Salpausselän harjun häntiä ulottuu aina meille tänne Lopelle ja Tammelaankin asti. Tammelan järviylängön korkein kohta on Lopella sijaitseva Kaakkomäki. Kaakkomäki kohoaa merenpinnasta aina 183,85 metrin korkeuteen ja upea mäki erottuukin maamerkkinä kauas ja näkyy hienosti myös sen juurelta ohi menevältä kantatie 54:ltäkin.
Arja Ahlqvist kirjoitti ”Lopen Santa-Pirjo ja Kaakkomäen piru: kuikkalinnun myyttiset ulottuvuudet”, että Kaakkomäen nimen ”harvoja kirjallisia mainintoja on asu Kaaki Mäiki (von Törne 1800: 11). Vuorenkukkulaa on nimitetty myös Kaakkovuoreksi (esim. Forstén 1911: 45) tai Kaakon vuoreksi (Heikel 1878: 6, 170). Kaakkomäen juurella välkehtii metsäinen, pohjattomaksi sanottu Kaakkolammi (Kako
Ja muutamia kuvia tämän päivän luontopolun avajaisista.
Lambi)”. Olenkin joskus miettinyt, että mistä tuo mäki nimensä saanut? Kaakko? Ilmansuunta, mutta mistä? Vai liekö joku muu kantasanana suomen tai jostain muusta kielestä? Tietääkö joku?
No, joka tapauksessa tänään tuo upea Kaakkomäki sai sitten oman luontopolkunsa. Tein tällaisesta hieman erikoisemmasta ja varsin ainutlaatuisen kohteen luontopolusta esityksen aikanaan nykyisin aluetta hallinnoivalle Antti Peltovuoren Säätiölle. Ajatukseni oli, että Kaakkomäelle saataisiin pieni merkitty luontopolku ja lopulta esitykseni sitten toteuttivat alueelle Lopen Samoojat Kirsti ja Juhani Kurjen johdolla kuluvan kesän aikana. Iso kiitos Samoojien väelle! Toteutus oli hieno ja olen varma, että kohde tulee herättämään kiinnostusta pienenä retkikohteena. Kohde on nimittäin mielenkiintoinen jo toki tuon jokaisen 184 metrinsäkin ansiosta, mutta myös siihen liittyvän jännittävän mytogologian ja tarinankin osalta. Tämä tarina odottaa puolen kilometrin polun päässä Kaakkomäen päällä samoilijaa ja mikä hienointa vieläpä Helge Joutsin Lopen murteelle vääntämänä.
Kaakkomäellä nimittäin kansantarun mukaan asui aikanaan Kaakkomäen Piru. Pirua häiritsi noin viiden kilometrin päässä sijaitsevan Lopen vanhankirkon Pyhän Birgitan kirkon kirkonkellot. Jo lapsena kuulemani tarinan mukaan pyhäpäivinä jättiläinen puhisi aina, että ”En saa rauhaa, kun Santa Pirjo pauhaa”. 1660-luvulla rakennettu Pyhän Birgitan kirkko, nimittäin kansansuussa tunnettiin Santa Pirjona. Minusta varsin mainio kutsumanimi Pyhän Birgitan kirkolle; alkuosa menneiden sukupolvien suussa kääntyikin Pyhästä vierasperäiseksi Santaksi ja taasen vierasperäinen Birgitta tutummin ja helpommin äännettäväksi Pirjoksi.
Loppilainen kirjailija ja tutkimusmatkailija Sakari Pälsi kirjoitti Omaa työtä -esseekokoelmassaan vuonna 1947 näin:
”Kaakkomäen piru paiskasi kivenlohkareella Lopen kirkkoa, jonka kellojen soitto häiritsi hänen hyvää oloaan. Kivi lensi ohi, ja Pyhän Birgitan nimikkokirkko jäi seisomaan mäennyppylälleen. Se vanheni ja rapistui, mutta oli sitkeähenkinen ja hyväonninen. Siihen eivät yltäneet tulipalot, eikä iskenyt salamakaan, vaikka poltti peräkkäin kaksi nuorempaa kirkkoa.
Silloin uutta rakennettaessa vanha kelpasi väliaikaisesti, ja sen ahtauteen sulloutui kasvanut seurakunta, katseli maalaamatonta sisustaa ja ihmetteli paikoilleen jääneitä, katolisia pyhimyksiä. Juhlapäivinä kirkko oli tupaten täynnä ja kirkkomäki mustana kansaa, jota saapui pitäjän kaikilta kulmilta.”
Kaakkomäen Pirun heittämä kivi lensi siis ohi kirkon – joskus kuulee kerrottavan, että kellotapulin sen vanhakirkonmäeltä olisi vienyt, mutta joka tapauksessa se putosi Loppijärven keskelle Tiirinkalliolle. Siellä tuo kivi edelleen on ja sen kyljissä suuret jättiläisen sormenjäljet. Kiven muuten aikanaan kylän pojat järveenkin kampesivat, mutta siitä seurasi huonoa onnea ja kivi päätettiin yhteisvoimin nostaa Loppijärven aalloista takaisin Tiirinkalliolle. Pirunkiveksi vanhan tarinan mukaan nimetty kivi näkyy nimettynä jo muuten vanhassa vuoden 1874 kartassakin.
