Hunsalan punakaartin kirjuri kertoo
Lopen Lehti julkaisi joulukuussa 1980 kaksiosaisen jutun ”Hunsalan punakaartin kirjuri kertoo”. Tarina sykähdytti minua kovasti ja mietin, että tässähän olisi tarinaa kirjaksi tai jopa elokuvaksi.
Tänään Lopen viimeinen työväentalo Hunsalan Työväentalo täyttää 111 vuotta ja ajattelin Lopen Lehden jutun tänne ylös kirjoittaa…
Hunsalan työväentalo vanhassa työväentalolla olevassa kuvassa.
Arvo Eemeli Sjöholm, ent. Mäenpää 11-lapsisen kruununtorpparin poika Pilpalan Mäenpäästä täytti 87 vuotta lokakuun 27. päivänä 1980. Tällöin Yhdysvaltain Floridassa asunut Sjöholm oli kirjannut ylös muistelmiaan otsikolla: ”Suomen sisällissodan ajoilta ja myöskin ennen ja jälkeen sodan”.
Lopen Lehti kuvasi Sjöholmia 1980 julkaisemassaa jutussa: ”Hunsalan työväenyhdistyksen ja punakaartin kirjuriksi vuodelta 1918, sittemmin punavangiksi, karkuriksi ja uudelleen ihmisarvon saaneeksi ”rapakon takana”. Sjöholm puhui itse ”erikoisen hyvästä suojeluksesta” ja katkeruus, kaunaisuus ja viha olivat hänestä kaukana. Hän rakasti elämää, jonka oli saanut elää.
Muistelmansa Sjöholm oli kirjannut vuoden 1979 joulukuun 18. päivälle. Ne sisälsivät 54 tiuhaa käsin kirjoitettua a4-kokoista arkkia. Olen yrittänyt näitä alkuperäisiä tai niistä tehtyjä kopioita löytää siinä kuitenkaan onnistumatta. Jos ne joltakulta löytyisi niin mielelläni kokonaankin lukisin, mutta ainakin toistaiseksi joudun tyytyvään tähän Lopen Lehden muistelmista tekemään kokonaisuuteen. Lopen Lehti julkaisi niistä siis vuotta myöhemmin 1980 ”keskeisimmät osat”. Tänään minä kirjaan tänne blogiini Lopen Lehden kahden sivunkokoisen jutun, että tätäkään historian aikaa emme unohtaisi.
…..
Lopen Lehti kirjoittaa:
”Arvo Eemeli Sjöholm, ent.Mäenpää 11-lapsisen kruununtorpparin poika Pilpalan Mäenpäästä, täytti 87 vuotta lokakuun 27. päivänä 1980. Hän asuu nykyisin Floridassa Yhdysvalloissa ja on kirjoittanut muistelmiaan: ”Suomen sisällissodan ajoilta ja myöskin ennen ja jälkeen sodan”.
Pitkän ja monivaiheisen elämän antamalla kokemuksella ja viisaudella Arvo Eemeli Sjöholm, Hunsalan Työväenyhdistyksen ja punakaartin kirjuri vuodelta 1918, sittemmin punavanki, karkuri ja uudelleen ihmisarvon saanut, ”rapakon takana” yli puolivuosisataa puurtanut, jolla omien sanojensa mukaan on aina ollut erikoisen hyvä ”suojelus”, kertoo tapahtumista yli kuusi vuosikymmentä sitten sellaisina kuin hän ne itse näki ja koki, ymmärtämyksellä ja lämmöllä. Katkeruus, kaunaisuus ja viha ovat hänestä kaukana. Hän rakastaa sitä elämää, jonka on saanut elää.
Muistelmat on päivätty joulukuun 18. päivänä 1979. Ne sisältävät 54 tiuhaan käsin kirjoitettua a4-kokoista arkkia. Julkaisemme näistä muistelmista keskeisiä osia enimmäkseen suorina lainauksina, tässä ja seuraavassa numerossa. Väliotsakkeet ja osa valokuvista ovat toimituksen laatimia ja hankkimia.
Arvo Eemeli Sjöholm kävi Pilpalan 4-luokkalaisen kansakoulun opettajanaan Matti Kujala kolmessa vuodessa. Opintojaan hän täydensi mm. osallistumalla Etelä-Hämeen sos.dem. piiritoimikunnan järjestämään kirjanpitokurssiin Hunsalan Työväentalossa. 35 oppilaan joukosta häne palkittiin kurssin parhaana. Ennen sisällissotaa hän oli metsähallituksen palveluksessa metsätyönjohtajana Lopen ja Tammelan piirissä.
-Pilpalan kylän naapurina oli Hunsala-niminen kylä. Sinne rakennettiin työväentalo niihin aikoihin, kun olin kansakoulussa. Liityin pian työväenyhdistykseen ja olin sitten toiminnassakin mukana. Työväentalon näyttämöllä näyteltiin silloin paljon näytelmiä. Vanhin veljeni Antton oli aina näytelmien johtajana ja hän antoi rooleja minullekin. -Työväentalo sijaitsi aivan Hyvinkää-Karkkila radan läheisyydessä ja aivan talon vieressä oli ratavartijan asunto. Ratavartijana oli aktiivinen, toimintahaluinen ja kouluja käynyt mies: Eemeli Lyytikäinen. Hän oli yhdistyksemme päähenkilö ja hänen sanaa kaikki uskoivat ja kunnioittivat. Minusta tuntui, että hän otti minut oikein suosioonsa.
Virran mukana
-Sisällissodan alkuajat oli sellaista aikaa, ettei oikein kukaan tiennyt, mitä tästä tulee. Hunsalan työväenyhdistyksessä perustettiin ensi järjestyskaarti, jonka ei pitänyt olla aseellinen. Sanottiin, että porvarit perustavat suojeluskuntia, niin meidänkin pitää järjestäytyä. Jonkin ajan kuluttua nimi muutettiin punakaartiksi ja turvauduttiin myös aseisiin. Suomessa kaikki työväenyhdistykset olivat silloin sos.dem. puoluepohjalla, jonka säännöt kieltävät aseisiin ryhtymästä. Juuri tästä asiasta puolueen herrat Helsingissä kävivät kovaa kamppailua, kuten Väinö Tannerin kirjasta: Kuinkas se oikein tapahtui, saamme lukea.
Tähän aseisiin ryhtymisen luulisin vaikuttaneen kaksi tekijää. Ensiksikin Suomessa oli venäläistä sotaväkeä, jotka olivat valmiit auttamaan ja toiseksi; meille levitettiin sellaista tietoa, että Lenin oli luvannut päästyään isännäksi Neuvostoliittoon antaa itsenäisyyden Suomelle, mutta Suomen työväen on otettava silloin myöskin valta käsiinsä.
-Meilläkin alettiin järjestää asioita siihen suuntaan, että tosi tästä taistelumeiningistä sittenkin näyttää tulevan. en ole koskaan, en silloinkaan enkä jälkeenkään päin hyväksynyt kommunistidiktatuuria enkä aseellista vallankumousta, mutta paha oli yksilön lähteä sitä vastustamaankaan. Selitettiin, että se kuuluu työväenluokan velvollisuuksiin olla mukana tekemässä vallankumousta ja että työläisillehän se valta kuuluu eikä herroille.
