Arvoisa juhlaväki – hyvät naiset ja herrat,
Herra juhlivan yhdistyksen puheenjohtaja – Arvoisat Riihimäen Reserviupseerit.
Haluan alkuun onnitella lämpimästi juhlivaa yhdistystänne pitkästä 95 vuoden taipaleesta. Ja myös kiittää arvokkaasta työstä vuosikymmenten aikana – erilaisten vuosikymmenten aikana.
Meidän suomalaisten maanpuolustustyötä on ohjannut nämä kaikki vuosikymmenet päättäväisyys ja johdonmukaisuus. Olemme tienneet maantieteellisen paikkamme ja olemme oppineet tuntemaan naapurimme.
Tänäänkin on selvää, että Venäjä tulee olemaan naapurimme myös jatkossa. Me pidämme rajan välissämme, kuten ovat pitäneet aiemmatkin sukupolvet.
Naapureita emme voi valita. Onneksi ystävät voimme.
Uskottavasta maanpuolustuksestamme on pidetty huolta niin myrskyisen sään aikaan, kuin ennen muuta tyvelläkin. Venäjän aggressioista – hyökkäyssodista – on opittu. Aika hyvin myös tapahtuneet ovat pysyneet mielessä ja vaikuttaneet toimiimme. Toki suomettumisenkin historia näihin vuosikymmeniin mahtuu.
Hyvät ystävät,
Maailma elää jälleen yhtä murroskautta. Ei tämä ole ensimmäinen eikä tämä jää viimeiseksikään. Tämä vie meitä jälleen myrskyisämpään aikaan.
Edellinen – kylmän sodan päättyminen – paransi maailman turvallisuustilannetta. Kaikkien näiden murroskausien takaa löytyy kuitenkin suurvaltojen ja niiden liittoutumien valtataistelu ja voimasuhteiden muutokset.
Nyt Venäjä ja Kiina haluavat horjuttaa Yhdysvaltain heidän mielestään ylivaltaiseksi noussutta asemaa. Yhdysvaltain asema onkin ollut dominoiva – ja tätä ennen muuta Venäjä haluaa nyt horjuttaa – muokata maailman turvallisuusarkkitehtuuria.
Näihin murroskohtiin yleensä liittyy myös sotia ja niin tälläkin kertaa. Ne osaltaan muokkaavat sitten uuden aikakauden maailmanjärjestystä. Miten mannerlaatat nyt asettuvat ja kuinka vakaasti, sen tulevat vuodet näyttävät. Selvää on kuitenkin se, että ei mannerlaatoista tule nytkään pysyvää peruskalliota.
Mitä tämä sitten tarkoittaa meille ja Euroopalle?
Varmasti ainakin sitä, että meidän tulee tehdä enemmän oman turvallisuutemme eteen. Näin riippumatta siitä miten ja milloin Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa päättyy. Ja näin myös riippumatta siitä kuka on Yhdysvaltain seuraavan – tai kulloinenkin – presidentti.
Yhtenä kuvaavana lukuna voisi todeta 20 prosenttia – eli viidesosan. Tämän verran eli vain viidenneksen EU-maat kattavat kaikkien Nato-maiden yhteenlasketuista puolustusmenoista. (Vuonna 2022 Nato-maiden puolustusmenot ovat noin 1051 miljardia dollaria, josta Yhdysvaltojen osuus oli 723 miljardia dollaria.)
Tämä suhdeluku kuvaa myös osaltaan EU-maiden osuutta Nato-maiden sotilaallisista suorituskyvyistä. On aivan hyväksyttävää, että Yhdysvalloissa kysytään, että miksi näin.
Presidentti Sauli Niinistö taisi todeta jo parisen kymmentä vuotta sitten ja on todennut ja puhunut tasaisesti matkan varrellakin eurooppalaisemmasta Natosta. Ehkä tänään voisi sanoa, että tarvitaan ”enemmän Eurooppaa Natoon”.
Tämä tarkoittaa siis luonnollisesti tarvetta kasvattaa puolustusbudjettejamme ja myös panostaa lisää eurooppalaiseen puolustusteollisuuteen.
Minusta näyttää selvältä, että Nato-maiden yhdessä hyväksymä kahden BKT-prosentin puolustusmenotaso ei tule riittämään eikä kattamaan kaikkea sitä, mitä Euroopan on tehtävä. Kaksi prosenttia BKT:stä tuleekin mieluummin olla lattia kuin katto.
