruskorjausta ja kehittämistä jälleen suunnitellaan. Näin se liikuntapaikkainfra elää ja kehittyy ja palvelee.
Pöydällä on ollut nyt juuri valmistunut upea Kuortaneen uinnin valmennuskeskusinvestointi ja pienempiä nippu kotikunnan Lopen Lastikan täydestä 750 000 euron valtiontuesta Hausjärven nyt syksyllä valmistuvaan monitoimihallin valtiontukeen ja hienona muistona myös historian ensimmäinen yksityisen hallin valtiontuki, kun esityksestäni tehtiin päätös Riihimäen Cocks Areenan valtion liikuntapaikkarakentamisen tuesta. Ja halleja ja areenoja on rakennettu etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Olisi joskus mielenkiintoista ihan listata ja katsoa mitä kaikkea on tullut tehtyä ja millainen määrä liikettä ja liikuntaa ne ovat tähän maahan saaneet. Ja siis hankkeista pienimmät ovat olleet ulkokuntosaleja ja skeittiparkkeja ja välissä sitten maneeseja ja uusina myös agilityhalleja ja sitten paljon näitä perinteisiä palloilu-, uima- ja jäähalleja ja totta kai urheilukenttiä ja muita. Agility muuten nousi myös urheilulajina tuettavien lajien joukkoon aikanaan tekemästäni esityksestä, mitä silloin kollegani Kike Elomaa (kok) tuki ja upea laji sai paikkansa muiden urheilulajien joukossa. Kävin silloin hommaa myös kokeilemassakin ja jos joku vielä sanoo, että ei ole urheilua, niin sanon, että saa mennä kokeilemaan.
Tukia olemme osoittaneet myös nouseviin lajeihin ja uusii lajeihin ja myös moniin 
tuttuihin historiallisiin menestyslajeihinkin niin siis ihan itse liikkeeseen kuin näiden suorituspaikkoihinkin.
Tänään puhuin siis omassa puheenvuorossani Tampereen Huippu-urheiluviikolla liikuntapaikoista.
Se on aihe, joka on samaan aikaan hyvin konkreettinen – rakennuksia, kenttiä ja halleja – mutta samalla myös syvästi strateginen. Kyse on liikuntapaikkarakentamisen tulevaisuuden näkymistä.
Liikuntapaikat eivät ole siis vain infrastruktuuria. Ne muodostavat isolta osin koko suomalaisen liikuntakulttuurin perustan. Ne määrittävät paljon myös sitä, kuka liikkuu, kuka saa liikkua ja voi liikkua, miten liikutaan – ja toisaalta myös sen, kuka jää siis ulkopuolelle.
Ensimmäiseksi tarkastelin esitelmässäni sitä, missä olemme juuri nyt.
”Meillä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen liikuntapaikkaverkosto. Itseasiassa meillä on yli 45 000 liikunta- ja ulkoilupaikkaa, mikä on merkittävä vahvuus ja asia, josta voimme olla aidosti ylpeitä. Toki niiden kunto ja korjausvelka minua kasvavasti huolettaa. Paikoista lähes kolme neljästä on kuntien omistamia.”
Samanaikaisesti nykytilannetta leimaavat kolme suurta haastetta:
Ensimmäinen haaste on kustannuspaineet. Rakentamisen ja ylläpidon kustannukset ovat nousseet merkittävästi viime vuosina, samalla kun valtion rahoitus on laskenut noin 30 miljoonasta eurosta 17,5 miljoonaan euroon.
Jos liikuntaan päätettiin – niin kuin toki lähes kaikki muukin tässä maassa – säästöjen kohteeksi, niin sitä pitää miettiä, että kuinka kauan tämän leikkauksen voi kohdistaa juuri liikuntapaikkoihin? Nykytaso nimittäin tarkoittaa toista ongelmaa mikä myös lopulta pysäyttää liikkeen, liikunnan ja urheilun eli…
Nyt meillä ei rakenneta juurikaan uutta eikä peruskorjata vanhaakaan ja siksi tämä noin 15 miljoonan euron nykytaso ei voi loputtomiin jatkua. Jos rahaa ei löydetä muulla tavalla ja esimerkiksi yhteistyömallein, niin silloin seuraavalla hallituskaudella pitää miettiä myös sitä, että voiko nykyistä rahapottia jakaa myös toisin. Seinät ovat seiniä, mutta ilman liikuntapaikkoja myös iso osa liikkeestäkin siis pysähtyy eikä pelkät ulkokuntosalit tai pururadat ja maastopyöräreitit riitä. Ja olen myös huolissani siitä, että jos valtion liikuntapaikkatukea ei enää kunnille ole osoittaa niin sen tuoma vipuvarsi katoaa ja pelkään, että usein vaakakupissa rahat menevät johonkin ihan muuhun.
