Keskiviikko, 11.04.2012

Blogi, keskiviikkona 11.04.2012

Aikainen herätys. Tänään aloitamme aamupalaverilla alkaneen vuoden liikuntapaikkarakentamisen parissa. Tarkoitus vielä tsekata hieman tilannetta läpi ennen aamun Valtion Liikuntaneuvostoa. Aloitetaan siis sportilla tänään, mutta sitten päivä ympäristö ja kestävän keshityksen kysymysten parissa. YK:n kestävän kehityksen paneelin jäsen, Intian maaseutukehitysministeri Jairam Ramesh tulee tänään vieraaksi ja käyttää poikkeuksellisen puheenvuoronkin eduskunnan istunnon yhteydessä ajankohtaiskeskustelun alustukseksi. Sen jälkeen sitten jatakmme keskustelua erityisesti luonnonvarojen kestävästä käytöstä.

Päivään mahtuu lisäksi meidän ympäristövaliokunnan avoin kokous otsikolla ”Pelastavatko pienhiukkaset ilmastonmuutokselta?” Kokous pidetään Pikkuparlamentin Kansalaisinfossa aamupäivällä eli olette sinne kaikki tervetulleita.

Ja ettei ohjelmaa olisi tänäänkään liian vähän niin sitten vielä Ulkopoliittinen instituutti järjestää Pikkuparlamentissa kestävään kehitykseen liittyvän kutsuseminaarin. Seminaarissa puhuvat ministeri Rameshin lisäksi mm. UPI:n johtaja Teija Tiilikainen ja ministeri Heidi Hautala.

Tärkeä päivä, isojen kysymysten äärellä.

Kello 21.21 ja juuri kotiin. Huomenna taas jatkamme. Tänään aamu siis urheiluasioiden parissa. Laitoimme eteenpäin kokonaisuuden jossa 60:sta hakeneesta hankkeesta saadaan 34 uutta liikuntapaikkarakentamisen hanketta saadaan liikkeelle ns. suurempia hankkeina tänä vuonna ja lisäksi vielä 200 maakunnallista ELY-hanketta. Hakemuksia oli paljon ja paljon saimme myös hankkeita rahoitettuakin. Kokouksessa tein vielä itse yhden muutosehdotuksen jolla olisimme saaneet käyntiin myös Hämeenlinnan uuden Urheilutalon rakentamisen tänä vuonna. Mallini olisi jakanut hankkeen kaupungillekin sopivalla tavalla kahdelle vuodelle. Vielä aamulla viestittelimme Hämeenlinnan kaupunginhallituksen puheenjohtajan Tapio Vekan ja Halliyhtiön puheenjohtajan Timo Saviniemen kanssa asiasta ja heille rakentamisen jako kahdelle vuodelle olisi sopinut. Sain aamulla esitykseni taakse jo keskustan ja myös RKP oli sitä valmis tukemaan, mutta epäselvyys sitten maa-alueen kirjallisesta vuokrasopimuksesta sotki kuvion. Muut puolueet eivät luottaneet tietoon, että maan omistaa kaupunki ja yhtiön omistaa 100% kaupunki ja sopimus on sovittu. Näin esitykseni ei mennyt maaliin. Aivan surkea tilanne. Nyt iso hanke jolla Pulleriin saataisiin ajanmukainen areena salibandylle ja lentopallolle ja muillekin sisäpeleille siirtyy ainakin valtion tukemana yli vuodella. Ja surkeita se, että hanketta ei saa kaupunkikaan aloittaa ennen jos mielii sille vielä valtion tukea saada. Esitykseni olisi kuitenkin tuonut hallille 2 miljoonaa euroa valtion tukea eli maksimi tuen. No ehkä paperit olisi voinut halliyhtiökin ajoissa ministeriöön toimittaa. Olisi homma ollut silloin selvä. Iso kiitos aktiivisesta työstä hallin eteen pitää kyllä antaa Vekalle ja Saviniemelle. He tekivät vielä aamullakin työtä, että riittävät asiat olisimme saaneet käyttöömme.