-Isoon haaliin (saliin) laitetiin kaksikerroksisia punkkapetejä miesten majoittamista varten. Pihalle muurattiin paikka, johon sijoitettiin iso pata mojakan keittoa varten. Suutariverstaskinlaitetiin yhteen nurkkaan isoa haalia ja töissä oli sitten kaksikin suutaria korjaamassa miesten saappaita ja tekemässä uusia. Taloista takavarikoitiin nahkaa. Muonitusmestariksi lupautui Kalle Numminen. Ylipäällikkö oli tietenkin Eemeli Lyytikäinen. Punakaartin esikunta sijoitettiin ravintolahuoneeseen. Minusta tekivät esikuntakirjurin. Kun minulla sentään oli vieläkin mentäviä metsätyönjohtajan asioille, niin varakirjuriksi tuli Iida Kivinen. Anna Talgren lupautui Kalle Nummisen apulaiseksi ruuanlaittohommaan ja siivoojaksi. Oli kai siellä toisiakin, joiden nimiä en muista.
-Tämä Talgrenin Anne oli vähän pahasuinen tyttö. Karskilla leikkipuheellaan hän halusi saada meidät nauramaan. Kerran hän meni mielestäni liian pitkälle puheissaan: -Kun ne siellä rintamalla tappavat niitä rasvamahaisia herroja, niin rasvat menee hukkaan. Kyllä minä tykkäsin keittää niistä saippuaa. -Tämä hänen sanomansa meni myöhemmin valkoistenkin tietoon, josta Anna sai istua Riihimäen vankileirillä hyvin kauan.
-Ensimmäiset kiväärit saimme Helsingistä, parisenkymmentä kappaletta. Menimme sinne junalla ja miehiä piti olla yksi kutakin kivääriä kohden. Ylipäällikkö määräsi minut sitä joukkoa johtamaan. Aseet oli tarkoitettu kotiympäristön vahtipalvelua varten. Kukaan meistä ei ollut saanut minkäänlaista sotilaskoulutusta. Lyytikäinen sanoi, että me nyt ollaan punaisen armeijan sotilaita, niin ei saa mennä sinne sekaisin niin kuin lampaat. Minä sitten koetin harjoittaa tätä joukkoa astumaan yhtä aikaa. Laitoin miehet tuplariviin ja sanoin: Käyntiin mars. Höpötin sitten: Vasen, oikea, vasen, oikea…Aseet annettiin meille vanhalta ylioppilastalolta.
-Tämän jälkeen piti jokaisella olla punainen nauha käsivarressa ja kivääri olalla, kun jonnekin meni. Miehiä saatiin kerätyksi työväentalolle melko paljon ja Nummisen Kalle halusi pitää hyvän ruuan. Yksi kaikkein vaikeimpia tehtäviä minun rehelliselle luonteelleni oli elintarvikkeiden ottaminen kylän taloista. Numminen kyllä teki listan, mitä hän halusi, mutta minun piti lähettää ne taloihin. Päällikkö selitti, että se on ainoa keino millä me täällä elämme.
-Myöskin alettiin takavarikoida kaikista taloista pyssyt ja polkupyörät. Minä otin ne vastaan, merkkasin pöytäkirjaan ja annoin kuitin. Kaikki pyssyt ja pyörät talletettiin työväentalon yläkertaan.
-Oli aivan ihmeellistä, että meidänkin ympäristön talolliset olivat meille niin hyviä ja hyväntuulisen näköisiä ja toisinaan puhuivat leikkiäkin kanssamme. Koskaan eivät meitä moittineet, vaikka tiesivät meidän olevan väärällä asialla toteuttamassa punaisten päällikköjen määräyksiä.
Böökin haulikko
-Esimieheni ja työnantajani, valtion metsänhoitaja Arttur Böök asui punaisten vallan aikana huvilassaan Tammelassa. Kun olin taas kerran käymässä hänen luonaan, niin hän alkoi puhua pyssyistään. Niitä oli ollut kolme ja Tammelan Liesjärven punakaarti oli ne vienyt. Yksi niistä oli aivan uusi kaksipiippuinen haulikko, parasta lajia. Metsänhoitaja oli huolissaan, että ase saattaisi ruostua punaisten varastossa ja kysyi, että eikö minulla olisi mitään keinoa saada tuo ase takaisin.
-Otin asian esille Hunsalan punakaartin esikunnan kokouksessa. Ylipäällikkö Lyytikäinen oli heti valmis hyväksymään esitykseni, kuten yleensä aina ennenkin. Ehdoksi asetettiin, ettei Böök saisi ottaa asettaan ulos asunnostaan niin kauan kun sota-aikaa kestää ja että pitää sen muutenkin hyvässä tallessa. Lyytikäinen kirjoitti päätöksen alle nimensä ja minä lähdin paperi mukanani Liesjärvelle.
Lopen Lehti julkaisi aikanaan nämä osat Arvo Mäenpään muistelmista kahdessa eri numerossa joulukuussa 1980.
Ase oli sentään Liesjärven punakaartin varastossa ja oli vain kysymys siitä, että suostuvatko he antamaan sen minulle. Menin sinne esikuntaan ja esitin asian niin hyvin kuin osasin ja sanoin, että olemme Hunsalan punakaartissa tulleet myönteiseen tulokseen aseen palauttamisesta takaisin metsänhoitaja Böökille paperille kirjoitetun määräyksen mukaisesti. Liesjärven punakaarti hyväksyikin omalta osaltaan päätöksemme ja niin sai metsänhoitaja pyssynsä takaisin.
Punakaartin poliisina
Olimme saaneet kootuksi sotapoikia melko paljon, heitä oli luetteloissamme toista sataa. Suurin osa oli lähetetty rintamalle, joitakin jätetty vahtipalveluun. Aivan Pilpalan kylän keskustassa oli suuri maatalo: Hyrry, jonka omisti maisteri Viljo Laine. Hänellä oli myöskin kivitalo Helsingissä, Punakaarti pelkäsi, että tällä herralla voi olla yhteyksiä valkoisten kanssa ja laitoimme taloa vartioimaan kolme sotapoikaa. Kaksi sotilastamme vartioi Pilpalan kansakoulua. Siellä asui silloin opettaja Saloranta. Hän kävi joskus asioilla punakaartin esikunnassakin. Me koetimme aina järjestää kaikki asiat oikealla tavalla hän olikin meihin tyytyväinen.
Kerran oli esikuntaamme sijoitettu rintamalta sairaslomalle lähetetty punasotilas, kenkä oli hangannut hänen jalkansa niin pahasti, että rintamalla ei voinut olla. Tämä poika oli ollut Salorannan koulussa ja olisikohan siellä jäänyt hänelle jotain ”hampaankoloon”, sitä en tiedä, mutta hän rupesi saarnaamaan Salorannalle räikeästi kommunistiaatetta. Kielsin häntä puhumasta, mutta poika ärähti minullekin, etten minäkään ymmärrä yhtään mitään kommunistiaatteesta. Tämä poika sai sitten myöhemmin hengellänsä sovittaa kiivautensa. Hän oli ensimmäisessä ryhmässä, jotka valkoiset ampuivat Lopen kirkonkylässä.
