Perjantai, 01.05.2009

Blogi, lauantaina 02.05.2009

Tässä kirjastonjohtajamme Tarja Toivosen ihastuttava kulttuuripuheenvuoro Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalla Lopen Sinivalkoinen Wappu -tapahtumassa. Kiitos Tarjalle.

”Kirjastonjohtaja Tarja Toivosen puhe
Lopen Sinivalkoisessa Wapussa 1.5.2009
senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalla

Suomen kielen ja kirjallisuuden professori, ministeri, lähettiläs, valtioneuvos

EMIL NESTOR SETÄLÄ
(27.2.1864 Kokemäki – 8.2.1935 junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän)

kuului satakuntalaiseen talonpoikaissukuun. Kun hänen isänsä Otto Setälä kuoli lavantautiin nälkävuonna 1867, vaikeuksiin joutunut äiti Fia katsoi viisaimmaksi antaa lahjakkaan poikansa kasvatiksi lapsettomalle sisarelleen Vilhelmiinalle, joka oli naimisissa serkkunsa Lauri August Palosen (1837 – 1908) kanssa.

Emil Nestor oli varhaiskypsä lahjakkuus, hän osoittautui jo pienenä hyvin luku- ja opinhaluiseksi; kolmivuotiaana hän oli ensimmäisen kerran kirkossa kuunnellut hartaasti papin saarnaa, kotiin palatessa hän oli noussut viljapellon vieressä olevalle kivelle ja kanssakulkijoiden ihmetykseksi puhua paukuttanut papin saarnan sanasta sanaan, hän omasi ilmiömäisen muistin!

Emil Nestor Setälän kasvatusisä Lauri August Palonen muutti kappalaiseksi Lopelle keväällä 1871.

Emil Nestor aloitti koulun Heikkilän kansakoululla. Koulumatka oli siksi pitkä (5 km), että hänet järjestettiin asumaan Leskelään Edla von Qvantenin, aikaisemman kirkkoherran lesken luo koulun naapuriin. Koulunkäynti oli kuin leikkiä. Emil Nestor luki eräänä kesänä kansakoulun kolmannen luokan yli ja kun viimeinen päästötodistus jaettiin, opettaja luki ääneen kokoontuneille oppilaiden ja vanhempien joukolle Emil Nestorin todistuksen. Ja kolmen parhaimmin menestyneen oppilaan osaksi tuli suuri kunnia: he saivat istuttaa Heikkilän koulun pihamaalle kolme pientä kuusentainta lukuvuoden loppumisen merkiksi nousemaan jonkinlaisena kasvavan sivistyksen symbolina kannustukseksi tuleville oppilaspolville. Emil Nestor oli yksi näistä onnellisista istuttajista.

Kappalaistalo Kittilä oli oikotietä vain parin kilometrin matkan päässä Leppälahdesta, joka oli Yrjö Koskisen kesäasuntona. Eikä vain pelkkänä kesäasuntona, sillä Leppälahti oli maatila, jonka yksinkertainen asuinrakennus oli varustettu talviaikuistakin oleskelua varten.

Kertomuksen mukaan oli Yrjö Koskinen ostaessaan Leppälahden – vaikkei se silloisessa kovassa rahassa suurta nimellistä summaa maksanutkaan – pakko käyttää luottoa ja hän oli silloin kääntynyt Agathon Meurmanin puoleen, jolla oli irtonaisia rahoja. Yrjö Koskinen oli alkanut Agathon Meurmanille selitellä, minkälaisia vakuuksia hän saattoi tarjota. Mutta Meurman keskeytti Yrjö Koskisen puheen sanoen: Minä tiedän, että sinulla on hyvä vaimo ja siin on vakuutta kylläksi.

Ja niin tuli Yrjö Koskinen Leppälahden omistajaksi. Maatilan varsinainen hoito oli tosiasiallisesti emännän huolena, vaikka kyllä isäntäkin sille omisti huomiotansa. Kivikkomäki talon ympärillä muodostui vuosi vuodelta yhä ihanammaksi puutarhaksi terrassien syntyessä kivikon sijalle. Kello neljältä aamuisin oli jo Leppälahden emäntä Sofia Fransiska liikkeellä kastelemassa puutarhaansa – hänellä oli tapana kastella aamuisin – ja yhä enemmän alkoi hyödyllisiä kasveja kasvaa kivien keskellä. Emil Nestor Setälä muisti aina, millä ihmetyksellä hän katseli suurta kurpitsaa, kapalolapsen kokoista, jonka Leppälahden emäntä lähetti tuomisiksi Kittilään. Mutta ei ainoastaan puutarha vaan koko maatalous edistyi Sofia Fransiska –tädin tarmokkaan käden hoidossa.

