Alkuviikko on ollut epätoivon täyttämä. Elokuun viimeisen lauantain jälkeen pyhäpäivänä saimme viestin, että pitkäaikainen ystävämme Kimmo on kadonnut. Kotimatkan Ojajärvellä pelättiin käyneen kohtalokkaaksi. Viranomaisten akuutin etsintävaiheen jälkeen liittyimme maanantaina etsintöihin sukulaisten avuksi. Järvelle saatiin veneitä kaikulaittein ja alkoi lohduton matka. Nyt tunnemme tuon järven rannat, karit ja kivikot. Haudatkin – syvänteet.
Ensimmäinen päivä ei tuonut vielä selvyyttä ja löydöt osoittautuivat vääriksi. Musertava tunnelma täyttyi jälleen epätoivosta. Yksi nuorista urakoi läpiyön ja aamupäivällä eilen liityimme jälleen mukaan. Sain oman kalenterini kymmenestä eteenpäin tyhjäksi iltaan ja se meni järvellä. Illansuussa kuitenkin yksi kokous ja sieltä takaisin Ojikselle ajaessani tuli musertava, mutta toisaalta jo lohdullinen tieto. Kimmo oli löytynyt.
Ehkä yksi lohduttavimpia toteamuksia oli tämän hetken jälkeen hyvän ystäväni Santerin kyynelsilmien alta kuulunut toteamus, että nämä päivät ovat osoittaneet, että te kaikki olisitte olleet etsimässä myös minua, jos olisin kadonnut. Niin olisimme. Se toteamus voimaannutti ja loi toivoa. Ei maailma niin paha olekaan. Mutta tyhjempi toki tänään.
Ketkä Kimmon oppivat tuntemaan tiesivät miehen mainiuuden. Oma ystävyyteni alkoi Kimmon kanssa 90-luvulla ja olimme kymmenisen vuotta monessa mielessä äärimmäisen läheisiä ja paljon tekemisissä olleita ystäviä. Ystävyytemme laastiksi syntyi pian TOP-Klubi ry. Pidän sitä monessa mielessä juuri Kimmon ja minun synnyttämänä. Mukaan TOP-Klubiin eri tapahtumien myötä tulivat sitten Kytömäen Olli, Niemen Pete ja Peltovuoren Petterikin. Mutta se alkusysäys oli hyvinkin pitkälle siinä, että Kimmo innostui ideoistani ja oli valmis toimeen tarttumaan. Ensimmäisenä Räkä ja Roiskis 24-tunnin selviytymisseikkailu, Ice Hockey Beer -pöytäjääkiekkoturnaukset, LHL Loppi Hockey Leagea ja isona vastuullemme yhdessä ottamamme aikanaan kunnan kesätyöntekijänä aloittamani Loppijärvi Happening. Näitä pyörittämään syntyi TOP-Klubi, jonka henki eli loppuun asti. Tuntuu, että ei enää.
Noina vuosina istuin paljon Koukuilla. Sanna teki aina iltapalat ja ystävystyimme. Muistan ne leivät edelleen ja kahvit ja kahvimukitkin. Ja sen miten Kimmo kotiin tuli Hiacellaan. Samainen Hiace muuten oli väliaikaesittelyssä myös LHL:n erätauollakin. Ketkä muistatte auton niin tiedätte. Aika velikultia.
Kimmo oli ideanikkari, mutta vielä enemmän se, joka kuunteli hulluimmatkin ideani ja aina innostui ja oli valmis tekemään. Kaikkensa. Meitä molempia yhdisti hulluttelu ja hauskuus. Ja monesti myös yllätyksellisyys ja se, että halusimme yllättää muut. Pienen kunnan ison kaveriporukan yllytyshullut. Halusimme tehdä vähän isommin ja taas isommin.
Tuo Hiace muuten koki viimeisenkin matkansa TOP-Klubia palvellessaan Marski -selviytymisseikkailussa. Räkä ja Roiskis sai tuon salonkikelpoisemman nimen toisesta vuodestaan lähtien ja kasvoi legendaksi. Kasvoi tapahtumaksi minkä myötä saimme Puolustusvoimain komentaja kenraali Gustav Hägglundilta 4.9.1998 Marskin yhteydessä Puolustusvoimein pronssisen antiomitalin saatesanoin:
”Tunnustuksena puolustuvoimien ja maanpuolustustuksen hyväksi tehdystä erittäin arvokkaasta työstä”.
Tämä mitali on ollut Pekkalassa ja nyt sen vierellä palaa kynttilä. Veljen kynttilä.
Kimmon vastaus oli aina, että ”Kersantti hoitaa”. Nyt oli alikersantin vuoro muistaa.
Uskomattomia juttuja saimme kokea. Sain toimia Kimmon polttareiden puuhamiehenä. Sannan ja Kimmon häiden seremoniamestarina. Sain järjestellä Kimmon pojan Eliaksen varpajaiset ja kutsun kummisedäksi. Teimme paljon. Kaikkea ei oikein voi edes kirjoittaa. Mutta ei mitään kuitenkaan rikollista 🙂 Poikien juttuja. Silloin sai vielä sanoa, että pojat ovat poikia. Ja niin me oltiinkin. Loppuun asti.
Viimeiset vajaat viisitoista vuotta emme enää olleet niin läheisiä. Elämämme veivät uusiin. Olen sitä usein harmitellut ja Kimmonkin kanssa ehdimme siitä puhua. Suoraan. Koin myös huonoa omatuntoa. Pettymystä itseeni. Olin tässä liian huono. Olimme. Kadunkin. Mutta sekin keskustelu päättyi veljelliseen halaukseen. Lähensi uudelleen, mutta ei tarpeeksi. Kavereita olimme loppuun asti – konjakki jäi juomatta isän ja kummipojan kanssa. Jos saan niin sen pullon ääreen haluan mukaan. Kimmolla oli suunnitelma siihenkin. Tänään siitä kummipojan kanssa puhuimme.
Illat Ojajärvellä ja myös eilinen päivä olivat kauniita. Järvellä kuikka huusi. Ketkä Kimmon tunsivat niin tietävät hänen kimmomaisen kiekasun. Se soi tulevaisuudessakin Ojajärvellä, mutta kuikkien soittamana. Muistamme Kimmon siitäkin.
Tänään kaikki Lopella ovat puhuneet Koukun Kimmosta. Pieni suuri mies jätti suuren loven kuntaamme. Tuntuu siltä, että kaikki tunsivat Kimmon, mutta selväksi on käynyt sekin, että Kimmolla oli aikaa ihan jokaiselle. Enää ei käsi nouse Toyotan tuulilasiin morjenstukseen eikä ikkuna avaudu kannustuksiin. Ystävä on poissa.
Mutta muistot elävät. Ikuisesti.
Lämmin osanotto vielä täälläkin Kimmon läheisille. Pojalle, kummipojalleni, äidille, sisaruksille ja sisarusten lapsille. Ja kaikille joita viikon suru-uutinen on koskettanut. Siis kaikille.
Mutta tästäkin me selviämme. Yhdessä.