Sotilaallisesta näkökulmasta tilanne edellyttää tätä – puolustusbudjettien kasvattamista ja puolustusteollisuuteen panostamista. Lähestyvissä EU-vaaleissakin turvallisuus ja puolustuspolitiikka ja puolustusteollisuus ovat aiempaa vahvemmin esillä. Hyvä niin. Eurooppa pystyy parempaan ja nyt sen myös niin toimittava.
Ja on täysin selvää, että puolustusteollisuuteen tehtävät investoinnit ovat myös edellytys Ukrainan pitkäjänteiselle tukemiselle. Onkin kysyttävä, että onko länsi ja ennen muuta Eurooppa tehnyt tarpeeksi Ukrainan hyväksi? Katson peiliin ja vastaan itse; ei ole.
Kysyä pitää, että pystyykö jopa Pohjois-Korea todella EU:ta parempaan? Näyttää nimittäin siltä, että nyt Ukrainassa määrä korvaa laadun ammuksissakin.
Jo ennen toista maailman sotaa Iso-Britannian pääministeri Stanley Baldwin totesi puhuessaan maansa varustautumista, että ”Demokratia on aina kaksi vuotta diktatuureja jäljessä”.
Onko näin tänäänkin? Valitettavasti tältä pohdinnalta ei voi nytkään välttyä. Vanha totuus ”yleinen mielipide on demokratian kaikkivaltias” luonnollisesti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Tästä huolimatta haluan alleviivata demokratian tärkeyttä ja sen puolesta Ukraina nyt myös taistelee. Mutta voimme myös vaatia demokratialtakin enemmän, jotta se itse saisi tulevaisuutensa.
Yleinen mielipide on demokratian kaikkivaltias. Näin se oli myös meidän Nato-jäsenyydenkin suhteen. Onneksi kansa oli päättäväinen.
Nyt olemme olleet noin vuoden Naton jäseniä. Ruotsin Nato-jäsenyys maaliskuun alussa täydensi meidän jäsenyytemme täyteen mittaan. Se myös osaltaan nuotitti askelmerkkejämme Natossa.
Maanvoimien näkökulmasta voisi hyvin todeta, että Ruotsin armeija on aurinkoisen sään armeija. Mutta on hyvä huomata kuitenkin Ruotsin ilmavoimien ja merivoimien kapasiteetti. Uskonkin, että mallissa missä yhdessä Pohjolan turvallisuudesta huolehdimme meille jokaiselle löytyy oma paikkamme ja vahvuutemme.
Hyvät ystävät,
palaan tähän, mutta totean sitä ennen, että maamme lähialue on säilynyt nytkin sotilaallisesti rauhallisena ja välitöntä sotilaallista uhkaa ei ole. – Välitöntä ei ole.
Retoriikassaan Venäjä on kertonut lisäävänsä sotilaallista voimaa maamme rajojen tuntumaan. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ja jos Venäjä aidosti kokisi meidät ja nyt myös Ruotsin NATO-jäsenyyden, ja yleensäkään Naton sotilaalliseksi uhkaksi, niin ei se silloin olisi tyhjentänyt länsirajaansa sotilaista ja kalustostaan. Näinhän se nyt on tehnyt.
On toki totta, että Venäjä tekee kiusaa koko ajan. GPS-häirintä on tästä yksi esimerkki, mutta länsimaiden tiedustelupalvelut ovat varoittaneet myös erilaisten sabotaasi-iskujen mahdollisuuksista.
Mutta emme me liittyneet Natoon halutaksemme sotaan, vaan siksi, että emme enää koskaan sotaan joutuisi. Olen varma, että Nato on tässä paras lukko, kynnys ja pidäke.
Retoriikassa, propagandassa ja myös päätöksenteossa autoritäärinen valtio voi tehdä mitä vaan, toinen asia on mitä arjessa tapahtuu. Tällaisia ovat esimerkiksi Leningradin sotilaspiirin uudelleen perustamisen kaltaiset organisaatiomuutokset. Toinen kysymys onkin varsinaisten uusien joukkojen rakentaminen. Ne edellyttävät henkilöstöä ja materiaalia, mutta myös infrastruktuurin tulee olla sellainen, että se mahdollistaa joukkomäärän kasvattamisen. Nyt nämä panokset – kaikki – menevät Venäjältä järjettömään Ukrainan sotaan – Venäjälle omilla nuorilla ei ole mitään arvoa. Ja tapahtumat siellä määrittelevätkin pitkälti sen miten ja millä aikataululla Venäjä uudelleen organisoi läntisen suuntansa asevoimat. Mutta olen vakuuttunut, että se tulee sen tekemään ja siihen meidän tulee varautua.
Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että Venäjä on varautunut pitkään sotaan, kuluttavaan sotaan, joka kuluttaisi Ukrainaa, mutta myös meitä Ukrainan tukijoita.
Helmikuussa Münchenin turvallisuuskonferenssissa Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin muistuttikin tästä. Hän totesi, ettei ulkomaailman pidä kysyä Ukrainalta, milloin sota Venäjää vastaan loppuu. Sen sijaan maiden pitäisi kysyä itseltään, miksi Venäjän presidentti Vladimir Putin kykenee yhä jatkamaan sotaa Ukrainaa vastaan.
Ja kyllä, meidänkin kannattaa myös huomata, että ei Ukraina ole mikään yksittäistapaus vaan se on osa Venäjän pitkän ajan pyrkimysten tulosta. Välitavoite. On täysin selvää, että Venäjän toimet muun muassa Georgiassa, Vuoristo-Karabahissa ja Transnistriassa tähtäävät vain ylläpitämään räjähdysherkkiä tilanteita maan rajojen tuntumassa. Kyseenalaistaa muiden vapaus päättää. Tästähän kyse oli osaltaan myös suomettumisessa.
Ukraina ansaitsee oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan, joka kunnioittaa sen itsemääräämisoikeutta, itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta.
On myönnettävä, että meilläkin Venäjän suhteen oli sinisilmäisyyttä. Tätä oli maakaupoissa venäläisten kanssa ja monessa muussakin. Ei ole ollut sattumaan se mistä ja mitä venäläiset ovat halunneet ja myös ostaneet Suomesta. Onneksi nyt tähän on viimein herätty.
Nimittäin ”jos se kävelee kuin ankka, vaakkuu kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, niin se on ankka”.
Hyvät isänmaan ystävät,
Vaikka maailman turvallisuustilanne on huono ja tulevaisuuden näkymä sumuinen, meillä on Suomessa hyvät valmiudet pitää Suomi turvallisena. Me emme luopuneet kylmän sodan jälkeisinä vuosina syvän rauhan aikanakaan kansallisesta varautumisesta. Vaikka meilläkin on parannettavaa, nyt monet maat hakevat oppia Suomesta.
Oma puolustus, Nato, EU, puolustusyhteistyö ja kokonaisturvallisuus.
Näihin viiteen pilariin perustuu maanpuolustuksemme tällä hetkellä.
Suomalaisten maanpuolustustahto on säilynyt korkeana myös epävakauden kasvaessa. Neljä viidestä on sitä mieltä, että maatamme on puolustettava aseellisesti kaikissa tilanteissa. Myös henkilökohtainen maanpuolustustahto on vakaalla pohjalla. Suomalaiset olisivat myös itse valmiita osallistumaan maamme puolustamiseen. Tämä on se perusta – kivijalka – graniittinen. Te olette tämän kovinta ydintä.
Viimeisimmät kyselyt ovat osoittaneet meidän maanpuolustustahdon olevan siis korkealla tasolla. Tämä näkyy myös varusmiesten loppukyselyissä sekä reserviläiskyselyissä.
Reserviläiset muodostavat puolustuskykymme vahvan kivijalan. Tästä perustasta on pidettävä huolta riittävin kertausharjoitusmäärin, mutta myös esimerkiksi olosuhteita kehittäen. Siksi olemme asettaneet tavoitteeksemme nostaa maamme ampumaratojen määrän 1000 vuosikymmenen loppuun mennessä. Ja siksi esimerkiksi, kotikunnassani Lopella, ampumaradalle rakennetaan nyt 300m ja myös kilometrin ampumaradat. Ja lisää SRA-ammun toimintamonttuja jne.
Puolustusvoimien esityksen mukaisesti Puolustusvoimien käytössä ovat jatkossa myös kokeneemmat reserviläiset. Tämän mahdollistamiseksi reservin ikärajaa olemme nostamassa viidellä ikävuodella – jatkossa ikäraja tullee olemaan 65 vuotta. Ikärajan nosto ei kasvata kokonaisreserviä merkittävästi, mutta se mahdollistaa Nato-Suomessa pitkää kokemusta omaavien taistelijoiden käyttämisen tulevaisuudessa.
Myös kutsuntojen ja naisten vapaaehtoisen asepalveluksen valintatilaisuuksien yhdistämistä pilotoidaan tänä vuonna mm. Hämeen aluetoimiston alueella. Palvelus on edelleen naisille vapaaehtoista, mutta me haluamme saada lisää naisia mukaan. Tarvitsemme parhaat voimat.
Panostamme myös merkittävästi materiaaliin ja kannamme vähintäänkin oman vastuumme.