Toisena asiana nostin esille Lahden suuremman hallihankkeen Salpausselälle. Hanke ei päässyt liikuntarakentamisen rahoituksen piiriin ja syynä yksinkertaisesti se, että ministeriö katsoi hankkeen olevan niin vahvasti Lahden Messu-keskeinen. Mutta sen sijaan hankkeita on Salpausselän monttuun tulossa valtionkin tukemina useampia jos ja kun saamme MM-kisat Suomeen. Paikat tarvitsevat silloin isoja investointeja ja niistä jo tänäänkin keskustelimme.

Mutta muuten iso kokonaisuus nyt eteenpäin ja monta upeaa sporttihanketta ympäri Suomen eteenpäin. Ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että toinen tavoitteeni täyttyy nyt. Itse asetin aikanaan tavoitteeksi, että oman Valtion Liikuntaneuvosto uran aikana haluan laajentaa urheilupaikkarakentamista eri lajien pariin. Nyt saimme listamme ensimmäistä kertaa valtion tuen piiriin moottoriurheiluradan eli Oulun Iinatti saa lopultakin korvaajansa ja siinä valtio merkittävällä tavalla mukana. Toinen haaveni on että Suomessakin voitaisiin tukea myös yhtä nopeimmin kasvaa lajia tai sen harrastepaikkarakentamista. Eli ratsastusmaneesi kyllä mahtuisi hyvin jäähallien, uimahallien ja hiihtoputkien ja muiden rinnalle. Sellaista olemmekin jo yhtä tässä viritelleet. Ehkä sen aika voisi olla jo ensi vuonna.

Valtion Liikuntaneuvoston jälkeen sitten valiokunnat ja täysistunto missä puheen piti YK:n kestävän kehityksen panelisti, Intian maaseutukehitysministeri Jairam Ramesh. En puhetta tässä muuten läpi käy vaan liitän sen suomennoksen kokonaisuutena tännekin ja tässä myös videotallenne puheesta.

 

********************************************
********************************************
 

Jairam Ramesh
Intian maaseudun kehittämisestä, juomavedestä ja puhtaana­ pidosta vastaava ministeri

Puhe pidettäväksi Suomen eduskunnassa, Helsinki

11. HUHTIKUUTA 2012

I

On suuri ilo ja kunnia saada olla täällä Suomen eduskunnassa tänään, joten kiitän kutsustanne. Olin Helsingissä viimeksi 14 kuukautta sitten ja iloitsen paluustani tähän kauniiseen kaupunkiin.

Koen tämän kutsun tulla puhumaan teille tänään ennen muuta sen tosiseikan tunnusta­mi­sena, että Intialla on pitkät perinteet ennen näkemättömän nopean talouskasvun ja ympäristönsuojelunäkökohtien  välttämättömässä yhteensovittamisessa.

Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen kahden valtionpäämiehen osallistuminen YK:n ensimmäiseen ympäristökokoukseen miltei tasan 40 vuotta sitten Tukholmassa – toinen heistä oli tilaisuuden isäntä Olof Palme ja toinen oman maani Intian pääministeri Indira Gandhi, jonka tuolloin pitämä puhe on saanut osakseen tunnustusta, sillä se laajensi ympäristöohjelmaa niin, että alettiin keskustella myös siitä, miten torjua köyhyyttä ja edistää talouskasvua mutta myös inhimillistä kehitystä samaan aikaan.

Maidemme väliset suhteet ovat aina olleet hyvät ja lämpimät. Suomi perusti suurlähetystön Intiaan jo vuonna 1949 vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Intia itsenäistyi, mutta ennen kuin Intiasta tuli tasavalta tammikuussa 1950.

Lähes 80 johtavaa suomalaista yritystä toimii Intiassa, niinpä Nokia, Outo­­kumpu, Wärtsilä, Kone, Sandvik ja Kemira ovat hyvin tuttuja nimiä maassani. Viime vuosien aikana puolestaan noin 20 intialaista yritystä on investoi­nut Suomeen. Lisäksi me olemme saaneet runsaasti tietoa suomalaisten kokemuksista ydinvoimaloiden säätelyssä.

Myös talouselämän ulkopuolella meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita.