Yrjö Koskiselle itselleen oli Leppälahti lepopaikka ja rauhallisen työn paikka usein myös talvella, jolloin Yrjö Koskinen monesti vetäytyi sinne muutamiksi päiviksi joko lepoon tai työhön.

Matka tosin ei ollut kovin mukava. Helsingistä oli tultava Riihimäen asemalle ja siitä ajettava noin puoli kolmatta peninkulmaa hevospelissä. Mutta siihen aikaan ei kovaa kiirettä pidetty. Emil Nestor Setälä muistelee: Olen itse joutunut Riihimäen asemalta ajamaan Leppälahden hevosessa ja muistan, että minulle matkan hidas vauhti melkein pisti vihaksi.

Mutta Leppälahden rauhaan tultaessa olikin tarkoitus jättää mielestä kokonaan päivän hyörinä. Posti saapui Lopelta vanhaan aikaan vain kerran viikossa ja Emil Nestor muisti varsin hyvin, kuinka Yrjö Koskinen sanoi koko Leppälahden idyllin menevän pilalle, kun posti alkoi saapua kolmasti viikossa.

Emil Nestorin kasvatusvanhemmat saapuivat Lopelle tavallaan sukulaispiiriin. Lopen kirkkoherrana oli tuolloin Henrik Erland Brander, Emil Nestorin äidin ja hänen kasvatusvanhempiensa serkku. Kasvatusisä kappalainen Palonen – hän oli tavallaan ensimmäinen ”Paloheimo”, sillä hän oli äitinsä Helena Catharina Branderin, nimen mukaan ottanut jo varhain nimen ”Palonen”. aikaisemman ”Tenelius” nimen sijaan – oli myöskin Emil Nestorin äidin serkku ja siten hänen kasvatusvanhempansa olivat keskenään serkukset. Sukulaisuus kirkkoherra Branderin kanssa, mikä oikeastaan olikin syynä siihen, että Emil Nestorin kasvatusisä haki Lopelle, johti Kittilän pikkupappilan väen tietenkin heti alusta läheiseen yhteyteen Branderin perheen kanssa ja jo sitäkin tietä joutuivat Emil Nestorin kasvatusvanhemmat Yrjö Koskisen perheen kanssa yhteyteen.

Se ei muutenkaan ollut vaikeata, sillä Yrjö Koskiset, vaikkakin pysyivät hiukan syrjemmässä, ottivat kuitenkin osaa Lopen seuraelämään. Erittäinkin oli Leppälahden ja ”ison pappilan” yhteys läheinen. Oli nimittäin yleisesti tunnettu salaisuus, jonka vieraat ehkä tiesivät jo ennen kuin asianosaisten välillä oli mistään sovittu, että Leppälahden vanhin poika, nuori vasta leivottu ylioppilas Yrjö Koskinen Yrjö Koskinen – sittemmin kouluhallituksen ylijohtaja ja senaattori – oli iskenyt silmänsä Lopen pappilan ihanaan neitoon Elin Branderiin. Sanotaan, että pikku padoillakin on korvat ja silmät tietysti myöskin on pikku poikasillakin ja niin meitä pienokaisiakin, muistelee Emil Nestor Setälä, suuresti jännitti Leppälahden ja pappilan välinen rakkausromaani. Todellisuudessa ei jännitys ollut suuri – hiljainen Yrjö voitti varmaan ilman kovaa taistelua nuoren impensä, vaikka kihlausaika sitten kävikin aika pitkäksi, molemmat asianosaiset kun olivat aivan nuoria.

Emil Nestor jatkaa: Seurustelun muodostuessa perheiden kesken läheiseksi minä jouduin mukaan ja Leppälahden pojat olivat minulle erinomaisen ystävällisiä. Varsinkin Lauri Yrjö-Koskisesta tuli mitä paras toveri.

Asia oli nimittäin sellainen, että ”Pranterin pojat” ison pappilan pojat, harrastivat kokonaan toisia asioita kuin minä. He olivat kovasti reippaita poikia, seurasivat pappilan maanviljelystä, ajoivat hevosilla tai urheilivat sillä tavoin kuin urheilua siihen aikaan harjoitettiin, mutta kirjat eivät heille paljon maistuneet ja minulle taas kirjat olivat ensimmäinen ja viimeinen asia.

