Reko Lundanin tarinat ovat läheltä ja tulevat lähelle – Puputin kulma ja Karavaani elävät muistoissa ja teksteissä

Blogi, sunnuntaina 03.04.2022

Reko Lundán syntyi Tervakoskella Janakkalassa vuonna 1969. Nuoruutensa hän vietti jo Riihimäellä, minne perhe muutti naapurikunnasta isän saatua työpaikan Riihimäen Varuskunnasta. Koulunsa Reko kävi siis Riihimäellä mm. Haapahuhdan koulussa ja ylioppilaaksi Pohjolanrinteen koulusta. Ylioppilaskevättään hän vietti vuonna 1988.

Lukion jälkeen tie vei Teatterikorkeakouluun pääaineenaan dramaturgia ja uransa aikana hän kirjoitti kuusi näytelmää ja ohjasi useita. Teosten ainutlaatuisuudesta kertoo paljon se, että heti hänen esikoisromaaninsa ”Ilman suuria suruja” oli samantien ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2002. Ja jo aiemmin hänen ohjauksensa Lokissa palkittiin 1999 Eino Kalima -palkinnolla ja näytelmä ”Aina joku eksyy” oli vuonna 2000 Suomen ehdokkaana Pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon saajaksi.

Rekon kirjailijaura alkoi siis kahdella koskettavalla näytelmällä. Ensin vuonna 1999 julkaistiin teos ”Aina joku eksyy”. Näytelmä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa 28.10.1998  ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltaan (14.3.2001) samassa paikassa tuli tämä koskettava ”Teillä ei ollut nimiä” (2001). Näytelmät valloittivat sydämiä heti ilmestyttyään KOM-teatterissa. Näytelmissä seurattiin riihimäkeläisen Rinteen perheen elämää ja saman perheen tarinaan perustui myös esikoisromaani Ilman suuria suruja (2002).

Itse vietin nuoruuttani hieman Reko Lundanin lukiovuosia myöhemmin, mutta hyvin samoissa paikoissa. Samat paikat myös näkyvät hänen näytelmissään kuten Puputin kulma, Karavaani, Hatlammin suo ja myös ravintola Pohjankaari. Reko Lundan joskus totesikin, että ”Etelä-Häme edustaa tavisten Suomea”. Ehkäpä niin ja sopii meille. Myös Riihimäen varuskunnalla on oma varsin iso paikka Lundanin teoksissa ja tarinoissaan hän kuvaa hyvinkin tarkasti juuri meidän 70-lukuisten lapuutta ja nuoruutta.  Varuskunta on paikkana esimerkiksi hänen Ilman suuria suruja romaanissaan, missä tarina antaa miettimisen aihetta siitä miten meidän kohtaamat surut muovaavat meitä ja miten menneisyyden traagiset tapahtumat ovat kuitenkin aina voitettavissa.

Itse ihastuin Reko Lundanin teksteihin ja tänään oli jälleen ilo päästä katsomaan tekstejä teatterin lavalla. Napialan Työväennäyttämön kevään ohjelmissa on koskettava ”Teillä ei ollut nimiä”.  21 vuotta sitten julkaistu näytelmä nousi nopeasti nykyteatterimme klassikoksi. Tarina on koskettava ja rajukin ja monelle 80- ja 90-luvun lapselle ja nuorelle laman ja muun myötä henkilökohtainenkin.

Hajoava perhe, uusperheen ongelmat, alkoholismia, mielenterveyden järkkymistä jne.

Ensimmäisessä Rinteen perheen elämää kuvaavassa näytelmässä ”Aina joku eksyy” Hanna Rinne oli saanut sairauskohtauksen ja menettänyt muistinsa ja miten lapset Liisa ja Aki tilannetta elivät. Tässä toisessa eletään karua elämää 1980-luvulta eteenpäin. Isä Ripa on menossa uusiin naimisiin Jutan kanssa jne.

Ohjaaja Sanna Saarela on tehnyt jälleen vakuuttavaa työtä taidokkaan tekstin ja tarinan kanssa. Vielä ehditte näytelmän katsomaan sillä ensi viikonloppuna on vielä kaksi klassikon näytöstä luvassa Napsan lavalla (la 9.4. klo 15 ja su 10.4. klo 14). Menkää ihmeessä.

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundan kuoli liian varhain, vain 37 vuotiaana lokakuussa 2006, mutta hänen kynän jälkensä elävät ikuisesti. Hän ehti lyhyeksi jääneellä urallaan kirjoittaa kuusi näytelmää. kuunnelmia ja kolme romaania, joista viimeisen ”Viikkoja, kuukausia” kuolin vuonnaan 2006 yhdessä vaimonsa Tiinan kanssa. Viimeinen romaani siis kertoi tositapahtumista – surujen ja luopumisen viikoista ja kuukausista. Teos julkaistiin vain viikkoja ennen Lundanin kuolemaa. Ohjaajana hänen viimeiseksi teokseksi jäi syyskuussa 2006 Ruotsalaisessa teatterissa esitetty ”Den dansande prästen”.

Lundánin tekstit siis elävät tänäänkin ja olen varma, että niitä vielä muokataan myös korona-ajan perheisiin ja nuoriin sopiviksi teatteriohjauksista ja varmasti moneen muuhunkin. Lundan joskus totesi, että ”yhteiskunnallinen vastuu kuuluu myös taiteelle ja teatterille” ja sitä hän itse suurella sydämellä kynänsä kanssa kantoikin.

Lämmin kiitos Joutsi-.Hännisen Riitalle mukavasta teatteriseurasta. Meille nuo Rinteen perheenkin paikat tuttuja. Muutamia vuosia myöhemmin lauloimme yhdessä – tai mä kai enemmän laulelin, että ”Mun täytyy kävellä näin”. Tänään muistot vahvasti iholla ja pinnassa.

Teatteri koskettaa.

 

 

Kommentit