Eräänä päivänä tuli meille punaisten esikuntaan vanha mies. Hän hankki elantonsa soittelemalla gramofoonia. Hänellä oli paljon hauskoja levyjä ja hän kävi siellä, jossa oli paljon miehiä, soitteli gramofoonia ja jokaisesta levystä piti maksaa 5 penniä. Muistan, kun hän pari vuotta aikaisemmin oli ollut kotonani Mäenpäässä. Kotini ympärillä oli kruunun metsissä halon hakkuut ja meillä oli paljon kortteerimiehiä. Ukko soitteli pitkät illat, kun joku aina pisti hänelle viisipennisen.
Vuosien mittaan oli ukolle kertynyt rahaa säästöön 500 markkaa. Tämän säästönsä hän oli laittanut kirjekuoreen ja säilyttänyt sitä gramofooninsa pohjan sisällä. Pohja oli ruuvilla kiinni ja öljyttäessä se täytyi irrottaa. Ukko oli ollut Pusulan puolella, kun soitinta ruvettiin taas öljyämään. Tällöin havaittiin, että kirjekuori rahoineen oli hävinnyt. Kun ukko piti aina gramofooniaan mukanaan ja nukkuessaankin se oli hänen vieressään, oli hän varma, että rahat oli viety edellisessä öljyämispaikassa Pilpalassa.
Pilpalan kylässä erään mäen katveessa oli pieni mökki, jossa asui kaksi miestä: isä ja keski-ikäinen poika. Heidän nimensä muistan olleen Forsell. Tämä oli juuri se paikka, jossa ukon gramofooni oli edellisen kerran öljytty. Miehet olivat olleet hyvin auttavaisia, öljysivät paikat ja laittoivat pohjankin paikoilleen.
Ukko sanoi meille, että nyt on sota-aika, eikä ole poliisiakaan, jonka puoleen voisi kääntyä, niin hän tuli tänne. Sanoimme, että tämä on kyllä tällä kertaa oikea paikka. Kyllä me koetamme selvittää tämän asian. Kaksi punasotilasta lähti hakemaan nämä miehet esikuntaan tutkittavaksi. Toinen pidettiin ison salin puolella, kun toista tutkittiin. Parastaan punaiset kuulustelijat koettivat. Minä panin paperille heidän puheitaan ja kylläpä täytyy sanoa, että oikeita jääräpäitä olivat. Tunnustusta ei saatu, ei sitten millään. Ei me sentään heitä lyöty.
Otettiin sitten väliaika ja neuvoteltiin mitä olisi tehtävä. Päätettiin koettaa uhkausta kiväärillä. Kutsuttiin pappa Forsell tutkittavaksi ja isosta haalista suuri vihaisen näköinen punikki. Hän pisti kiväärin piipun pappa Forsellin korvan juureen ja sormi oli liipasimella. Kuulustelija sanoi, että hän kysyy nyt viimeisen kerran puhuisiko mies totta. ”Jos vieläkin valehtelet, niin kuula lävistää pääsi ja pojallesikin käy samalla tavalla. Aika on sellainen, että me voidaan se tehdä niin kuin itsekin tiedät.”Forsellin papan huulet alkoivat vapisemaan ja tunnustus tuli. Muistan aina, kun Forsselin pappa sanoi päättävästi: ”Minä olen aina sanonut, että mitä petoksel ja vääryydel anastetaan, niin se surul ja murheel menetetään” -Jäimme siihen luuloon, että se poika olikin suurempi syyllinen.
Kun punasotilaat tulivat rahoja hakemasta, ihmettelivät he, miten hyvin ne oli piilotettu. Tuvassa ei ollut kellaria, mutta oli sentään jonkinlainen kuoppa lattian alla. Siellä kuopan sivulla multapenkissä rahat olivat olleet.
Käskimme gramofooniukon laskea rahansa ja kaikki oli taas tallessa. Hän olisi ehdottomasti halunnut antaa niistä osan punakaartille, mutta kehotimme ukkoa pitämään rahansa, hän tarvitsisi niitä tulevien päivien varalle. Annoimme ukolle ruokaakin ja toivotimme hyvää onnea. Hän oli niin mielissään, että vedet tulivat silmistä, kun hän kiitteli meitä lähtiessään.
Ei pakko-ottoja
Kerran jouduin lähettinä rintaman päämajaan. Oli sovittu, että jokaisesta punakaartista Hyvinkään – Karkkila radan varrelta lähtee kaksi edustajaa matkaan, meiltäkin sitten Numminen ja minä lähdimme. Menimme junalla Tampereelle ja siitä heviskyydissä Näsijärven jäätä myöten Kuruun, jossa silloin oli sen rintaman päämaja. Jäimme sinne yöksi, ja ajatella, yöllä alkoi punasotilaita tulla päämajaan. He olivat joutuneet perääntymään valkoisten ylivoiman edessä. Aamulla pidettiin kokous ja päätettiin, että vedetään puolustuslinja tähän ja että pannaan luja vastus eikä pidemmälle saa perääntyä.
– Meidän pojista enin osa oli juuri Kurun rintamalla. Minulla oli iso säkillinen puhtaita alusvaatteita, joita sotapoikien äidit ja omaiset lähettivät omilleen. Pojat vaihtoivat vaatteet ja minä sain tuoda likaiset kotiin pestäväksi.
– Eräs ikävä tapaus jäi mieleeni. Kurun esikunnan sivuhuoneessa makasi kuolemaisillaan yksi meidän parhaista sotapojista, Martti Stenfält Hunsalasta. Hän oli pyytänyt, että tulisin häntä katsomaan. Hänessä oli vielä eloa ja heikoilla voimillaan hän koetti puhua: ”Omat toverit ampui minua selkään, kun ryömin ketjussa liian pitkälle eteen”. Ei hän paljoa muuta voinutkaan puhua, hän oli jo niin heikko. Pian hän siihen kuoli. Tämä surullinen tapaus vain todistaa siitä, kuinka huono johto punaisilla oli.
– Lähdimme sitten kotimatkalle. Kun jäimme hevoskyydistä pois ja kävelimme Tampereella rautatieasemalle, minulla isosäkki pestävää pyykkiä selässäni, kuulin jonkun sivussa puhuvan toiselle: Tuossa viedään lahtarin saalista. Kyllä Kalle Numminen sille nauroi ja puhui siitä usein kaskuna kotonakin.