Toinen haaste on sitten juurikin tämä korjausvelka. Arviolta kolmasosa liikuntapaikoista on investointitarpeessa, ja esimerkiksi noin puolet uimahalleista on tullut käyttöikänsä päähän. Maamme noin 190 uimahallista miltei 130 on rakennettu ennen vuotta 1980. Laiminlyöty peruskorjaustarve heikentää erityisesti uimahallien, jäähallien, mutta myös muiden sisäliikuntatilojen turvallisuutta, käyttömukavuutta, mutta myös energiatehokkuutta.
Kolmas haaste minkä nostin esille Hakametsän legendaarisessa jäähallissa liittyi alueellisiin eroihin. Investoinneissa, palvelutasossa ja liikuntapaikkojen saatavuudessa on suuria kuntakohtaisia eroja. Kasvukeskuksissa kärsitään tilapulasta, kun taas harvenevilla alueilla liikuntapaikkoja joudutaan sulkemaan.
Suomessa suurin pula harjoitusjäistä ja prime time -vuoroista on pääkaupunkiseudulla erityisesti Helsingissä ja Vantaalla sekä muissa suurissa kasvukeskuksissa, kuten Oulussa ja Turussa.
Lisäksi kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Erityisesti kaupungeissa liikuntasalit ja hallivuorot muodostavat pullonkaulan, ja noin kolmannes urheiluseuroista on tyytymättömiä olosuhteisiinsa.
Puheeni jatkossa katsoin sitten vähän muutoksia, jotka ohjaavat tulevaisuutta. Kun siis katsomme eteenpäin, voimme tunnistaa kolme keskeistä megatrendiä.
Ensimmäinen megatrendi on ilmastonmuutos. Talvet lyhenevät, sääolosuhteet vaihtelevat ja ääri-ilmiöt lisääntyvät. Tämä heikentää erityisesti ulkoliikuntapaikkojen käyttövarmuutta, ja tämä paine kohdistuu voimakkaasti talvilajeihin.
Toinen on julkisen talouden kiristyminen. Kuntien investointikyky heikkenee, ja päätökset muuttuvat entistä valikoivammiksi.
Kolmas on alueiden eriytyminen. Kasvukeskukset kasvavat ja resurssit keskittyvät, kun taas pienemmät kunnat kamppailevat liikuntapaikkojen ylläpidon kanssa.
Samaan aikaan väestö ikääntyy, monimuotoistuu ja harrastustavat eriytyvät. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että yksi ratkaisu ei enää riitä kaikille.
Kolmanneksi hahmotelin sitten kolme mahdollista tulevaisuuden suuntaa. Johtamani Valtion liikuntaneuvoston tällä kaudella tehdyssä ennakointi- ja tulevaisuustyössä on tunnistettu kolme vaihtoehtoista kehityskulkua liikunnan olosuhteissa, joita on hyvä pohtia.
Ensimmäinen skenaario on supistuva verkosto. Tässä kehityksessä rakentaminen vähenee, korjausvelka kasvaa ja tiloja poistuu käytöstä. Tämän seurauksena liikkujien eriarvoisuus kasvaa merkittävästi.
Toinen skenaario on investointien paluu. Julkinen ja yksityinen rahoitus vahvistuvat, korjausvelkaa puretaan ja tiloja kehitetään energiatehokkaiksi ja monikäyttöisiksi. Tämä johtaa laaja-alaiseen kehitykseen ja parempaan saavutettavuuteen.
Kolmas skenaario on – omasta mielestäni ehkä todennäköisin – eli ns. valikoiva kehittäminen. Investoinnit kohdennetaan tarkasti, jolloin osa kehittyy nopeasti ja osa jää jälkeen. Lopputuloksena on voittajien ja häviäjien malli. Jouduin toteamaan senkin faktan Tapio Korjuksen puheeni jälkeen vetämässä paneelikeskustelussa, että en usko, että pystymme ja on edes järkevää kaikkia yli 45 000 nykyistä liikuntapaikkaa ylläpitää. Osa niistä on väärissä paikoissa, missä ei enää ole käyttäjiä ja näin ei maksajiakaan, ja osa on niin huonossa kunnossa, että puskutraktori on todennäköisin seuraava käyttäjä. Mutta samaan aikaan totesin, että tulevina vuosina maahamme onneksi rakennetaan myös lisää ja uusiakin liikuntapaikkoja ja moderneja isoja ja pienempiä kohteita sinne missä on käyttöä ja sinne missä yhteistyöllä – kuntien ja lajien – voidaan nähdä käyttöä myös 20-30 vuodenkin päästä.