Tohtori Asko Parpola Helsingin yliopistosta on tehnyt merkittävän työn Indusjokilaakson kulttuurin kirjoitusten tulkinnassa. Indus-kulttuuri kukoisti Intian niemimaalla yli kaksituhatta vuotta sitten, ja sen kirjoituksissa on yhä vieläkin paljon tutkittavaa.

II

Minulla oli kunnia olla jäsenenä YK:n pääsihteerin asettamassa kestävän kehityksen korkean tason paneelissa,  jonka puheenjohtajina toimivat Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma ja presidentti Tarja Halonen. Tämä tapahtui lähes 25 vuotta sen jälkeen, kun Gro Harlem Brundt­landin johtama samaa aihetta käsitellyt komissio julkaisi raporttinsa lokakuussa 1987.

Presidentti Halonen johti kokouksiamme tehokkaasti ja asiantuntevasti. Paneeli jätti raporttinsa kolme kuukautta sitten, ja monet niistä asioista, joista puhun tänään, ovat raportin keskeisiä teemoja. Kuten paneelin kokouksissa usein totesin, kehitysmaiden paikallisyhteisöjä ei ole tarpeen valistaa kestävän kehityksen eduista. Ne tietävät ja ne välittävät. Ne ovat aktiivisia osallistujia.  Voimakkaimmin asiaa on ajettava ja sen puolesta puhuttava Yhdysvalloissa, joka – vaikka onkin maailman­talouden veturi – on malliesimerkki elämäntavasta, joka on ristiriidassa kestävän kehityksen perusperiaatteiden kanssa. Tunnettu taloustieteilijä John Kenneth Galbraith kiinnitti tähän huomiota jo vuonna 1958 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan The Affluent Society, jota harva enää muistaa. On tehtävä ero toisaalta vaurastuvan ja toisaalta saastuttavan yhteiskunnan välillä.

III

Meidän on hyväksyttävä se, että toimeentulon turvaamisen ja kestävien elämäntapojen välillä on kiinteä yhteys – sekä valtioiden kesken että niiden sisällä.  On tunnettu tosiasia, että maailma ei kestä rikkaiden maiden tuhlailevia kulutustottumuksia, etenkään Yhdysvaltojen. Vuosia sitten Mahatma Gandhi esitti kärkevän kysymyksen: “Kuinka monta maailmaa Intia tarvitsisi voidakseen ylläpitää samoja elämäntapoja kuin Iso-Britannia?”

Löydämme edestämme Mahatma Gandhin kauaskantoisen näkemyksen nyt, kun maailma painii talouskasvun vaatimusten ja ilmaston­muutoksen synnyttämien ongelmien kanssa. Tiedämme, että nykyinen kasvuun perustuva malli ei ole kestävä eikä oikeudenmukainen. Lisäksi on yhä ilmeisempää, että tehokkuuden lisääminen energian ja raaka-aineiden käytössä ratkaisee vain osan tulevaisuuden ongelmista. Tunnetun intialaisen ympäristö­aktivisti Sunita Narain mukaan tehokkuuden kasvattaminen on hyödytöntä, jollei riittävyyden ongelmaa saada samalla ratkaistua.

Vaikka kysymys kestävästä kulutuksesta on ollut globaalilla agendalla, vastaukset tai pikemminkin toimenpiteet ovat antaneet odottaa itseään, sillä se, mikä on teoreettisesti toivottavaa, ei ole aina käytännössä toteutettavissa. Tätä nykyä kaikki maat mukaan lukien omani yrittävät kaikin keinoin pyrkiä kulutusvetoiseen BKT:n kasvuun, vaikka laskun siitä saa maksaa äiti maa.

Epäilemättä nopeampi talouskasvu on välttämätöntä, jos halutaan nostaa miljoonat ihmiset köyhyydestä ja antaa heille uusi tulevaisuus. Haasteena on löytää talouden moottorit, jotka ottavat huomioon sen, että yhä useampi haluaa parantaa elintasoaan, ja auttavat luomaan kestäviä ja saavutettavia elämäntapoja.