– Niin paljon silloin puhuttiin pakko-otoista punakaartiin. Enin osa punikeista väitti valkoisten tutkijoittensa edessä, että heidät on pakolla otettu punakaartiin. he tietenkin tällä tavalla koettivat pienentää syyllisyyttään. Meille tosi tuli ylempää määräyksiä, että kaikki, jotka ovat siinä iässä pitäisi koettaa pakottaa tulemaan punakaartiin, miehiä tarvitaan rintamalta. Pidimme kokouksen ja me kaikki kieltäydyimme lähtemästä kiväärin kanssa ketään uhkaamaan. Päätimme sitten, että lähetämme asianomaisille kiertokirjeet, jossa pyydämme heitä yhtymään meidän punakaartiin ja loppuosaan uhkauksenkin, että jos ei tätä kutsua noudateta, tulemme hakemaan. Jo kokouksessa kuitenkin päätimme, että ketään emme hakemaan lähde, mutta koetimme vain vähän peljättää. Joitakin sitten tulikin, jotkut olivat paenneet metsiin ja paljon oli niitäkin, jotka eivät pelänneet, olivat kotonaan kuten ennenkin. Eikä siitä pakko-otosta sen jälkeen enää puhuttukaan. Mielestäni meillä ei todellista pakko-ottoa ollutkaan.
– Kerran taas tuli meille ylemmiltä punaherroilta määräys, että rintamalle pitää hankkia 10 miestä lisää, Lyytikäinen oli silloin juuri asioilla Helsingissä. Kun kaikki haettiin, mitä saatavissa oli, saimme kokoon yhdeksän poikaa. Olin huomannut joltakin taholta kateutta, että aina saan olla kotona. Nyt esitin että lähden myös, jotta saadaan joukko täyteen. Olin laittanut itseni lähtökuntoon. Seisoimme ison haalin lattialla kaikki. Lyytikäinen tulikin juuri Helsingin matkalta ja nähtyään tämän joukon tuli heti luokseni ja kysyi, että meinaanko minäkin lähteä. Vastasin, että emme muuten saaneet kymmentä poikaa kokoon. siitä paikasta hän lähti itsehakemaan, ja tulos olikin, että hän sen löysi, en tiedä mistä. Hän toi sen pojan ja sanoi minulle, että jään kotiin. Sitten hän minua varoittikin, että en saisi koskaan lähetä, minua tarvittaisiin täällä. Ja niinhän se minun rintamalle meno sitten jäi.
– Lyytikäinen oli aina minulle hyvä ja paras neuvonantaja. Niinpä, kun metsänhoitaja Arttur Böök kysyi minua metsäntyönjohtajan tehtäviin, pyysin ajattelemisen aikaa ja keskustelin asiasta Lyytikäisen kanssa. sanoin, että kun nuo puhujat täällä haukkuvat työnantajia ja porvareita kehottaen työläisiä liittymään yhteen, niin enkö tuossa tehtävässä joutuisi tavallaan niin kuin työnantajien puolelle. Se työväenaate tahtoi mennä silloin niin paljon päähän, että tuollaisiakin ajattelin: ”Tuo sinun tuleva tehtäväsi on vain eräs laji työ ja työtä meidän pitää aika tehdä elääksemme. Keskitie on aina paras, tulee sitten kysymys mistä vain, muista tämä. Silloin menestyy missä vain. Ota tuo tehtävä vastaan”. Olen muistanut aina tuon neuvon. luulen, että jos kaikki ihmiset tuota neuvoa noudattaisivat, niin tämä maailma olisi paljon parempi.
Olimme hävinneet
– Punakaartin loppuajat näyttivät jo olevan lähellä. Vielä tuli punaherroilta Helsingistä määräysluonteinen kirje, jossa ilmoitettiin saksalaisten joukkojen nousseen maihin Hangossa ja että sinne pitää panna luja vastus. Kirjeessä ilmoitettiin, että joukkoja on jo koottu sinne lähtöä varten, mutta heillä ei ole johtajaa. Meidän Lyytikäinen määrättiin johtajaksi. Näin kuinka kauhean vastenmielinen tehtävä se oli Lyytikäiselle, mutta ei hän sentään uskaltanut kieltäytyäkään.
– Sinne hän sitten lähti. Jälkeenpäin juorut kertovat, että hän myi joukkonsa saksalaisille. Itse hän tuli kotiin ja kertoi asian näin: ”Ennen kuin ehdimme laukaustakaan vaihtamaan saksalaisten kanssa, kutsuttiin saksalaisten puolelle äänenlaajentajaa käyttäen punaisten päällikköä neuvottelemaan rauhassa. Ehdoissa luvattiin punaisten päällikölle täydellinen turvallisuus. Saksalaiset ehdottivat heti punaisten antautumista, jotta ei tarvitsisi tehdä ruumiita”. Lyytikäinen sanoi kastelleensa saksalaisten joukkoa. Se oli huomattavasti suurempi ja paremmin aseistettu kuin hänen omansa. Hän tuli siihen tulokseen, ettei hän rupeaisi tapattamaan miehiään täällä. saksalaiset päästivät Lyytikäisen palaamaan kotiin ja kirjoittivat hänelle kulkulupakortin, jolla pääsi menemään, jos joutuisi valkoisten pidetykseen.
– Meidän täytyi uskoa se tosi asia, että olimme hävinneet sodan. Meidän Hunsalan päämajassa oli silloin vain jokunen punasotilas. Kutsuimme kaikki yhteiseen neuvotteluun pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Päätimme, että työväentalolta on nyt parasta lähteä pois, mutta minne. Joku ehdotti, että paettaisi metsään. Päätökseksi tuli, että tästä lähtien emme voi enää mitään yhteistoimintaa pitää ja että jokainen koettaa tehdä, mitä parhaaksi näkee, itseänsä turvaamiseksi. Pöytäkirjat päätettiin polttaa, että ne eivät joutuisi valkoisten käsiin. Sen tehtävän otti hoitaakseen varakirjuri Iida Kivinen. Muistin, että pöytäkirjassa on monta lehteä sitä luetteloa, jota olin tehnyt, kuin otin vastaan kylän pyssyjä ja polkupyöriä. Sanoin, että nehän täytyy jakaa omistajilleen takaisin eikä sitä luetteloa saa polttaa. repäisen nuo lehdet omaan talteen.
– Eräiltä tahoilta tulleet peljättelyt, että pitäisi paeta metsiin, menivät silloin niin paljon minunkin päähäni, että kotiin tultuani lähdin metsään. Ajattelin, että siellä sitä ainakin säilyy. Ajatukseni alkoivat kuitenkin pian kääntyä. En mielestäni ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa. Kaikki, mitä olin tehnyt, olin koettanut tehdä omantuntoni mukaan. Ainoa syntini oli, että jouduin toisten määräysestä lähetään ne kirjeet, joissa määrättiin pakko-luovutettavaksi talista meidän Hunsalan päämajaan ruokatarpeita. Näiden ajatusten tuloksena olin metsässä sillä kertaa vain puoli päivää. Tulin kotiin ja ajattelin, että en pelkäisi mitään, tuli mitä tuli.
