Kiitos Jussi.
Kiitollisuus oli päällimmäisenä mielessä tänään, kun hyvää ystävääni Jussia olimme saattamassa hänen viimeiselle matkalleen Janakkalan Pyhän Laurin kirkossa.
Ni? Mitäää… Mitä!? Jussilla on syöpä.
Jussi Hannula (14.5.1975–6.6.2024). Kuva: Minna Hannula.
Tieto ystäväni, moottoriurheilumiehen Jussi Hannulan sairastumisesta tuli yhtä yllättäen meille kaikille, kuin aikanaan puhelu Carloksen auton syttymisestä tuleen vuonna 1998 maailmanmestari Tommi Mäkiselle. Tällä kertaa ei tiedossa ollut kenellekään mitään hyvää – Jussin lähtö oli väistämätön. Agressiivinen ja nopeasti edennyt syöpä oli voittanut taistelun jo ennen kuin sen olemassa olosta kukaan tiesi.
Jussi – Jussi Einari Hannula – syntyi Pirkko ja Eero Hannulan esikoiseksi 14. toukokuuta 1975 Riihimäellä. Muutamaa vuotta myöhemmin perhe muutti Riihimäellä Lasitehtaantielle, minne myös syntyi legendaarinen Eeron Grilli. Lapsuudenkoti oli Jussille tärkeä läpi elämän ja myös ystäville. Lasitehtaantien koti oli avoinna aina ja sinne oli kaikki tervetulleita.
Itse sain tutustua Jussiin ensi kertaa nuorukaisena Riihimäen Lukiossa. Aivan tarkkaan en muista miten siellä ensi kertaa tapasimme, mutta pian kävi selväksi, että meistä tulee ystävät. Ja meistä tuli ystävät. Elämänmittaiset – toki liian lyhyen elämän.
Rilu-aikoina vietimme paljon aikaa yhdessä. Monet hyppytunnit ja vapaat hetket vietimme yhdessä Jussin, Aulion Miikan ja muutamien muiden lukiokavereiden kanssa. Paikkoja oli monia; legendaarinen Kahvipiste, Laineen Leipomon tehtaanmyymälä ja jopa edullisuudestaan tuttu Riihimäen silloisen keskussairaalan kahvio. Auto oli aina täynnä väkeä ja me mentiin. Elettiin täysillä.
”Kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin”.
Ylioppilaiksi pääsimme keväällä 1994. Tiet lähtivät vähän erilleen, mutta ystävyys kesti ja kantoi. Näimme aina silloin tällöin – raveissa ja ralleissa. Usein myös Cafe Tornissa, mikä oli Jussin nuoruuden toinen koti. Siellä täytyy kyllä käydä vielä Jussille tänä kesänä malja nostamassa – ja siellähän me olemme jälleen vähän lähempänä toisiamme.
Moottoriurheilun pariin Jussi oli tullut jo pikkupoikana. Reilu kymmenvuotiaana pikku-Jussi alkoi kuvata ralleja ja hyvää otosta jaksettiin metsästää ja paikkoja hakea aina ajelemalla pätkät ennakkoon läpi. Isän grilli oli kiintopiste, missä miesten kanssa suunniteltiin rallireissuja ja pohdittiin parhaita kuvauspaikkoja, mutta sen veikkauspisteellä syttyi myös Jussin toinen intohimo; ravit. Hevosvoimista kyse sielläkin. Jussi oli ravi- ja totohommissa vähintäänkin puoliammattilainen tehden toto-vihjeitä muillekin ja pelata niin, että autonkin joskus pystyi ravivoitolla hankkimaan.
2000-luvun alussa perustettuani oman yritykseni Jussi tuli entisenä lukiokaverinani mukaan kuuluttajan töihin. En muista miten Jussin mukaan keksin, mutta varmaan siksi, että miehellä oli vahva tietämys moottoriurheilusta. Jussilla oli myös loistava englannin kielen taito ja hallussa hyvin myös ruotsi ja saksakin ja monet kerrat hän olikin tekemässä minulle mm. Neste Rallissa lähtöhaastatteluja. Vuosien ajan kiersimme Jussin ja Hatakan Jarnon kanssa MM-rallimme lisäksi myös SM-ralleja ja monia muita. Nämä reissut olivat hulvattomia. Naurua riitti ja hyviä ja vähän huonompiakin juttuja, mutta hauskaa meillä aina oli. Jussi oli seuramiehistä parhaimpia.
