”Kaikilla muilla paitsi maanomistajilla tuntuu olevan päätösvalta peura-asioissa. Kyllä maanomistajalla pitäisi olla oikeus metsästää maillaan peuroja, jos paikallisen metsästysseuran kanssa yhteistyö ei onnistu. Monilla alueilla seuratoiminta on toki hoidettu mallikkaasti, mutta ei kaikkialla.”
Näin kommentoi Maaseudun Tulevaisuudessa maanviljelijä Jari Yli-Heikkilä peuratilannetta ja tuskastumistaan sorkkaeläinten aiheuttamiin ongelmiin viljelyksilleen viime keväänä.
Kirjoitin viime vuonna tällä palstallanikin siitä, että meidän metsästäjien tulisi käydä aktiivisempaa keskustelua 
maanomistajien kanssa riistanhoidosta ja -kannoista. Silloin voisimme välttää tällaiset tilanteet mistä tuossakin MT:n 26.4.2021 julkaistussa uutisessa kerrottiin. Maanomistajat olivat turhautuneet tilanteeseen ja se johti siihen, että metsästysvuokrasopimuksia oli irtisanottu yhteensä paikalliselta seuralta 700 hehtaaria. Maanomistajat suunnittelivat hakevansa poikkeuslupia valkohäntäpeurojen metsästykseen.
Samaisessa jutussa maanomistajat edellyttivät jo pienten hirvieläinten ruokinnan kieltämistä ja ilveksen rauhoittamista metsästykseltä. Tilanne oli siis ajautunut aikamoiseen konkeloon ja vaikea uskoa, että tilanteessa oli juurikaan voittajia.
Itse olen työni puolesta eduskunnassa saanut toimia myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan parissa. Sieltä voisi yhden opin tänne meidän metsästyksenkin puolelle tuoda. Se kuuluu näin: Parempi on aina edes laimeampi dialogi, vuoropuhelu – kuin äänekäs yhden äänen monologi.
Suuret valkohäntäpeura- ja kauriskannat aiheuttavat nimittäin koko ajan yhä enemmän keskustelua ja myös äänekästäkin keskustelua. Itse peräänkuulutan jälleen istumista samaan pöytään ja maanomistajien ja maanviljelijöidenkin kuuntelemista. Kaikista huonoin tilanne meille metsästäjille on kuitenkin se, että tilanteen ajautuvat sellaisiksi, että metsästyssopimuksia ryhdytään irtisanomaan.
Itse en ole lainkaan varma, että esimerkiksi peurojen ruokinnan kielto olisi ratkaisu kantojen suuriin määriin. Pelloista yhä isompi osa tarjoaa nimittäin ruokaa yli talvenkin ja jos kyttäysjahdit loppuisivat tai merkittävästi edes vähenisivät niin tokkopa tällaisia saalismääriä olisi mahdollista verottaa. Ehkä tässäkin se kultainen keskitie olisi paras löytää yhdessä ja ohjata ruokinnalla eläimiä pois pihoista ja teiden varsilta ja houkutella paikoille, mistä niitä olisi helppo ja hyvä verottaa. Tukiruokinnalle ei siis Etelä-Suomessa ole suurtakaan tarvetta – jos lainkaan, mutta myös mahdollinen houkutteluruokinnankin kieltäminen veisi tilannetta ehkä vain huonompaan suuntaa. Harvan peura- ja kauriskannan alueilla riistanhoidollisella tukiruokinnalla on kuitenkin edelleenkin paikkansa.
Ja samaan aikaan käydään vilkastuvaa keskustelua myös vesilintujahdin uudistamisesta. Viime keväänä Maa- ja metsätalousministeriössä jo valmisteltiin asetusluonnos sorsavesien ruokintakiellolle. Syynä tähän olisi se, että mm. haapanan, jouhisorsan, lapasorsan, tukkasotkan, heinätavin ja nokikanan kannat ovat taantuneet yli kymmenen vuoden ajan. Näiden kantojen vahvistamiseksi kaikkien vesilintujen metsästys haluttaisiin nyt kieltää ravintohoukuttimella kolmen vuoden määräaikaisen kokeilun ajaksi. Kannattaa kaksi kertaa miettiä, että onko kielto tässäkään se oikea ratkaisu, vai löytyisikö ratkaisu toista kautta?
Mutta nyt ei muuta kuin hyvää uutta vuotta. Tarkkoja laukauksia vielä jahtikauden lopulle.
Vuoropuhelua toivoen…
Timo Heinonen
Metsästäjä (kok)