– Otin pyöräni ja lähdin ajamaan Hunsalan työväentalolle. Huomasin, etteivät valkoiset vielä olleet siellä käyneet. Kivääritkin, joita muistelen olleen kuusi kappaletta, olivat edelleen siinä, missä ylimääräisiä tienviereen pystytettäviä tauluja, joissa luki, että kaikki, jotka olivat ottaneet osaa punakaartiin, pitäisi käydä esittämässä itsensä valkoisten (suojeluskunnan) esikunnan kansliassa Lopen kirkonkylässä. Suojeluskunta sijaitsi kunnantalossa aivan kirjon lähellä.
”Kyllä näkyy, että on punikki”
– Ajattelin, että uskaltaisiko sinne mennä. Pari päivää sitä ajattelin, minkä jälkeen päätin, että menen sinne. Minua kyllä varoitettiin, että sehän on samaa kuin itsemurha, älä mene sinne. Olin kuitenkin niin itsepäinen, että pysyin päätöksessäni, vieläpä halusin vähä kujeillakin. Minulla sattui olemaan tulipunainen solmio. Puin itseni hyvin, laitoin tuon solmion kaulaani ja lähdin polkupyörällä matkaan. Naapurin poika, Kalle Valto sanoi, että koskaan en sieltä takaisin tulisi. Jos nyt kuitenkin sellainen ihme tapahtuisi, hän pyysi minua tulemaan kertomaan, mitä siellä sanottiin ja miten pääsin pois.
– Menin suojeluskunnan esikuntaan ja kerroin kuuluneeni punakaartiin. Pöydän takana istui Pilpalan koulun silloinen opettaja Saloranta ja hänen vieressään vanha sotaherra. Hänen nimeään en muista. Joskus miehuutensa aikana oli hän kuulunut Venäjän sotaväkeen ja saanut siellä jonkinlaisen ylennyksen. Nyt hän koetti matkia sitä aikaa ja tapaa. Vyössä hänellä oli pitkä miekka tai sapeli, joka riippui lähellä lattiaa, kun hän seisoi. Kuultuaan selitykseni hän käski minun tulla lähemmäksi. Ja voi pojat, kun hän sai naamansa synkän ja pelottavan näköiseksi ja yritti katsoa lävitseni, löi miekkansa tupen kärkeä lattiaan eikä vähään aikaan puhunut mitään. Sitten hän aloitti: ”Kyllä näkyy, että on punikki. Ei enää uskaltanut panna punaista nauhaa käsivarteen, nyt se on pantu kaulaan”. Koetin vähän naurahtaakin, kun vastasin, että niinhän se taisi olla, punikkihan minä olenkin ja siksihän minä tänne tulinkin. Muutkin jo alkoivat nauraa meidän keskustelulle.
– Sitten ottikin puheenvuoron Saloranta. Hän oli aina minulle hyvä ja olimme usein tavanneet, punakaartin aikanakin. Hän sanoi, että olin siellä punakaartin esikunnan kirjurina ja että hänellä on nyt vastaavanlainen tehtävä täällä. Saloranta ehdotti toisille, että annettaisiin tälle miehelle kortti, johon tulee hänen nimensä ja että hän on omasta tahdostaan käynyt näyttämässä itsensä täällä. Hän kysyi siihen vielä toisenkin kerran, jos käskettäisiin. Vastasin, että varmasti tulen.
– Sen kortin minä sitten sain ja pääsin lähtemään kotiin. Kyllä minä ihmettelin silloin, että minkälainen tuuri minulla sentään oli. Vankihuoneet Lopellakin olivat jo silloin täynnä punikkivankeja ja minut lähetettiin kotiin. Nyt olin vapaa menemään mihin vain, kun oli tällainen kortti taskussani. Ja kyllä niitä pyyntöjä tulikin omien toverien taholta. Eräänkin toverin pyynnöstä menin Riihimäen vankileirille tapaamaan erästä vankia ja viemään ruokaa, jota hän lähetti. Riihimäeltä tullessani jouduin ajamaan Lopen kirkonkylän kautta. Ja voi kauheata, mitä minä siellä näin. Sinä päivänä siellä oli ammuttu ryhmä punavankeja. En tiedä, kuinka monta sillä kertaa, mutta heistä oli kolme minun parhaita tovereitani, Hunsalan työväenyhdistyksen toimivia jäseniä, mutta punakaartissa vain rivimiehiä. Ihmettelin kovasti, että miksi näiden oli täytynyt kuolla?
– Menin kotiin ja Lyytikäisen vaimo tuli pyytämään, että menisin Hyvinkäälle katsomaan hänen miestään. Lyytikäinen oli Hyvinkää – Karkkila radan vartijana usein joutunut vuosien mittaan käymään asioilla Hyvinkään pääkonttorissa ja joku päivä sitten oli taas kutsu sinne tullut. Ei kai hän osannut pelätä, että se olisi hänen viimeinen reissunsa tai luottiko hän saksalaisilta saamaansa korttiin, sitä en tiedä. Hyvinkäällä sain kuulla ikävän uutisen. Lyytikäinen oli edellisenä päivänä ammuttu erään santakuopan reunalla. Järkyttävä tuo uutinen minulle oli, mutta mitä sitten hänen vaimolleen, jolla oli kaksi lasta ja kolmatta raskaana.
– Olin aivan ihmeissäni, että sain kulkea vapaana. ajattelin, että sen täytyy olla joku yliluonnollinen voima tai sanoisinko ”luontoäiti”, joka suojelee poikaansa. Myöhemmin sain kuulla, mistä nämä ehkä johtui – Hyrryn talossa Pilpalan keskustassa oli oikein koulunsa käynyt pehtoori hoitamassa maanviljelystä. Tilan omisti maisteri Viljo Laine, joka oli yksi kaikkein suurimmista herroista Lopen suojeluskunnan esikunnassa. Olin seurustellut kauan Hyrryn talon palvelijan kanssa, joka oli pehtoorin rouvan sisko ja muutenkin paljon pidetty. me olimme syksyllä 1917 käyneet ostamassa kihlat. Tyttöni kertoi, että maisteri oli eräänä päivänä kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt, että oikeinko me tosissamme aikoisimme mennä naimisiin. Kun tyttö vastasi myönteisesti, oli Laine sanonut, että hän voisi Arvon hengen säästää, jos tyttö niin haluaa. Tietenkin tyttö niin pyysi tekemään ja luulen, että maisteri Laine oli tästä jo puhunut Salorannallekin, koska hänkin oli niin hyvä minulle.
– Kului siinä sitten joitakin päiviä ja lienee maisterikin tullut sellaiseen ajatukseen, että oikeapaikkani oli toisten vankien joukossa. Itse hän ei kuitenkaan halunnut minua vangita, piti käyttää jotakin kiertotietä. Erään kerran, kun menin tyttöäni tapaamaan, minut kutsuttiin herrojen puolelle. Maisteri ilmoitti minulle, että hänellä on saaristosta tulleita valkoisten joukkoja vieraina ja että heidän päällikkö puhutteli minua asiallisesti ja kauniisti kysellen mm. missä tehtävissä olin punakaartissa. Lopuksi hän sanoi haluavansa, että lähtisin heidän mukanaan Lopen kirkolle. Ei hän mitään puhunut, että olisin vanki, mutta kyllähän sen uskoin sanomattakin.