Tällaista uudistustyötä kaivataan pikaisesti esimerkiksi niiden haas­tei­den ratkaisemisessa, joita synnyttää muuttoliikkeen, kaupungistumisen ja ihmisten liikkumistarpeen yhteen kietoutuminen. Nopea muuttoliike on realiteetti, joka johtaa väistämättä kaupungistumiseen, ja samalla ihmisten liikkuminen ‘modernisoituu’. Tähän ryppääseen liittyvät rat­kai­summe ovat yhteisen tulevaisuutemme kestävyyden kannalta kriitti­siä. Takerrummeko tyypillisimmillään Ame­ri­kassa nähtävään, paljon resursseja vaativaan kaupungistumiseen ja  liikkumismalliin eli lähiö­asumiseen ja kohtuuttomasti poltto­ainetta kuluttaviin yksityisautoihin? Vai kehitämmekö uudempia, ‘älykkäämpiä’ elämisen malleja niin, että kau­pun­keihin muuttavat suun­nattomat väkijoukot voivat saavuttaa paremman elämän samalla, kun kykenemme vastaamaan paremmin nykyisiin pakottaviin kes­tä­vyysvaatimuksiin? Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin onnistua tässä. Vastuussa ovat yhtä paljon nyky­maailman kehittyneet maat, joiden on jaettava muiden kanssa hyvät ja huonot käytännöt, kuin kehittyvät maat, joiden on osattava toimia oikein.

Globaalin tason neuvotteluissa on käsiteltävä ilmastoresurssien ja ekologisen tilan yhdenvertaista jakamista, minkä lähes kaikki USA:ta lukuun ottamatta hyväksyvät tavalla tai toisella. Yksittäisten valtioiden hallitusten on taas tarjottava talous- ja muita kannustimia, joilla taloutta ohjataan kestävää kulutusta ja sitä kautta kestävää vaurautta kohti. Muistakaamme, että tavoitteemme on tämän puheeni otsikossa mainittu kestävä vauraus nyt.

Voin havainnollistaa ajatustani ilmaston­muu­tokseen liittyvällä esi­merkillä. Puhuessaan vuonna 2007 Heiligendammissa Saksassa pidetylle G8+5-maiden kokoukselle Intian pääministeri Manmohan Singh sanoi: “Olemme vakaasti päättäneet, että Intian kasvi­huone­kaasupäästöt per capita eivät ylitä kehittyneiden maiden tasoa siitä huolimatta, että tavoitteenamme on kehitys ja talouskasvu.”

Myöhemmin samana vuonna Saksan liittokansleri Angela Merkel vaati lähestymistapaa, joka perustuu siihen, että “kaikkialla maailmassa per ca­pita -päästöjen tasot yhtenevät ja  asettuvat jatkuvasti lähemmäs tasoa, joka vas­taa yhteistä ilmastonsuojelutavoitettamme”. Merkel totesi, että “tällainen pitkällä aikavälillä tapahtuva konvergenssi antaa kaikille maille mahdollisuuden kehittyä. Se ei kuormita mitään maata liikaa, mutta sen ansiosta ilmasto-ongelman ratkaisemiseen vaaditta­vat toimet voidaan toteuttaa. Tällä tavoin periaate, jonka mukaan valtioilla on yhteiset, mutta erilaiset vastuut, voidaan muuttaa todeksi sekä politiikassa että taloudessa.” Tällä muotoilulla, jota itse kut­sun ‘Singhin-Merkelin konvergenssikaavaksi’, tai jollain sen muunnok­sel­la, on mahdollisuudet vaikuttaa merkittävästi siihen, että ilmasto­neuvotte­lu­jen umpisolmu voidaan avata, joskin siihen liittyy myös tietty haaste. Haaste on tämä: eri valtioiden per capita -päästötasot yhtenevät, vaikka niiden per capita -tulotasot eivät ole samat, ja näin ollen elintasoerot säilyvät. Tätä ongelmaa on vielä tarpeen pohtia.

IV

Uusi kestävän kehityksen paradigma edellyttää muutoksia siihen, miten hyvin suoriudumme 3M-toimista eli mittaamisesta, mallintamisesta ja seurannasta (measure, model and monitor). Meidän on ajateltava uudelleen se, miten määrittelemme talouskasvun.