Emil Nestori Setälä muisteli liikutuksella, kuinka Yrjö Koskinen osoitti huomiota pikku poikaselle, kysellen mitä hän toimitteli ja miksi hän aikoi. Kerran tämmöisen keskustelun aikana kasvatusäiti oli saapuvilla ja sanoi väliin: ”Emme me aio tuota poikaa pitkälle kouluttaa – hyvä jos saamme hänet papiksi.” Siihen aikaan pidettiin ”papinkoulua” yliopistossa lyhimpänä. Yrjö Koskinen kääntyi samassa Emilin kasvatusäidin puoleen ja sanoi vakavasti: ”Kuinka pitkälle poika koulutetaan, se on asia, joka ei lopuksi ole ollenkaan teidän määrättävissänne.”

Emil Nestori Setälän elämässä Yrjö Koskisen koti oli ensimmäinen, jossa kotikielenä oli suomen kirjakieli. Emil Nestor, joka silloisesta suomenkielisestä kirjallisuudesta oli lukenut kaiken, mitä käsiinsä sai, kuunteli tätä ”sivistyssuomea” ihastuksella ruveten sitä jäljittelemään. Kun sitten oltiin yksissä ”Pranterin poikain” kanssa, ja Emil Nestor pyrki uutta, mielestään kaunista kieltä puhumaan näille pojille, jotka puhuivat mitä väärentämättömintä Lopen murretta – murretta, joka muuten on hyvin lähellä Aleksis Kiven kieltä – niin sanoivat pojat Emil Nestorille: ”Vai niin! Sinä puhut sitä leppälahtelaista kieltä!”

Kasvattivanhemmat lähettivätkin Lopella kansakoulun käyneen Emil Nestorin Hämeenlinnan normaalilyseoon, josta poika sitten kirjoitti laudatur-ylioppilaaksi kymppiä hipovalla koulutodistuksen keskiarvolla.

Emil Nestor Setälä muistelee: Mutta jo ensimmäisen kouluvuoteni aikana kasvatusvanhempani muuttivat Kauvatsalle ja Lopen piiri joutui pois näkyvistäni. Kävi kuitenkin niin, että Yrjö Koskinen nuorempi kesällä 1878 vietti häitä sydämensä valitun Elin Branderin kanssa, jonka vanhemmat jo olivat ennättäneet kuolla – erinomainen, kerrassaan suuripiirteinen äitipuoli, omaa sukua Rosa Nordensvan oli häiden pitäjänä – ja niihin häihin minäkin pääsin mukaan kasvatusvanhempieni kanssa. Häitä vietettiin vanhaan tapaan kahdessa paikassa: ensin morsiamen kodissa ja sitten Leppälahden tilalla, ja niin oli minullakin tilaisuus nähdä uudelleen Yrjö Koskinen ja myös ensi kertaa Agathon Meurman, joka piti häissä leikillisen puheenkin.

Suomen kieli kiinnosti normaalilyseon lukiolaisia, kielioppia oli opiskeltava ruotsinkielisen kieliopin avulla; Setälä laatikin koulun dosentin Arvid Genetzin rohkaisemana omatoimisesti vaikeaselkoisiin saksankielisiin lähteisiin perehtymällä suomen kielen lauseopin, joka julkaistiin vuonna 1880 Setälän ollessa 7. luokalla!

Seurustelu nuoremman Yrjö-Koskisen kanssa johti siihen, että hän kutsui Emil Nestor Setälän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhlaan kesällä 1881. Tämä juhla, jossa Yrjö Koskinen loistavalla tavallaan suoritti esimiehen tehtävät, vastaten eri kielillä erikielisiin tervehdyksiin, jäi Emil Nestor Setälän muistiin katoamattomasti. Hän näki siellä ensi kerran Sakari Topeliuksen ja August Ahlqvistin. Suuri pettymys oli, ettei hän saanut nähdä seuran kunniaesimiestä Elias Lönnrotia, joka oli mennyt juhlia pakoon Kajaanin taakse Ristijärvelle, eikä J. V. Snellmania, joka oli sairastunut – lievästi, niin kuin silloin luultiin, mutta todellisuudessa kuolemantautiin.