Mutta ehkä todennäköisesti tulevaisuus rakentuu näiden yhdistelmästä, mutta keskeinen kysymys kuuluu, kuka tekee valinnat ja millä perusteella.
Sitten pohdin vielä sitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa yleisönäni olleille urheilujohtajille ja päättäjille.
Nostin esiin neljä keskeistä johtopäätöstä.
Ensimmäinen johtopäätös on, että ylläpito on uusi rakentaminen. Meillä on jo olemassa laaja liikuntapaikkaverkosto, ja sen kunnossapito ratkaisee tulevaisuuden. Peruskorjausten merkitys kasvaa, ja uusi suuri korjausaalto on tulossa 2040–2050-luvuilla. Strategia ei voi enää perustua pelkästään uusiin investointeihin.
Toinen johtopäätös on, että monikäyttöisyys ei ole vaihtoehto vaan välttämättömyys. Yhden lajin tilat eivät enää riitä, vaan tarvitaan tiloja, jotka palvelevat useita käyttäjiä ja käyttötarkoituksia. Tulevaisuuden periaate on selkeä: yksi tila – monta käyttöä. Myös muunneltavuutta samaan aikaan ja toisaalta aikojen saatossa.
Kolmas johtopäätös on, että rahoitus monipuolistuu väistämättä. Kunnat eivät enää pysty vastaamaan kaikesta yksin, vaan rinnalle nousevat kumppanuudet, yksityinen rahoitus ja uudet rahoitusmallit. Itse tätä yritin kammeta eteenpäin jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta silloin valtionhallinto harasi kyllä mieluummin vastaan ja etsi uusia ongelmia kuin olisi etsinyt ongelmiin ratkaisuja. Rahaa oli ja uudistua ei ollut pakko vaikka se olisi ollut järkevää. Yhtenä esimerkkinä voin ottaa esille vaikkapa Riihimäen Cocksin käsipalloareenan. Urheilumies Jari Viita päätti tehdä areenan itse, kun julkisesti se ei syntynyt ja tälle hankkeelle osoitimme ensimmäisenä tässä koko luokassa täyden valtion liikuntapaikkarakentamisen tuen. Se oli pääavaus.
Uskon vahvasti, että erilaisista kumppanuuksista tulee strateginen ydinkysymys. Ja myös ratkaisu erilaisten elinkaarirahoitusmallien tukemiseen tulee löytää.
Neljäs johtopäätös liittyy yhdenvertaisuuteen. Se on samanaikaisesti suurin riski ja suurin mahdollisuus. Jos kehitystä ei hallita, harrastamisen kustannukset kasvavat ja mahdollisuudet eriytyvät. Oikeilla valinnoilla voidaan kuitenkin lisätä liikettä tehokkaasti esimerkiksi lähiliikuntapaikkojen ja arkiympäristöjen kautta.
Ja ehkä vielä haluan nostaa esille oman lempilapseni – opiskelukaverini Titta Heleniuksen aikanaan minussakin herättäneen kiinnostuksen esimerkiksi liikunnallisiin koulupihoihin. Ja yleensäkin matalankynnyksen liikuntapaikkoihin.
Haluan esittää kaavoittajille ja arkkitehdeille kysymyksen, että miksi päiväkodin ja koulun läheisin ja paras paikka varataan aina aikuisten ja työntekijöiden parkkipaikoille. Tehdään sinne liikunnallinen piha.
Toinen on haaveeni siitä, että prosenttiperiaate otetaan käyttöön kaikessa liikuntarakentamisessa. Taiteesta tutun prosenttiperiaatteen tarkoituksena on, että vähintään yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteeseen. Minun haave on, että liikuntapaikkarakentamisen hankkeissa aina prosentti käytetään helposti saavutettavaan lähiliikuntaan. Liikuntahallin, uimahallin tai jäähallin pihaan siis tehdään aina ulkokuntopuisto tai jokin muu matalankynnyksen liikuntapaikka – vaikka sitten skeittiparkki, koripallokori tai mitä vaan.