Ahtaita, bruttokansantuotteen kasvuun perustuvia käsityksiä on määrä­tietoisesti avarrettava ottamalla mukaan laajempia laatutavoitteita, kuten vauraus ja hyvinvointi. The Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress (talouden suorituskyvyn ja sosiaalisen kehityksen mittaamista käsittelevä komissio), jonka puheen­johtajina olivat Joseph Stiglitz, Amartya Sen ja Jean-Paul Fitoussi, totesi vuonna 2009 julkaisemassaan raportissaan, että pelkästään talouteen perustuvat indikaattorit eivät paljasta lainkaan, ostetaanko aineellinen hyvinvointi ympäristövaikutusten kustannuksel­la vai vaatiiko sen saavut­­ta­­minen kriittisten luonnonjärjestelmien kynnysarvojen ylittä­mistä.

Tästä syystä bruttokansantuotteen käsite on perusteellisesti remon­toitava. Nyt on kehitettävä uusia, kattavampia indikaattoreita, jotka ottavat huomioon planeetan terveyden ja inhimillisen kehityksen. Niiden on näyttävä kansantalouden tilinpidossa.

Tässä yhteydessä voin ilokseni kertoa teille, että Intiassa tämä työ on pantu alkuun. Olemme perustaneet työryhmän, jota johtaa professori Partha Dasgupta, nykyhetken mahdollisesti merkittävin ekologisen taloustieteen tutkija. Ryhmän tehtävänä on luoda Intialle puitteet, jotka mahdollistavat ‘vihreän kansantalouden tilinpidon’, ja toivomme voivamme raportoida kansantaloutemme taseen tämän mallin mukai­ses­ti vuoteen 2015 mennessä. Vastaava työ on aloitettava koko maailmassa, ja sitä on myös koordinoitava.

Toinen hyvin tärkeä keino, jolla voidaan kvantifioida eri tyyppisten ekosysteemien taloudellinen arvo ja niiden häviämisen aiheuttamat kustannukset, on kattava selvitys nimeltä The Economics of Eco­sys­tems and Biodiversity (TEEB; Ekosysteemien ja biologisen moni­muo­toisuuden taloudellinen arvo ja merkitys), jota tukevat YK:n ympäristö­ohjelma, Saksan hallitus, Euroopan unionin komissio ja eräät muut tahot. Myös Intiaa koskeva TEEB-selvitys on tehty, ja se osoittaa muun muassa, että Intian maaseudun ja metsien väestön kotitalouksien tuloista 45 prosenttia saadaan luonnonvaroista ja ekosysteemien palve­luista – tämä on “köyhien bruttokansantuote”, jota ei useinkaan oteta huomioon perinteisessä kansantalouden tilinpidossa.

Mallintaminen ja arviointi ovat tärkeitä myös siksi, että kykenemme riittävään ennakointiin ja voimme valmistella asianmukaisia ohjelmia ennen kuin on liian myöhäistä. Intiassa on esimerkiksi perustettu Indian Network for Climate Change Assessment (INCCA; Intian ilmaston­muutoksen arviointiverkosto), verkostopohjainen ohjelma, jossa on mukana yli 120 laitosta ja yli 220 tutkijaa koko maasta. Verkoston tehtävänä on arvioida tieteellisesti ilmastonmuutoksen eri puolia maan eri osissa ja eri sektoreilla. Tämäntapaista työtä on tuettava ja laajen­nettava kansallisella, alueellisella ja maailmanlaajuisella tasolla.

Tässä on merkittävä tilaisuus hallitustenvälisille kumppanuuksille – huolimatta puutteistaan hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC tarjoaa kohtalaisen hyvän toimintamallin, ja samoja periaatteita voitaisiin nyt käyttää laajemmissa kestävän kehityksen arvioinneissa. YK:n pääsihteerin asiantuntijapaneeli on esittänyt kestävän kehityksen tavoitteita (Sustainable Development Goals, SDG), jotka koskisivat kaikkia maita, toisin kuin vuosituhattavoitteet, jotka koskevat vain kehittyviä maita. Yksimielisyyden saavuttaminen SDG-tavoitteiden sisällöstä ja siitä, mitä kestävän kehityksen indikaattoreita olisi sovellettava maailmanlaajuisesti, on oleva suunnaton tehtävä,  Meidän on kuitenkin välttämätöntä päästä asiassa alkuun tämänvuotisessa Rio +20 ‑huippu­ko­kouk­sessa. Maailmanlaajuisen kestävyysnäkymien rapor­tin (Global Sustainability Outlook Report) laatiminen ja julkaiseminen kerran vuodessa tai puolivuosittain on myös tuotava huippu­kokouksen hyväksyttäväksi.

