Kiveen hakattu.
Isäni kuolemasta tulee pian vuosi kuluneeksi. Edelleen hyvin usein isä tulee mieleen ja viimeksi tällä viikolla, kun mietin tulevaa joulua. Se ensimmäinen joulu ilman omaa isää. Toki isä oli jo muutaman vuoden poissa jouluistamme ja sairasti, mutta lähtö oli kuitenkin lopulta se lopullinen. Vihreille kuulille on pitänyt löytää uusi suu ja se onkin kuopuksellemme ollut mieluinen tehtävä. Vihreiden kuulien perinne Pekkalassa ja Viertolassakin jatkuu.
Isäni viimeinen leposija löytyi Lopen vanhalta hautausmaalta hänen äidin ja isän sekä siskon vierestä. Heinosen -sukuhaudan päällä istuu myös pronssinen lintu, mikä aikanaan oli Ella-tädin arkun päällä hänen siunaustilaisuudesta ja lensi sieltä sitten tänne sukuhaudalle. Ellan uurnan viimeinen sija löytyi taasen Lammin hautausmaalta hänen äidin ja Helvi-siskon vierestä.
Pitkään pohdimme miten hautamuistomerkki – hautakivi – Heinosen haudalla jatkossa olisi. Halusimme vanhan kauniin ja koruttoman kiven säilyvän ja pohdinnassa oli mm. sen kaiverrusten uudistaminen. Lopulta päädyimme kuitenkin uuteen tornikiveen vanhan kiven vieressä. Minusta kokonaisuudesta tuli kaunis ja tyylikäs – yksinkertaisen tyylikäs – sellainen mistä isäkin tykkäsi.
Hautakiven käyttö hautapaikkojen symbolina ulottuu hyvin kauas aina ihmiskunnan ns. sivistyksen alkuaikoihin. Ensimmäisiä lienee olleet egyptiläisten hautakivet jo viiden vuosituhannen takaa ja myöhemmin sitten erityisen tärkeiden henkilöiden, kuten kuningasten hautapaikat. Kristittyjen haudoille ensimmäiset kivet kerrotaan tulleen jo 100-luvulla. Meille Suomeen kristinuskon saavuttua 1200-luvulla myös hautausperinne alkoi saada uusia muotoja. Hautapaikkoja tehtiin kirkkoihin ja kirkkojen läheisyyteen. Varsinaiset hautakivet sitten yleistyivät muutama sata vuotta myöhemmin 1500- ja 1600-luvuilla, kun ensin kansilaatat yleistyivät kirkkohautojen päällä. Kansilaatoissa kerrottiin haudatun henkilön teoista ja joskus niitä koristivat myös henkilön kuvat – reliefit – ja veistoksetkin.
Kuninkaiden ja merkkihenkilöiden jälkeen ns. tavallinenkin kansa alkoi saada hautakiviä haudoilleen 1800-luvulta lähtien. Kivi oli alusta asti yleisin hautamuistomerkkien materiaali, mutta 1900-luvun alkupuolella haudoilla nähtiin usein myös valurautaisia ristejä ja joskus myös puisiakin ristejä. Aikaa kestävänä kivi kuitenkin otti lopulta paikkansa suomalaisten haudoilla.
Isällemme ja vaarillemme etsiessäni kiveä tutkin vähän aikaa erilaisia vaihtoehtoja. Isän tyylin ja maun tunsin hyvin; eli sitä yksinkertaista ja korutonta. Sitä samaa hän oli aikanaan valinnut äitinsä ja siskojensa kanssa poliisipapankin haudalle. Samassa haudassa nyt myös isä itse saa levätä. Lopulta katseeni kiinnittyi perinteikkääseen jo vuonna 1921 perustettuun Loimaan Kiveen ja täytyy sanoa, että sieltä sain kyllä hyvän, henkilökohtaisen ja arvokkaan palvelun. Toiveitamme kuunneltiin ja ammattilaisina meitä neuvottiin ja ideoita tarjottiin. Kiveksi valikoitui poliisipapan eli Heinosen sukuhaudan kiven mukaisesti Varpaisjärven musta. Varpaisjärven musta on kivenä pienirakeinen ja tasaisen musta kivilaatu. Halusin haudalle myös kiven sisään tehdyn paikan öljykynttilöille. Ajattelin, että siellä on mahdollista polttaa kynttilöitä ilman muovi- ja metallikuoria ja vähentää näin myös roskaa ja luonnon turhaa kuormittamista. Ja toisaalta lasiluukun takana – kiven sisässä – kynttilä parhaiten myös palaa ja valaiseen sieltä kauniisti isän kiveä, sukuhaudan kiveä ja Ellan lintua.
Nyt loppuvuodesta vanha kivi palasi paikalleen puhdistettuna ja tekstit uudelleen kullattuina ja sen ison kiven viereen Vaarin tornikivi kynttiläpaikkoineen. Se oli juuri niin kuin me olimme toivoneet.
Sytytän tään Isälle kynttilän haudalle lasin taakse kiven sisään.
….
Kello 21.28 ja ei sadekaan haitannut isän kynttilä liekkiä. Esikoisen kanssa kävimme haudalla ja laitoimme jo ensimmäisen joulukynttilän vaarille.
Hieman veti nyt vedelle, mutta onneksi Pekkalassa on yleensä lunta reilummin ja niin nytkin. Talvea täällä ainakin vielä piisaa.