Ja vielä sitten tämän saattoliikenne. Älkää hyvät yhdyskuntasuunnittelijat ja kaavoittajat tehkö niitä siihen koulun viereen vaan tehkää ne vaikka 500 metrin päähän turvallisen kevyenliikenteen väylän päähän. Saamme kilometrin lisää liikuntaa jokaiseen päivään.
Eli liikunta ja liike on monesti poikkihallinnollista yhdessä päättämistä ja tekemistä.
Viidenneksi nostin sitten esitelmäni lopussa esolle kysymyksen huippu-urheilusta. Totesin paneelissa vielä, että itseasiassa kaikki liikuntapaikat ovat huippu-urheilun paikkoja. Joltain kentältä ja jostain hallista he ovat uransa aloittaneet nämä Mikael Granlundit ja Konsta Heleniukset ja muutkin. Mutta myös itse se huippu-urheilu tarvitsee laadukkaita, ajanmukaisia ja usein lajikohtaisia olosuhteita.
Todellisuus on kuitenkin se, että rajallisten resurssien tilanteessa huippu-urheilu jää helposti muiden tarpeiden varjoon. Tällöin urheilijat hakeutuvat ulkomaille ja joidenkin lajien kehitys voi pysähtyä.
Keskeinen strateginen kysymys on, priorisoimmeko laajaa osallistumista vai huipputason olosuhteita – vai pystymmekö rakentamaan molemmat.
Ja onhan huippu-urheilulla aivan erityinen sija myös meidän koko kansakunnan mielenmaisemassa ja laadussa.
Miten se Arttu Wiskarikin pohti aikanaan, että Olisiko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?
Esitinkin väelle kuusi strategista kysymystä pohdittavaksi.
1. Miten hallitsemme korjausvelan ennen kuin se alkaa hallita meitä?
2. Miten rakennamme aidosti monikäyttöisiä tiloja myös käytännössä?
3. Miten hyödynnämme yhteistyötä yli kuntarajojen?
4. Miten varmistamme, että investoinnit palvelevat mahdollisimman monia?
5. Miten sopeudumme ilmastonmuutokseen konkreettisesti?
6. Miten varmistamme, että jokaisella on mahdollisuus liikkua riippumatta tulotasosta tai asuinpaikasta?
Ja lopuksi vedin vielä yhteen keskeisen viestini eli liikuntapaikkarakentamisen tulevaisuus ei ole pelkästään betonin, teräksen tai budjettien kysymys. Se on ennen kaikkea arvovalinta.
Rakennammeko harvoille vai monille?
Ajattelemme lyhyellä vai pitkällä aikavälillä?
Keskitymmekö kustannuksiin vai vaikutuksiin?
Suomella on edelleen mahdollisuus säilyttää vahva ja tasa-arvoinen liikuntakulttuuri. Se edellyttää kuitenkin rohkeita päätöksiä, uudenlaista ajattelua ja ennen kaikkea kykyä priorisoida oikein.
Esitelmäni perään sitten tunnin keskustelu Tapio Korjuksen johdossa. Paneelikeskustelussa tarkastelimme urheilurakentamisen ja -infran nykytilaa, tulevia tarpeita sekä liikuntapaikkarakentamisen merkitystä suomalaisen liikunnan, urheilun ja hyvinvoinnin edistämisessä.
Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta panelistikollegoille: Mikko Heikkinen, PEAB, Visa Vainiola, Ideapark Oy, Asso Erävuoma, Finnfoam Oy, Jukka Parviainen, Paralympiakomitea ja Mika Kulmala, SLA ry:atä. Ja isoin kiitos keskustelua ansiokkaasti luotsanneelle moderaattori Tapio Korjukselle.
Keskustelu osoitti, että yhteistyötä tarvitaan enemmän kuin koskaan, jotta pystymme vastaamaan muuttuvan toimintaympäristön haasteisiin ja mahdollisuuksiin.
….
Tampereelta ajoi sitten vauhdilla Helsinkiin ja täysistunnossa nippu tiukkoja äänestyksiä. Nyt tänään ehdin kuitenkin vielä illaksi Lopelle ja vähän töitä tässä järvenrantakonttorissani ja sitten ehkä ehdin vielä uloskin puutarhankin kimppuun.