”27. huhtikuuta 1987, yli kymmenentuhatta veteraania ja heidän puolisoaan kokoontui Lahteen viettämään ensimmäistä kansallista veteraanipäivää. He ja mainion juhlapuheen pitänyt veteraani, akateemikko Matti Kuusi eivät osanneet arvata, että veteraanipäivän vietosta tulisi muutamassa vuodessa suomalaisille miltei yhtä tärkeä juhlapäivä kuin itsenäisyyspäivä, juhannus tai äitienpäivä. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto totesi jo vuonna 1992, että ”Nykyaikana on hyvin vaikea saada vakiinnutettua uutta kansallista juhlapäivää. Kansallinen veteraanipäivä on sen kuitenkin tehnyt”. Tämä kertoo siitä, että kansalaiset arvostavat sotiemme veteraanien ja koko sodan sukupolven työtä ja tekemisiä.”
Näin alkoi vuonna 2007 julkaistun Markku Honkasalon kirjoittama teksti ”SINULLE NUORI – TEILLE VETERAANIT” -sotiemme veteraanien päivän 20-vuotisjuhlajulkaisussa.
Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlan veteraanien juhlapuheen piti sotaveteraani Venni Maunula. Oli kunnia ja ilo saada vaihtaa pirteän 100-vuotiaan miehen kanssa muutama ajatus. Oli seurannut myös minun uraani.
Samana päivänä, huhtikuun 27., vuonna 1945 oli nuori luutnantti Eino Kivikoski ilmoittanut Kilpisjärveltä esimiehelleen everstiluutnantti Kalervo Loimulle, että viimeisetkin saksalaiset sotilaat olivat poistuneet Suomen maaperältä Kilpisjärven alueella. Rauha oli tullut maahamme. Rauha, mikä on kestänyt nyt jo yli 80 vuotta ja toivottavasti kestää huomennakin.
Samaisessa 20-vuotisjuhlajulkaisussa kerrottiin kuinka ”Veteraanit saivat 1960- ja 1970-luvun alussa kuulla moitteita, että “oli oma vikanne, kun sinne menitte”. Suomen kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan ole koskaan ajatellut näin. Yleisesti sotiemme veteraanien ja myös lottien arvostus alkoi kasvaa jo ennen 1990-luvun vaihteen suuri mullistuksia Neuvostoliitossa, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa. ”Viimeistään silloin, kun Baltian maat itsenäistyivät ja itänaapurimme tunnisti ampuneensa Mainilan laukaukset, puolustussotamme sai oikeutuksensa.”
Itse muistan kuinka oma rakas isoisäni kapteeni Paavo Heikkilä näitä sotavuosia muisteli ja myös sitä miten näihin sankareihimme suhtauduttiin. Olin myös nuorukaisena paikalla Lopen Säästöpankin kerhohuoneella, kun vuosikymmenten jälkeen ja vaikenemisen ja odotuksen jälkeen Lopen lotat kokoontuivat lopulta yhteen. Rakas isoäitini, lotta Hilkka Heikkilä, oli tässä tilaisuudessa mukana ja minä pikkupoikana matkassa. Onnellinen, että sain sen hetken kokea.
Veteraanipäivän muutaman vuosikymmenen takaisessa juhlajulkaisussa todettiin, että ”1980-luvulle tultaessa oli veteraanien arvostus selvästi kohonnut suomalaisessa yhteiskunnassa. Tästä osoituksena oli valtiovallan mukaantulo rintamaveteraanien eläke- ja kuntoutusasioiden hoitamiseen. Rintamaveteraaniasiain neuvottelukunnan (RiNe) nimittäminen vuonna 1979 virallisti veteraaniasioiden hoidon valtion hallinnossa ja antoi veteraanijärjestöille mahdollisuuden vaikuttaa lainsäädäntötyöhön.” Itse sain myös pitkään toimia Rinessä ja nyt myös sen työtä jatkavassa Veteraaniasioiden neuvottelukunnassa. Perjantainakin Reserviläisliiton 70-vuotisjuhlavastaanotolla hakeuduimme yhteen heidän tai meidän kanssa, joille nämä asiat ovat sydämenasioita. Me Tape-miehet nostimme maljan yhdessä reserviläisliitollekin!