Hyvät ystävät,
”Se oli Putin, joka sai minut liikkeelle”
Vuosi sitten maaliskuussa Seurassa turkulainen Minna Kuvaja kertoi, että Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan sain hänet lähtemään mukaan vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Hän halusi mukaan erilaisille kursseille, jotta osaisi toimia arjen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa.
Hän ei ollut kiinnostuksensa kanssa yksin. Ei ainoakaan. Suomalaisten kiinnostus vapaaehtoiseen maanpuolustukseen on ollut toki aina vahvaa, kuten maanpuolustustahtommekin, mutta erityisesti Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan nosti innostuksen aivan uudelle tasolle. Maanpuolustustahdon rinnalla, myös maanpuolustusinto ja tarve varautumiseen näyttää kasvavan edelleen. Hyvä niin.
Maanpuolustus kuuluu nimittäin kaikille.
Hyvät ystävät…
Reilu kaksisataa vuotta sitten syyskuun 14. päivänä 1808 käytiin kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoistakin tuttu Oravaisten taistelu osana Suomen Sotaa.
Ruotsalaisten armeija suomalaisilla vahvistettuna kohtasi Oravaisten peltomaisemissa venäläiset hyökkääjät. Oravaisten taistelussa päätettiin Suomen kohtalosta yli sadaksi vuodeksi eteenpäin.
Taistelutantereen reunassa oli kukkula, jonka laelta kenraali Carl Johan Adlercreutz johti ruotsalais-suomalaisia joukkoja.
Verinen päivä päättyi venäläisten kreivi Nikolai Kamenskin joukkojen voittoon. Suomen Armeija kirjaimellisesti vuoti kuiviin. Se oli tehnyt voitavansa ja epäonnistunut. Oravaisten taistelu ratkaisi Suomen tulevan aseman. Tappio merkitsi Suomen siirtymistä osaksi Venäjää.
Adlercreutzin joukot kokivat, että Ruotsin kuningas Kustaa IV oli pettänyt Suomen. Sotilaat päättivät silloin avata univormunsa hihan alimman napin ja päättivät että, eivät sitä sulje uudestaan ennen kuin Suomi ja Ruotsi ovat taas yhdessä.
Vanhoista taideteoksista voi löytää kuvia upseereista, joilla tuo hihan nappi on avoinna. Se oli merkki, että he työskentelivät sen eteen, että Suomi ja Ruotsi olisivat jälleen yhtä.
Yli kaksi sataa vuotta myöhemmin. 7.3.2024 napin saattoi jälleen laittaa kiinni. Ruotsista oli tullut Naton jäsen. Olemme jälleen yhdessä.
Ruotsalaisiksi, emme kuitenkaan halua tulla. Emme ole halunneet pitkään aikaan. Itseasiassa Oravaistentaistelu aikanaan vahvisti sen, että haluamme olla suomalaisia.
Padasjoella syntynyt Adolf Ivar (Iwar) Arwidssonin kerrotaan todenneen tuolloin, että:
”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”.
Hänen mukaansa suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tiedostanut asemaansa.
Tänään tiedostamme.
Suomi ja Ruotsi integroidaan nyt Naton puolustussuunnitelmaan ja hallintoon. Seuraavaksi edessä on komentorakenteet ja niiden uudistaminen. Olemme ilmaisseet jo kiinnostuksemme Naton alueellisesta maavoimien alaesikunnan saamisesta Suomeen.
Tulevaisuutta on jo hahmoteltu yhdessä pohjoismaiden kesken. Norja voisi vastata ehkä ilmavoimien ja Ruotsi taasen merivoimien johtamisesta.
Sotilaallisesta näkökulmasta maamme turvallisuus perustuu kansalliseen puolustuskykyyn ns. artikla 3 vastuuseen, kokonaismaanpuolustus- ja turvallisuusjärjestelyihin, Naton kollektiiviseen puolustukseen sekä kahden ja monenväliseen puolustusyhteistyöhön. Nämä neljä kokonaisuutta ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja niitä kaikkia pitää viedä eteenpäin ajassa eläen. Tämä on erityisen tärkeää nyt kun maailma on murroksessa ja on ilmeistä, että kokonaistilanne menee vielä vaikeampaan suuntaan – eikä kukaan tiedä milloin se kääntyy positiivisempaan suuntaan.
”Viime kädessä jokainen ajattelee lopulta itseään, turvaa oman.”
Tämä Johan Vilhelm Snellmanin viisaus on syytä pitää mielessä Nato-Suomessakin.
Hyvät ystävät. Pidetään myös alin nappi kiinni. Yhdessä. Tillsammans.