Emil Nestor Setälä kertoo: Mainitsen ainoastaan, että juhlien jälkeen sekä vanhempi että nuorempi Yrjö Koskinen matkustivat lepäämään Leppälahdelle, mikä lepo olikin kovasti tarpeen juhlien jälkeen, ja minä seurasin kutsusta mukana viettääkseni siellä pari päivää. Saapuessamme Riihimäen asemalle oli siellä Yrjö Koskiselle näin kuuluva sähkösanoma vastassa:

Snellman kuollut. Tule takaisin.
Krohn

Oli 4:s päivä heinäkuuta 1881. Mutta Yrjö Koskinen oli niin ”lopen väsynyt”, että hän kieltäysi palaamasta ja niin matkustettiin Lopelle. Leppälahden päivät olivatkin ihania levon päiviä. Emil Nestor asetettiin nukkumaan itse professorin työhuoneeseen.

Emil Nestor Setälä suoritti vuonna 1882 aloittamansa yliopisto-opinnot nopeasti ja loistokkaasti ja hänen väitöskirjansa valmistui vuoden 1886 lopussa.

Emil Nestor Setälä oli sitten ylioppilaana, kandidaattina, dosenttina ja professorina useita kertoja kutsuttu sekä syntymäpäiville että Yrjön -päiville ja aina oli erityinen ilo ihmetellä Yrjö Koskisen suurta taitoa seurustella erilaisten ihmisten kanssa; tämä varmaan oli yksi puoli hänen johtajataitoansa.

Emil Nestor Setälä avioitui vuonna 1891 prof. Julius Krohnin tyttären Helmi Krohnin kanssa, joka vietti kesiään mm. sisarpuolensa Aino Krohnin myöh. Kallaksen kanssa Loppijärven rannalla Syrjässä, avioero vuonna 1913

Helsingin yliopiston professori E. N. Setälä määräsi pitkään suomen kielen ja kirjallisuuden tutkimussuunnan, kansanedustajana, senaattorina ja ministerinä hän oli luomassa itsenäisen Suomen kulttuuripolitiikkaa ja perustuslakeja.

Emil Nestor Setälä päättää artikkelinsa Uuden Suomen senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen syntymän 100 -vuotisjuhlanumerossa vuonna 1930 seuraavasti: Minulle Yrjö Koskinen aina esiintyy valoisana lapsuuteni sankarina, hän esiintyy minulle yhtenä Suomen suurmiehistä: terävä-älyisenä tutkijana, etevänä herättäjänä ja johtajana, suurena isänmaan rakastajana.

Viisi vuotta artikkelin kirjoittamisen jälkeen vuonna 1935 Emil Nestor Setälä kuoli junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän.

(Uusi Suomi 1930 – nro 333)

Lopen kirjasto on kunnioitettavan iäkäs. Se on kolmanneksi vanhin kirjasto Hämeessä ja Kanta-Hämeen vanhin, perustettu pitäjänkokouksen päätöksellä 14. marraskuuta 1852. Kirjaston tulot olivat minimaaliset: maksut kirjain ylinmäärin pitämisestä olivat pienet, Mikkelin päivän suomenkielisen jumalanpalveluksen ja kerran vuodessa pidetyn ruotsinkielisen jumalanpalveluksen kolehtitulot tulivat kirjaston hyväksi. Kirjasto sai myös osan viinaverorahoista.

Yrjö Koskinen teki voitavansa loppilaisten sivistystason kohottamiseksi. Hän oli huomattava kirjaston tukija; hän lahjoitti kirjastolle puolisen sataa teosta ja toimittamaansa Kirjallista Kuukausilehteä, joka oli hänen elämänsä vaikuttavampia aikaansaannoksia. Yrjö Koskinen järjesti myös kesällä 1877 arpajaiset, joiden tuotto luovutettiin kirjastolle. Jo nuoruudessaan hän oli ollut kirjastojen innokas kannattaja; hän itse perusti 20-vuotiaana kotikuntaansa Hämeenkyröön lainakirjaston.

Suurta kunnioitusta tuntien ja kiitollisin mielin seison tässä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaan juurella. Olin myös paikalla valtavan ihmisjoukon keskellä Lopen päivänä 1962, kun Loppi Seuran toimesta paljastettiin tämä senaattori Yrjö-Koskisen muistomerkki, joka oli kuvanveistäjä nykyisin myös professori Armas Hutrin ensimmäinen tilaustyö.

Sanotaan, että aatto juhlista jaloin, mutta Vapun päivä se vasta oikea vappu onkin! ToivotanTeille kaikille riemullista wapun jatkoa, aurinkoista ja kaunista alkavaa kesää!

Olis aina wappu, että sais yöllä laulaa!

Tarja Toivonen
kirjastonjohtaja

Kommentit