Maamme, nyt jo tehtävänsä suorittaneet ja näin ollen lopetetut, veteraanijärjestöt laativat siis 27. helmikuuta 1986 yhdessä muistion, jonka järjestöjen edustajat luovuttivat silloiselle pääministeri Kalevi Sorsalle (sd). Muistiossa esitettiin “näkemyksiä toimenpiteiksi, joilla voitaisiin kohottaa veteraanien työn ja uhrin arvostusta yhteiskunnassa”. Yhtenä ehdotuksena oli, että valtioneuvosto julistaisi juuri huhtikuun 27. päivän kansalliseksi veteraanipäiväksi ja samalla yleiseksi liputuspäiväksi. Asia eteni nopeasti, sillä jo 30. huhtikuuta valtioneuvosto päätti nimetä huhtikuun 27. päivän kansalliseksi veteraanipäiväksi.
Iso kiitos tämän asian nopeasta toteuttamisesta kuuluu tuolloiselle pääministerillemme. Oli hyvä, että päätöksen teki juuri sosialidemokraattinen pääministeri. Itse sain myös Sorsan oppia tuntemaan henkilökohtaisestikin ja myös hänen sydämensivistyksensä. Kerrankin Sorsilla istuessamme jäi lähtemättömästi mieleen, kun kahvikupin ääressä Kalevi katsahti kissaansa, joka nukkui hänen massiivisen työpöytänsä tuolilla. Kalevi totesi pilke silmäkulmassa ja sarkastisesti, että ”kissamme on tyypillinen virkamies, ottaa parhaat unensa työtuolissaan”. Hänen vakaa ja päättäväinen asenteensa ja tapansa käsitellä asioita teki silloin jo minuun nuorukaisena vaikutuksen. Mutta se on oma tarinansa, miksi nuori kokoomuslainen istui Hakaniemessä Irene ja Kalevi Sorsan kahvipöydässä.
Mutta palataanpa tähän huhtikuun 27. päivään. Kansallista veteraanipäivää vietettiin siis ensimmäisen kerran maanantaina 27. huhtikuuta 1987. Tuolloin veteraaneja oli elossa 320 000 miestä ja naista ja heidän keski-ikänsä oli 70 vuotta. Tänään keväällä 2025 veteraaneja on joukossamme enää 1 400 ja heidän keski-ikänsä on lähes sata vuotta. Tuen piirissä olevia veteraanien puolisoita ja leskiä sekä sotaleskiä on noin 4 000. Viimeinen iltahuuto kutsuu nyt joka päivä jonkun näistä meidän kunniakansalaisistamme. Moni kunta on jo menettänyt viimeisenkin sankarinsa.
Itse toivonkin, että kunnissa tämä muuttuva tilanne otetaan nyt arvokkaasti. Viimeisen veteraanin kuultua iltahuutonsa olisi paikallaan istuttaa jokaiseen kuntaan Veteraanien tammi. Puu, joka eläisi ja kertoisi tarinaa. Ja tämän puun ympärille voisi syntyä Veteraanipuisto – paikka missä muistaisimme kaikkia sotiemme veteraaneja, lottia ja naisia, jotka tekivät arvokkaimman työn maamme itsenäisyyden pelastamiseksi. Tämä olisi paikka mihin voisi seppeleen laskea tulevaisuudessa koko Tammenlehväsukupolven muistoksi ja kunniaksi.
*****
Ensimmäisen veteraanipäivän päätapahtuman juhlapaikaksi valittiin aikanaan Lahden suurhalli, koska Helsingissä ei ollut riittävän isoja tiloja vapaana. Veteraanipäivien vietto jatkui Lahden ensimmäisen juhlan jälkeen ja valtioneuvosto asetti työryhmän valmistelemaan seuraavia juhlia. Päätapahtumiin osallistui tuhansia veteraanisukupolven miehiä ja naisia. Valtakunnallisesta juhlasta veteraanipäivän vietto levisi sitten myös kuntiin, mikä antoi kaikille veteraaneille mahdollisuuden juhlia omaa päiväänsä.
Tänään olimme jälleen Hämeessä ja tällä kertaa Hämeenlinnassa ja nyt vuorossa oli historiamme viimeinen nykymuotoinen veteraanijuhla. Aiemminhan Hämeenlinna oli järjestänyt pääjuhlan vuosina 2006 ja 2015. Tänään oli kunniatehtävä Ilvesmaakunnan pääkaupungilla järjestää historian viimeinen.