– Lopella oli jo vuosia ollut pieni huone, jota käytettiin vankilana. Se oli noin puoli kilometriä etelään kirkolta. Mutta nyt noita punikkivankeja tuli niin paljon, että täytyi löytää toinenkin paikka ja se löytyi aivan kirkon läheltä. Se oli pieni kahden huoneen rakennus ja kumpaankin huoneeseen johti ulko-ovi eikä väliseinässä ovea ollutkaan. Näihin kumpaankin sijoitettiin nyt punkkivankeja. Toinen huoneista oli vähän isompi. Siihen minäkin jouduin. Olkia oli tuotu vähän lattialle, jossa nukuimme ja loikoilimme päivisin, sillä montakaan tuolia ei ollut.
– Vankien keskuudessa oli tehty sellainen sopimus, että kukaan ei saa surra eikä muuttua surulliseksi, vaikka mitä tapahtuisi. Ja niinhän sitä iloisia oltiinkin. Joukossa oli useita, jotka olivat mestareita keksimään aina jotakin hauskaa, jolle saatiin nauraa. Vartijatkin olivat usein meidän leikissä mukana ja erehtyivät puhumaan omistakin asioistaan. Muistan, kun eräskin vartija kertoi, ettei se Ranta-Eemeli meinannut millään kuolla, vaikka he sitä ampui. Aina se vaan ryömi ylös ja huusi heille, että ampukaa perkeleet paremmin. Heidän oli täytynyt ampua se aivan seulaksi ennen kuin se asettui.
– Ne isommat ryhmäampumiset oli jo tehty ennen kuin minä tulin sinne vankihuoneeseen, mutta minunkin aikana ammuttiin vielä joitakin. Joukostamme otettiin yksi kerrallaan esikuntaa tutkittavaksi ja tuotiin jonkin ajan kuluttua takaisin, mutta joskus sattui niin, että kaveri ei ollutkaan takaisin. Tiesimme silloin, että seuraavana aamuna heti päivän valjetessa toveri viedään ampumapaikalle ammuttavaksi. Meillä oli akkunasta hyvä näkömahdollisuus, sillä ammuttava kuljetettiin aivan meidän kämpän ohitse. Joku oli aina akkunasta vahtimassa ja herätti meidät toisetkin katsomaan, kun toverimme pää painuksissa kävellä laahusti pyssymiesten edellä. Pian kuulimme pamauksenkin. Kyyneleet siinä tuppasi silmiin. Esikunnan kohdalla oli tien toisella puolella erään kauppiaan sauna, jossa kuolemaan tuomittu vanki kettingillä seinään kiinnitettynä sai viettää viimeisen yönsä. Näin joku vartija meille kertoi.
Kolmannen asteen kuulustelussa
– Niin kutsuttiin minutkin esikuntaan kuulusteltavaksi. Näin heidän pöydällään avonaisena meidän punakaartin pöytäkirjan. En meinannut uskoa silmiänikään, sillä olin varma, että se poltettiin. Eihän siellä pöytäkirjassa kyllä mitään vaarallista pitänyt olla eivätkä he mitään syytöstä sieltä löytäisikään. Mutta melkein kaikki, mitä siellä oli, oli minun käsialaani. Se jo oli monien mielestä riittävä syytös.
– Minut vietiin sivuhuoneeseen, ns. kolmannen asteen kuulusteluun eli paikkaan, jossa vankia hakattiin. Lyömäasenaan heillä oli noin puolen metrin mittainen ja sormen vahvuinen kumi. Vankikopissa olimme antaneet sille nimeksi: Iso musta, koska se oli musta väriltään ja kaikille tullut tutuksi. Nyt tuli sitten minun vuoroni. Hakkaajana oli silloinen Lopen nimismies, Lauri Hukkinen, ja kyllä täytyy sanoa, että hyvä oli lyömään. Meidän pöytäkirjasta ei kysytty mitään. Syytökset olivat valheellisia, joista minä en mitään tiennyt. Pysyin totuudessa ja vastasin syytöksiin kieltävästi. Mutta kyllä minua hakattiin. Maisteri Laine seisoi ovella ja huomasin, että hän joskus nosti kätensä, jolloin Hukkinen lopetti. Sitten tuli uusi syytös, josta en taaskaan mitään tiennyt ja ”iso musta” alkoi jälleen heilua. Kyllä heidän itsekin täytyi tietää, että syytökset olivat valheellisia, mutta se hakkaaminen siinä taisi pääasia ollakin, kun pöytäkirjasta ei mitään syytöksen aihetta löytynyt.
– Lopputulos oli, että minua uhattiin mäkeen viemisellä, joksi he ampumapaikkaa nimittivät. Yksi yö luvattiin elinaikaa. Eloon jäämiseni ehdoksi lueteltiin kolme asiaa, jotka minun pitäisi seuraavana päivänä selittää. Niistä kaksi oli sellaisia, joista en mitään tiennyt, mutta kolmas oli sellainen, josta ei oltuaikaisemmin mitään kysytty. Minut määrättiin pitkän yön aikana muistelemaan, mitä minulla oli niillä pöytäkirjan lehdillä, jotka sieltä oli reväisty pois. Olin jo vähällä möläyttää siitäkin totuuden, mutta maltoin mieleni, että kerkiäähän tuon sanomaan huomennakin.
– Olin nuo irti reväistyt paperit laittanut vähän niin kuin piiloon kotini ätikkiin. Pelkäsin kuitenkin, että valkoiset pitävät senkin pahana, jos ne on piilossa. Heti tutkinnosta päästyäni pyysin päästä puhelimeen. Meidän vankihuoneen takana pihan toisella laidalla oli asunto, jossa oli puhelin. Pääsinkin sinne ja ”koolasin” Hyryn taloon. Pyysin tyttöäni katsomaan minua ja ottamaan leivän palan mukaan, sillä minulla on nälkä. Tyttö arvasi oikein, että todellinen asia jäi minulta sanomatta, kyllähän minä tiesin, että hän huolehtii ruuastani pyytämättäkin. Kerroin sitten tilanteen tytölleni ja pyysin häntä kiireesti etsimään paperit piilopaikasta ja asettamaan ne kaappini päälle kotini tupaan, sillä huomenna ne tultaisi hakemaan.
– Seuraavana aamuna tein itse aloitteen päästäkseni esikuntaan. Siellä puhuin asiani ja senkin, miksi repäisin nuo sivut irti ja pyysin saada hakea ne. Minua ei niitä kuitenkaan päästetty hakemaan, vaan eräs poika ne haki. Sen jälkeen ei niistä sitten mitään puhuttukaan.