V

Mittaamiseen, mallintamiseen ja seurantaan liittyy tietty ilmiö, jota haluaisin korostaa: tutkijat kutsuvat sitä nimellä “planeetan rajat”, “ympäristökynnykset” ja “käännepisteet”. Itse lisään vielä yhden nimi­tyk­sen: “planeetan haavoittuvuuspisteet”. Olemme nykyään oudossa tilan­teessa – toisaalta tiedämme, että kriittisiin luonnon­jär­jes­telmiin kohdistuu vakavia paineita, mutta toisaalta tutkimus alkaa vasta vähitellen ymmärtää monien paineiden luonnetta ja laajuutta. Nykyään aletaan yhä enenevässä määrin käsittää, että on mahdollista ohittaa “kään­ne­pisteitä”, joiden jälkeen ympäristön muutos kiihtyy, saattaa alkaa ruokkia itseään ja voi olla vaikea tai jopa mahdoton korjata. Stockholm Resilience Centren tekemä planeetan rajoja koskeva tutkimus, jonka monet teistä varmaan tuntevatkin, on tärkeä esimerkki asiaan liittyvästä työstä.

Meidän on kuitenkin tehtävä paljon enemmän – ja mitoitettava työn laajuus ja vauhti ongelman polttavuuden mukaan. Nähdäkseni on niin, että tutkimusta toki tehdään monella alalla, mutta meillä ei silti vielä ole kokonaiskuvaa siitä, mihin planeettamme on päätymässä. Joillain alueilla, erityisesti ilmastonmuutoksen ja otsonikadon alalla on hyvät toimintamallit, ja niillä toteutetaan koordinoitua, edistynyttä tutkimusta, jolla on yhteys poliittisiin toimintaohjelmiin. Mutta muilla aloilla tutkimus ei ole yhtä pitkälle kehittynyttä. Mikä vielä tärkeämpää, emme ymmärrä riittävästi erilaisten ympäristöstä, taloudesta ja yhteis­kunta­oloista aiheutuvien ­paineiden yhteisvaikutuksia.

Nyt on selvästi tullut aika aloittaa mittava, koordinoitu, maailman­laa­juinen tutkimustoiminta, jolla vahvistetaan tutkimuksen ja hallitusten toimintaohjelmien välisiä yhteyksiä. Tähän on sisällytettävä säännölliset arviot tutkimuksesta, joka koskee esimerkiksi planeetan haavoittuvuus­pisteitä kestävän kehityksen kontekstissa. Jotta tällainen toiminta voisi päästä käyntiin ja olla aidosti merkityksellistä, on tärkeää puuttua selkeästi siihen kehittyvien maiden huoleen, että toimintaa voitaisiin käyttää niiden talouskasvun rajoittamisen välineenä. Uskon, että maail­man­­laajuisena yhteisönä kykenemme vastaamaan tähän  huoleen ja laati­­maan mahdollisimman nopeasti tiekartan, jolla tällainen tutkimus­ohjelma voidaan toteuttaa.

VI

Uusi kestävän kehityksen paradigma vaatii myös, että kaikki maat oman etunsa nimissä ottavat oikeudenmukaisen osan vastuusta, erityisesti sikäli kuin se liittyy globaalien yhteiskäyttöisten ympäristöjen (global commons) ongelmiin.  Ei liene tarpeen lisätä, että nopeamman talous­kasvun mahdollisuuksia ei tule vaarantaa tämän perusteella. Toisaalta ei voida kiistää, että kaikkien maiden on tarpeen sitoutua ja vastata tekemistään sitoumuksista.

Taakan jakamisen tulee perustua sille yksinkertaiselle periaatteelle, että kun jokin maa vaurastuu (per capita ‑tulolla mitattuna), se ottaa entistä enemmän vastuuta. Taloustieteen Nobel-palkinnon saaja Michael Spence on esittänyt tämänsuuntaisen konkreettisen ehdotuksen, ja kehotan vaka­vasti tutkimaan hänen ehdotustaan ja viemään sitä eteenpäin.