Oikeasti kellotapulin tarina taisi tosin päättyä purkutöiden myötä. Vanhakirkon historia nimittäin kertoo, että aikanaan kirkko olisi rakennettu alun perin länsi-itäsuuntaisesti suorakaiteen muotoon. Seurakunnan väkimäärän kasvaessa 1700-luvulla kirkko muutettiin ristikirkoksi: kuori siirrettiin sakariston eteen. Kirkossa tehtiin vuonna 1916 suuri korjaustyö purkamalla ristinhaara pois ja palauttamalla kuori alkuperäiseen paikkaansa. Ulkoseinät vuorattiin laudoilla vanhojen hirsien säästämiseksi. Huonokuntoinen kellotapuli oli purettu jo aikaisemmin.
Kun liikut Lopella, kohtaat tänäänkin tätä historiaa.
”Loppilainen taru kertoo, että Lopen takamailla Kaakkomäen vuorten luolissa asui muinoin piru. Se oli ottanut jättiläisen hahmon. Kun Lopelle 1600-luvulla rakennettiin kirkkoa, piru häiritsi töitä minkä kykeni. Se raivostui täysin, kun kelloja alettiin soittaa: ”Ei saa enää rauhaa, kun Santa Pirjo pauhaa”, mylvi piru. Kirkko oli näet Pyhän Birgitan kirkko, loppilaisten suussa Santa Pirjo. Raivopäissään piru kaappasi ison lohkareen ja yritti murskata tapulin. Kivi lensi kuitenkin Tiirinkalliolle Loppijärven rannalle, josta kyläläiset kampesivat sen veteen. Silloin kivi alkoi tuottaa onnettomuutta. Karjaa sairastui, eläimiä kuoli. Lopulta kyläläiset yhteisvoimin vipusivat lohkareen ylös kallion kielekkeelle. Karjaonni palautui, Loppi alkoi kukoistaa – ja ehkäpä myös Lopen multien ”pikkukivet”, perunat saavat edelleen siunausta tästä tapahtumasta.
Kansantarun opetus oli kuitenkin syvempi: Pahan onnen kivi vivuttiin yhteisvoimin kuiville tuottamaan onnea. Onnellisen elämän elementit tehdään yhdessä. Yhteistyö on tänäänkin meidän loppilaisten erityispiirteitä.
Yhteistyöllä siis syntyi nyt myös tämä hieno uusi Lopen Kaakkomäen Pirun luontopolkukin. Se vie aina upean mäen laelle, minne muuten Kaakkolammesta on kunnioitettava 80 metrin nousu, korkeudessa, matkassa toki enemmänkin. Viimeisen – ainakin toistaiseksi viimeisimmän jääkauden – jälkeen Kaakkomäki jäi veden koskemattomaksi ja siten huuhtoutumattomaksi. Ensin se oli saari Baltian jääjärvessä, mutta kun vuonna 8213 eKr Keski-Ruotsissa luonnon patovalli murtui ja vesi laski äkisti kolmekymmentä metriä tasolle noin 120 metriä, niin Lopen alueen monet mäet ja muut harjut paljastuivat veden alta.
Ohessa muutata kuva aiheeseen liittyen. Kartta tuo vanha 1874 Senaatin kartta, missä paikka merkitty Pirun Kallioksi ja sitten muutama kuva Santa Pirjosta eli Pyhän Birgitan kirkostamme (Vanha kirkko) ja lisäksi vielä taiteilijan näkemys kiveä heittävästä Kaakkomäen pirusta. Ja totta kai sitten kuvia tämänpäiväisestä avajaistapahtumasta Kaakkomäellä.
Aiheesta muuten kirjoittelin aikanaan täällä blogissani myös vuonna 2018: Kaakkomäen Piruko Istuinkivellä lepäsi? – Valtava lähes 1000 kuution siirtolohkare mykistää metsän keskellä.
Mutta, nyt iso kiitos Antti Peltovuoren Säätiölle ja Lopen Samoojille esitykseni ja pitkäaikaisen haaveeni toteuttamisesta. Ja teille kaikille kannustus lähteä retkelle Kaakkomäen Pirun Luontopolulle. Ja tarinan, kun otatte mukaan tai luette mäen harjalla opastaulusta, niin retkestä saa varmasti hauskan ja jännittävänkin myös perheen pienempien kanssa. Kuka näkee jättiläisen missäkin. Pysäköintipaikka ja lähtöpaikka reitille on osoitteessa Räyskälän kantatie 546.
Luonto kuuluu kaikille.
….
Kello 17.31
Tänään päivä alkoi jo ennen kuutta, kun lähdimme Ylelle Aamu-TV:n ja radion Ykkösaamun vieraiksi. Kiitos palautteestanne ja kommenteistanne aamuiseen liittyen. Aiheena meillä siellä koulujen lähestyvä alku ja mahdollinen ja minusta tarpeellinen uusi kouluissa kännyköiden käytön rajoittamiseen tähtäävä laki. Yleltä sitten Eduskuntaan ja takaisin täällä samaisen kauniin Loppijärvemme rannalla.