– Olen tuota asiaa jäljestäpäin ajatellut ja tullut sellaiseen tulokseen, että kai se Hyrryn talon omistaja, maisteri Laine todellakin sentään säästi minun elämäni- Tilannehan oli se, että kun he saivat Hunsalan punakaartin pöytäkirjat, paljastui samalla, että minä olin ollut pääkirjurina punakaartin esikunnassa. Se oli sellainen ”ansio”, että minut kyllä muuten olisi varmasti tuomittu mäkeen vietäväksi heti. Maisteri Laine joutui ilmeisesti ottamaan tällaisen ikään kuin keskitien ja järjesti minulle tuon kolmannen asteen kuulustelun ja valitse tietenkin hakkaajaksi suurimman syyttäjän, nimismiehen. ajatteli kai, että hänenkin kostonhalunsa vähän laimentuisi, kun saisi minua oikein hakata. Tämä on vain minun ajatukseni ja luulen sen olevan oikean.
– Tämä Iisa Kivinen, jolle pöytäkirjat jäi poltettavaksi, olikin yksin ollessaan tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli laittanut pöytäkirjat puulaatikkoon ja haudannut puutarhaansa. Jollekin tuttavalleen oli sanonut, että onhan niitä joskus mukava katsella. Ida vietiin sitten vangitsi ja tutkinnoissa hän tunnisti, missä pöytäkirjat olivat.
– Pariin yöhön en sitten pystynyt selälläni nukkumaan, tuon hakkaamisen jälkeen. Ja olihan meidän nukkumapaikkakin sentään kova. Lattialle oli tuotu vähän olkia, mutta vain vähän ja nekin olivat jo pahnoiksi survoutuneet. Olihan minulla kuitenkin syytä olla mielissäni, kun vielä pääsin vankiasuntoon ja isoiseen seuraan. Eräs kaikkein hauskimmista oli naapurihuoneessa asuva Kivisen Kalle Läyliäisistä. Kerrankin, kun hän sai ruokaa omaisiltaan, tuli hän pussinsa kanssa meidän puolelle ja sanoi:” Minä sian nyt niin hyvää ruokaa, että sitä ei saa nurkassa syödä, se olisi ruuan häpäisemistä. Kun meillä ei ole pöytää, tulin tänne teille sitä syömään”. Meillä todellakin oli pöytä keskilattialla ja siihen hän levitti ruokansa ja söi. Vankilan puolesta meillä oli ruuan jakajana Huhtimon Otto Pilpalasta. Ne ruoka-annokset olivat niin olemattoman pieniä, että niillä olisi pian luisinut nälkäkuolemaan. En syytä ruuan jakajaa, sillä hänen täytyi tehdä, kuten isommat herrat määräsivät.
– Valkoisten työkaarti oli meille aina hyviä. Muistan, kun kerrankin tuli kova määräys meidän oven vartijoille, ettei yhtään ruokaa saa päästää vierailijoitten mukana vangeille, niin vartijat olivatkin jo sen asian hyväksemme järjestäneet. He kertoivat, että ruuantuojat laittaisivat tuomisensa pakettiin ja siihen nimen ja veisivät pakettinsa pihan toisella puolella olevaan asuntoon, niin he kyllä pimeän tullen toimittaisivat paketit oikeille omistajilleen. Näin me saimme ruokaa, kuten ennen kuin ja siitä me saimme kiittää vahtipoikiamme.
– Kerran olimme haravoimassa kunnantalon ympäristöä. Samanaikaisesti olivat naisvangit puhdistamassa talon ikkunoita. Eräs tytöistä istui ikkunalaudalla ja joku meidän pojista leikillään uhkasi pudottaa tytön. Tyttö vastasi rauhallisesti, että eihän siitä suurta vahinkoa tulisi, vaikka vähän lisää mustelmia saisikin. Jäimme siihen luuloon, että tyttöparatkin olivat saaneet sitä ”isoa mustaa”.
– Kerran taas tyttöni tuli minua katsomaan. Vahtina ovella sattui olemaan kotini naapuritalon poika Leonard Suontausta. Hän kehotti minua menemän tyttöni kanssa kävelylle: ”Kyllä sinä täällä murjussa aina olla saat”, sanoi Leonard ja jatkoi ” Vahtivuoroni kestää kaksi tuntia, tule sitten takaisi ennenko se loppuu.”
Tuomio ja pako
Lopelta Arvo Eemeli Sjöholm vietiin sitten vankileirille Riihimäelle, jossa hänen arvionsa mukaan oli toistatuhatta vankia. Monien valheiden jälkeen hän pääsi työkomennuskuntaan Herajoen Mattilaan . Syksyllä 1918 tuomari luki hänelle tuomion 8 vuotta vankeutta ja 5 vuotta sen jälkeen kansalaisluottamus pois. Syyksi sanoi, että olin vapaaehtoisesti liittynyt punakaartiin ja toiminut siellä johtohenkilönä. Nyt päätin karata, kertoo Arvo.
– Rakennus, jossa tuomioni luettiin, oli kasarmialueen syrjässä, pieni ja kaksikerroksinen ja siellä ylemmässä kerroksessa meitä tuomittiin. Vartija istui rappusilla kivääri polvien välissä. Kävelin alas ja näin ulkona toiletin. Menin sinne. Tarkastelin laudan raoista ympäristöä ja kun ei mitään erikoista näkynyt, lähdin kävelemään metsään päin. Kyllä minä sentään pelkäsin, jos kuula tulee selkään. En uskaltanut kovaa kävellä juoksusta puhumattakaan. Luulisivat minua pian karkuriksi.
– Riihimäen Lopen rautatietä kävelin Launosiin, jossa yövyin erään kuusen alla. En tiedä kuinka paljon yötä oli kulunut, kun heräsin ja jatkoin matkaa. Olin melko varma, että valkoiset ainakin pian tulisivat minua etsimään, siksi kieltelin metsän reunaa kotini ympärillä. Kun näin äitini menevän riihen suuntaan, niin juoksin häneen puheilleen. Äiti olikin tulostani hyvin mielissään ja sanoi, että tulisin sisälle kahville ja syömään. Äiti käski Anttoon (vanhemman veljeni) kujalle vahtimaan siksi aikaa.
– Metsäkaartissa minulta menikin, muistelen, noin viikon päivät. Mieltäni askarrutti, missä viettäisin talven, metsä oli siihen huono paikka. Uskalsin sentään jo pistäytyä kotonakin, kun valkoisiakaan ei ollut käynyt. Meillä oli iso navetta ja sinne lammaskarsinan alle kaivoin niin suuren kuopan, että sain sinne talviasunnon. Antton oli vahdissa ja kantoi maan pois. (Se käytettiin sillan tekoon navetan yläkertaan, kertoi Arvon veli Toivo käydessään syksyllä 1980 Mäenpässä. Jäänteet tuosta sillasta oli vieläkin jäljellä.)
– Tässä maanlaisessa kuopassa asuin kolme kuukautta. Olin siellä joulunkin 1918. Äitini piti minusta hyvän huolen, toi ruuat ja juomiset lehmän ämpärin pohjalla, kun tuli tuvasta navettaan, ettei vain paha silmä sattuisi näkemään, jotta hän ruokaa navettaan vei. Minulla oli siellä kuopassa naisen puku, jonka puin aika ylleni, kun lähdin metsään kävelemään. Ajattelin, että jos joku kaukaakin sattuisi näkemään miehen kävelevän metsässä, voisi epäillä karkuriksi, mutta naisen näkeminen ei sellaista epäilyä synnyttäisi. Täytyi hoitaa terveyttä ja saada liikuntaa. Kuopassa tein pikku käsitöitä lampputuikun valossa.