Ja se nauru.
En unohda sitä koskaan.
Myös TV-puolelle Jussin sitten houkuttelin tekemään ohjelmia ja myöhemmin hän teki yksinkin ison määrä rallilähetyksiä niin BV-Teamille kuin JENT Motorsportillekin. Huoltoalueilla Jussi viihtyi ja nautti olostaan. Hän tuli kaikkien kanssa toimeen ja nopeasti juttuunkin. Ei sillä ollut väliä oliko kuski Sebastien Loeb tai Ogier tai junnu SM:n nuoria nousevia tähtiä, niin Jussi oli aina jutulla. Melkeinpä uskallan sanoa, että Petter Solbergit ja kumppanitkin Jussin muistavat? Jussia ei voi unohtaa.
Samaan aikaan Jussin houkuttelin myös opettajahommiin. Olin itse hetken opettajana Launosten koululla ja, kun sieltä siirryin virkaan Lopen Kirkonkylän koululle, niin Jussi tuli sijaisena jatkamaan urakkaa Launosissa. Useamman vuoden hän teki opettajan töitä ainakin Launosissa ja kirkolla.
Opettajana Jussi oli pidetty ja suurisydäminen. Kuvaava oli yhden entisen oppilaan vanhemman muisto, missä hän kertoi, kuinka Jussi oli soittanut heille vain kertoakseen, että ”teidän lapsella menee kaikki hyvin”. Kyllä, ei sellaisia soittoja yleensä opettajat ehdi tekemään, mutta Jussi olikin Jussi.
Muistaisin, että Jussi opehommista jopa sen verrankin innostui, että opintojakin opettajapätevyyden saamiseksi lähti tekemään – ja vähää vaille maikaksi lukikin, mutta sitten tärkeimmät veivät miehen ajan. Jussi löysi rakkaan puolison ja sai kaksi ihanaa lasta ja arki vaati isältä enemmän. Jussi vaihtoi työpaikkaa Voltin Peltikeskukselle. Halusi enemmän sellaista missä mennään työhön ja lähdetään töistä. Näin ymmärsin ja ymmärrän. Aikaa jäi läheisille enemmän ja sataprosenttisesti, ja perhe olikin Jussille kaikki kaikessa. Kuvaavaa perheenisälle oli sekin, että enää ei meidän Jyskälä-keikat pidätelleet Jussia Keski-Suomen öissä, vaan mies tuli tekemään keikkansa ja ajoi perheen luo kotiin. Arvostettavaa. Vaikka vähän pilkesilmäkulmassa Jussia tästä kiusoittelimmekin.
Niin ja houkuttelinhan minä miehen vielä politiikkaankin Riihimäellä. Se visiitti jäi lyhyemmäksi, kun elämä vei eteenpäin perheen ja oman talon kanssa naapurikuntaan. Yhteiskunnalliset asiat Jussia toki loppuun asti kiinnosti ja viimeisenä kävi tiukkaa keskustelua omakotitaloalueensa puolesta aurinkovoimalaprojektin haittojen minimoiseksi.
Lasten kautta fudis tuli sitten isosti Jussin elämään mukaan. Jo nuorena muistan hänen tykänneen pallopeleistä – muistelisin, että erityisesti koriksen heittelystä, mutta nyt pallo vei Tervakosken Padon myötä viheriön reunalle. Jussi toimi Padossa niin seuratoiminnan aktiivina, kuuluttajana ja myös valmentajanakin. Ja ymmärsin, että mies oli pidetty sielläkin. Eikä se minua yhtään yllättänyt.
Janakkalan Sanomissa Jussia muisteltiin näistä jutuista näin: ”Hannula oli Tervakosken Padon oma ääni. Se oli ääni, joka kannusti ja koutsasi pelaajia kentällä ja katsomoissa. Se oli ääni, joka kaikui kaiuttimista Padon tapahtumissa, puhaltaen henkeä tervakoskelaiseen yleisöön. Se sama ääni huusi itsensä käheäksi Padon poikien voittaessa futsalin Suomen mestaruuden. Ääni, joka ei jalkapallo- ja futsaljaoston jäsenenä epäröinyt tuoda mielipidettään kuuluviin, etenkin puolustaessaan lasten ja nuorten asemaa. Tuo tuttu ääni myös kysyi säännöllisesti ystäviltään, mitä kuuluu. Ja osasi olla hiljaa, kun oli aika kuunnella.”