Juhlallisuudet alkoivat Hämeenlinnassa lipunnostolla ja ilmavoimien ylilennolla aamulla. Tämän jälkeen kokoonnuimme Veteraanipäivän juhlamessuun Hämeenlinnan kirkkoon ja sieltä kansalaistapahtumaan torille, missä esiintyi Heidi Kyrö ja varusmiessoittokunnan showbändin kanssa. Ja sitten se juhlavin – varsinainen viimeinen Veteraanijuhla järjestettiin Verkatehtaalla. Meidän vierellä penkissä vielä
muutamia sotiemme veteraaneja.
Juhlan teemana oli se tärkein eli rauhanviesti. Teema kunnioittaa sukupolvien välistä lupausta ja luottamusta, mikä on historiallisestikin ollut pienen kansakuntamme vahvuus ja voimavara niin hyvinä kuin vaikeinakin vuosina.
Tapahtuman viesti oli koskettava. Tälläkin kertaa.
”Maa uudistuu ja suomalaisuus elää ajassa, mutta rauhanviesti siirtyy katkeamatta eteenpäin. Itsenäisyydestä lähtien sukupolvet ovat kantaneet Suomea läpi kohtalokkaiden sotavuosien, kansallisen eheytymisen ja nykyisen hyvinvointivaltion luomisen. Taakka on historian saatossa käynyt raskaaksi, ei ainoastaan sotaa käyville miehille ja heitä siellä tukeneille naisille vaan myös kotirintamaa kannatteleville naisille ja lapsille. Näitä koettelemuksia me rauhasta nauttineet emme voi koskaan täysin ymmärtää.
Kansakuntamme eheytyminen ja uudelleenrakentaminen aloitettiin 80 vuotta sitten viimeisten sotaponnistelujen päättyessä pohjoisessa. Syvää kiitollisuutta kokien meillä on nyt maailman paras maa, joka on lunastettu veteraanien ja koko sodat kokeneiden sukupolvien uhrauksilla. Perintönä siirtyy ajatus siitä, että seuraavat sukupolvet tarttuvat toimeen ja rakentavat aina entistä parempaa sekä eheämpää huomista uusille sukupolville.
Arvostamalla erilaisuutta, huolehtimalla toinen toisistamme ja rakentamalla sekä vahvistamalla yhdessä yhteiskuntaamme, kunnioitamme veteraanien arvokasta perintöä ja luomme omalla panoksellamme vakautta ympäristöömme. Samalla vahvistamme erityisesti lasten ja nuorten turvallisuudentunnetta sekä uskoa valoisaan tulevaisuuteen.”
Pidetään tästä huolta – yhdessä.
Tänään oli kyllä tunnelmarikaspäivä. Vaarini sotilaspassi ja tammenlehvä ja mummini Lotta-merkki tummanpuvun taskussa sydämen puolella. Ja vaarin taistelupaikat vielä visakoivuisiin puhelimeni kuoriin kaiverrettuna.
Päivä alkoi lipunnostolla Raatihuoneella ja Ilmavoimiemme ylilennolla, sen jälkeen Juhlajumalanpalvelus Hämeenlinnan kirkossa ja kansajuhla torilla ja iltapäivällä varsinainen pääjuhla Verkatehtaalla. Upeasti rakennettu päivä ja ohjelma ja erityisesti tunnelma pääjuhlassa oli herkkä, kiitollinen ja isänmaallinen. Nuorten seppelmarssi Sankarihaudalle, tasavallan presidentti Alexander Stubbin vahva ja arvostusta huokunut juhlapuhe, puolustusvoimien komentaja, kenraali Janne Jaakkola tervehdys ja se koskettavin sotiemme veteraani Venni Maunula puhe. Pian jo 101 vuotta täyttävä herra piti vahva ja painokkaan puheen.
Ja olihan juhlan musiikkikin Kaartin Soittokunnan ja Nuorisokuoro Aurororan sekä tenori Waltteri Torikan johdolla upea. Ja myös tanssija Rasmus Ahlgrenin esitys Sibeliuksen Finlandiaan loistava. Ja kun lopuksi nousimme yhdessä ylös ja lauloimme veteraanien johdolla Maamme-laulun, niin olihan siinä isänmaallinen päivä. Kiitollisuuden päivä.
Himmetä ei muistot saa.