Lisättäköön vielä, että kansainväliset sitoumukset voi sisällyttää yksittäisten valtioiden omaan lainsäädäntöön tai käytännön toimintaan eri tavoin. On selvää, että on löydyttävä jokin kansain­välistymisen muoto, joka on sekä avoin että uskottava. Väite, jonka mukaan tähän voidaan päästä vain yhtä tietä, on mielestäni epärealistinen eikä ota huomioon sitä, että kunkin maan on elettävä omassa sisäpoliittisessa todellisuudessaan.

VII

Kestävän kehityksen keskiössä on maatalous. Tästä syystä Zuman ja Halosen paneelissa vaadittiin jälleen voimakkaasti maatalouden iki­vihreää vallankumousta, jolla lisätään tuotantoa ja tuottavuutta, mutta samalla käytetään entistä vähemmän panoksia, säästetään vettä ja hoidetaan luonnonvaroja nykyistä paremmin. Tätä kohti pyrkiessämme meidän on hyvä muistaa, minkä vuoksi ensimmäinen vihreä vallan­kumous onnistui. Ensimmäisen vihreän vallankumouksen keskiössä oli julkisin varoin rahoitettu tutkimusyhteistyö, jota johti Kansainvälinen maataloustutkimusverkosto (CGIAR).

CGIAR-verkostossa on kehitetty uusia riisi- ja vehnälajikkeita – vehnää Meksikossa ja riisiä Manilassa –  jotka ovat mullistaneet täysin monen maan maatalouden. Esimerkiksi Intiasta, joka oli 1960-luvulla maailman suurin elintarvikeviljan tuoja, tuli alle 40 vuodessa riisin ja vehnän viejä. Nykyään julkisin varoin rahoitettu yhteistyö ei kiinnosta juuri ketään, ja näköjään uskomme liikuttavasti siihen, että yksityiset agri-yritykset pystyvät tällä kertaa saamaan aikaan sen, mitä tarvitaan. Tämä usko perustuu harhaluuloon, ja sillä on myös tuhoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Toivon hartaasti, että tervejärkisemmät käsitykset voittavat alaa mieluiten varsin pian ja voimme herättää henkiin 1950- ja 1960-lukujen CGIAR-hengen, joka vaikutti dramaattisesti miljoonien ihmisten elämään eri puolilla maailmaa. Meidän on tuettava CGIAR:in kaltaisia tutkimus- ja kehitysverkostoja myös muilla aloilla, esimerkiksi uusiutuvan energian alalla.

VIII

Ennen kuin lopetan, haluan kertoa, että kymmenen päivää sitten alkaneen Intian kahdennentoista viisivuotissuunnitelman kolme peruspilaria ovat nopeam­pi, kattavampi ja kestävä kehitys – olemme siis ymmärtäneet selkeästi, että perinteisesti käsitetty kasvu ei voi enää tulla kysymyk­seen. Syynä eivät ole yleismaailmalliset sopimukset, vaan se ei enää voi tulla kysy­myk­seen oman maamme pakottavien realiteettien vuoksi. Vaikka Intian syntyvyysluvut laskevat nopeasti, sen väestö kasvaa seu­raa­vien 30 vuoden aikana noin 300–400 miljoonalla hengellä, ja tämä, enemmän kuin mikään muu, tekee kestävän kehityksen meille jatkuvasti tärkeämmäksi ja polt­ta­vam­maksi – johan Brundtlandin komissio totesi neljännesvuosisata sitten: “Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa.”

Vielä kerran totean, että minulle on ollut suuri etuoikeus saada puhua teille kaikille tänään. Me tarvitsemme aitoa keskustelua, ymmärrystä ja yhteistyötä, emme polemiikkia ja suuria puheita, jos aiomme saada kestävän vaurauden toteutumaan kukin omassa maassamme.


***********************************
***********************************

Huomenna jatkamme. Kohta täysistuntokin tauolle. En tänään valtion talouden kehyksistä päässyt puhumaan. Listalla oli yli sata puheenvuoroa ja minun vuoroni vasta huomenna. Silloin sitten.

 

Kommentit