Juuri näin. Tällainen oli mies nimeltä Jussi Hannula.
Jussi jatkoi kuitenkin myös motorsportin parissa loppuun asti. Myös tälle kesälle oli jo sovittuna keikkoja ja tekemistä, mutta ne jäivät nyt muiden tehtäväksi.
Viimeinen Jussin erikoiskoe alkoi nimittäin pääsiäisenä. Pysäyttävä tieto kertoi, että enää ei mitään ole tehtävissä. Viimeisen kerran juttelimme reilua viikkoa ennen Jussin kuolemaa. Jussi oli surun murtama. Huoli läheisistä oli jussimaisen vahva – käsinkosketeltava. Ilmassa kysymys: Miksi?
Kun ehkä te, Jussin lapset, joskus tätä luette, niin haluan teille sanoa, että teillä oli hyvä Isä. Teillä oli isä, joka ajatteli teitä loppuun asti – viimeiseen hengen vetoon asti. Hänen huoli oli suuri siitä, ettei voinut olla teidän tukena enää, mutta hänestä huokui kuitenkin vahva luottamus, että te pärjäätte. Muistakaa aina, että teillä oli suurella sydämellä varustettu rakastava ja hyvä isä. Isä, josta muutkin tykkäsivät. Isä, jolta riitti monille ja moneen. Ja olen varma, että Jussi on tänäänkin ylpeä teistä. Olkaa tekin isästänne. Molemmilla siihen aihetta.
Haluan myös Minna sanoa sinulle täälläkin vielä kiitos Jussinkin puolesta. Jussi puhui sinusta paljon ja rakasti lujasti. Surun murtama hän oli viimeisessä puhelussamme sinustakin. Siitä, että joutui sinut jättämään kesken ja liian varhain. Ääni murtui, kun kysyin, että miten pojat ja Minna? Jussi oli huolissaan. Mutta uskon, että hyvät muistot elävät ikuisesti.
Ja aina hän muisti myös teitä – äitiänsä ja isäänsä – teitä Pirkkoa ja Eeroa. Voimia teille. Olitte Jussin tuki ja turva. Iso mies oli ikuinen pikkupoika – mutta vain hyvässä.
Jussin elämän kisa päättyi torstaina 6.6.2024 kello 18.30. Olimme koolla tuolloin samaan aikaan Jussin lukioaikaisten ystävien kesken Helsingissä. Edellisviikolla Jussi kysyi minulta vielä, että koska se ylioppilaslakkien 30-vuotisjuhla oikein on? Kerroin ja Jussi vastasi: ”En mä taida enää Timo sinne jaksaa tulla”. Jussi halusi, mutta ei enää jaksanut. Ja samalla hetkellä kesäkuun kauniina kuudentena iltana kello 18.30, kun lukioporukalla pöytään istuimme, tuli Jussin isältä viesti. Se viesti pysäytti ja siinä ei ollut mitään lohdullista. Ehkä vain se, että kivut olivat poissa.
Jussia jäivät kaipaamaan vaimo Minna, kaksi ihanaa pientä poikaa, läheiset äiti ja isä ja pikkusisko Marianne. Ja meidän ystävien ja kavereiden suuri joukko.
Varikolle tuli iso tyhjä paikka. Fudiskentän reunalle tyhjä penkki. Kotiin suuren isän mentävä aukko.
Muistot ja tarinat jäävät kuitenkin elämään. Ja mielessä kaikuva Jussin elämänmakuinen nauru.
Jussia muistaen ja kunnioittaen. Kiittäen.
Tänään arkku oli painava – se oli nimittäin täynnä kultaa. Erittäin kaunis ja koskettava siunaustilaisuus. Kirkossa perhe, vanhemmat, läheisiä ja meitä ystäviä ja Jussi tuotiin viimeisenä vanhan kirkon saliin. Pappi piti aivan äärimmäisen kauniin ja lämminhenkisen puheen Jussille ja meille saattoväelle. Aivan kuin Jussi olisi ollut paikalla. Lämmin kiitos Janakkalan seurakunnalle ja Jussin haudan lepoon siunanneelle papille.
Muistotilaisuudessa yhteinen ystävämme Lindbergin Petri lauloi vielä yhden Jussin – ja minunkin suosikki laulun – Juice Leskisen Musta aurinko nousee.
Lohdutonta, mutta jotenkin tuntui, että kaikki oli hyvin. Niin hyvin kuin nyt voi olla.