Ranteestani kello hukkui 1990-luvun puolivälissä, kun kännykkä korvasi ajannäyttäjänä ne. Löysin tuossa muutama kuukausi sitten itseasiassa Mummulan laatikosta vanhan Seikoni minkä aikanaan sain palkinnoksi jostain kilpailusta ja minkä lasia ”koristaa” edelleen naarmut muistona polkupyöräonnettomuudesta kasvojeni tapaan. Mutta kellottomana olen ollut jo reilut puolet elämästäni. Nyt taidan kolkutella keski-iän kievaria kun heräsi kaipuu rannekelloon. Tutkin nettiä… [ Lue lisää ]