Kerran tui veljeni Antton kertomaan, että tänne tuli Komion Lauri. Saako hän sanoa, että olen navetassa. Sanoin, että tietysti saat. Tämä Lauri oli Komion metsänvartijan poika. Myöhemmin hän oli ottanut nimekseen Kanerva. Hän oli joutunut Lahden vankileirille ja päässyt sieltä karkaamaan. Nyt hän sitten istui kanssani kuopassa lammaskarsinan alla. Paljon oli meillä puhumista. Hänellä oli suunnitelma, että yrittäisimme jollakin tavalla päästä Helsinkiin. Lauri oli saanut jonkun välityksellä tietoa jo asunnostakin siellä. Puhelimme se yön ja vielä seuraavan päivän. Sitten iltahämärissä Lauri lähti.
– Joulun jälkeen tuli kotiini kaksi herrasmiestä Helsingistä, hakemaan maaseudulta voita ja muitakin ruokatarpeita. Ne olivat silloin kortilla, toinen heistä sanoi veljelleni, että hae se poika tänne sieltä kuopasta. Veljeni luuli heitä valkoisiksi, mutta samalla mies lisäsi, ettei tarvitse pelätä. He ovat kuulleet Laurista, että se poika asuu sellaisessa kosteassa kuopassa ja saa siellä ikuisen reumatismin. Tulin sitten tupaan. He esittelivät itsensä. Toinen oli Ketola, mutta toisen nimen olen unohtanut. Tämä Ketola sitten puhui, että koettaisiin päästä Helsinkiin. Siellä saisin työtä ja asunnon.
– Niin muutin Helsinkiin ja pääsin Verkkosaaren (Sörnäisten) sahalle ajamaan hevosta. Kun tämä työ loppui kutsuttiin minut konttoriin ja pääsin ajamaan hevosella lautatilauksia eri puolille kaupunkia. Vein tilaukset perille ja toin rahat palatessani konttoriin. Palkkaakin nostettiin ja tykkäsin kovasti tästä työstä. Mutta kerran sattui, että olin aivan vähällä törmätä tunnettuun loppilaiseen, mutta onnistuin kuitenkin sivuuttamaan hänet naamani toisaalle kääntäen. Päätin kuitenkin, ettei tuo työ minulle sovi. Loppilaiset käyvät niin paljon Helsingissä, että pian olinpaikkani tulee valkoisten tietoon.
– Olihan siihen mennessä jo tapahtunut paljon muutakin. En tiedä mistä minulle tuli sellainen halu, ett’ muuttokirja pitää saada Lopelta Helsinkiin. Tuntui kuin joku näkymätön suojelija aina auttaisi asiat hyvin päin, ja nytkin hän varmaan tuon kuiskasi korvaani. Tarvitsin jonkun vuoden päästä Amerikan passia hakiessani puhtaan papintodistuksen, ja Lopella se ei olisi kolmeentoista vuoteen puhdistunut. Silloin ei minulla kuitenkaan ollut pienintäkään aavistusta, että sitä tarvitsisin. Alma-siskoni sitten hommasi muuttokirjani Lopelta ja vein sen itse Sörnäisten seurakunnan pappilaan. Näin minusta tuli Sörnäisten seurakunnan jäsen. Tuleva vaimonikin tuli Helsinkiin ja me saimme asunnon toiselta linjalta erään leskirouvan alivuokralaisena. Kävimme pappilassa tekemässä sen umpisolmun ja niin meistä tuli mies ja vaimo. Ei meillä mitään häitä ollut eikä meidän liitosta moni tiennytkään.
Arvo Eemeli Sjöholm kertoo, että karkureita oli siihen aikaan Helsingissä paljon, mm. kolme Lopen poikaa: arvo, Lauri Kanerva ja Ilmari Sevon. Työtä hänellä oli aika saatavilla ja asuntokin järjestyi. Elintarvikkeista oli joskus pulaa. Ruokaa täytyi ostaa ”mustasta kaupasta”, jossa se oli kallista. Karkuri ei voinut mennä hakemaan elintarvikekorttia.
– Kerran taas me kolme päätimme lähteä tukinuittoon. Se joki oli Porkkalan ja Inkoon välillä. Vaimoni laittoi meille kaikille paljon evästä mukaan: leipää, ”viisonia”, voi ym. Muistan vaan, että meillä oli suuret selkäreput täynnä evästä. Sitten Ilmari sanoi, että hanuri pitää ottaa mukaan. Hän lupautui sen kantamaankin. Nauroimme Laurin kanssa noille Ilmarin höpsötyksille, mutta Ilmari vaan piti päänsä ja hanuri otettiin mukaan. Kirkkonummelta meidän seuraan liittyi eräs vanha mies. Hän kertoi matkallaan paljon elämästään. Hän oli ollut kulkuri nähnyt ja kokenut paljon. Oli ollut Iitin Tiltun ”föörinäkin”. Hän opetti meille kulkurin lakeja. Jo Lopella oli Arvo Sjöholm ollut ennen sisällissotaa kyläsoittajana monissa häissä ja iltamissa. Sodan aikana ei tanssittu ja hanuri ei kotitaloon Mäenpäähän. Sieltä Arvo haki sen pyörällä ja soitteli uusilla asuinsijoillaan: ponttoonilla tukin uitossa, iltamissa ja joskus järjestettiin kotitanssejakin.
Lopella ja Amerikkaan
Aika kului, olot vakiintuivat ja kahdeksan vuotta tuomitutkin päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Arvo Eemeli kävi hakemassa papintodistuksen, jonka havaitsi ”puhtaaksi” ja palasi Lopelle. Hän oli mm. tallimiehenä Salmion kartanossa 1924. Lapsia oli perheessä jo kolme. Liisa ja Jaakko, jotka olivat syntyneet Helsingissä ja Antti syntyi Lopella. Myöhemmin Liisa ja Antti muuttivat Yhdysvaltoihin ja Jaakko asuu Helsingissä.
– Olikohan se ollut vuoden 1925 loppua, kun saivat minut innostumaan, että ostaisin Kausta-nimisen palstatilan Vojakkalasta. Rahavarat olivat pienet, mutta saatiin siihen isonlainen asutuskassan laina valtiolta. Luulin silloin saaneeni hyvän kaupan, mutta velka on sentään velka. Siskoni ja hänen miehensä tulivat Amerikasta käymään Suomeen ja tulivat Kaustaankin. He kehottivat minua tulemaan pariksi tai kolmeksi vuodeksi Amerikkaan. Siellä tienasi niin hyvin, että velka tulisi pian maksetuksi. Keskustelimme siitä vaimoni kanssa. Olisihan se raskasta vaimoni lasken kanssa hoitaa tuota tilaa. Kuitenkin vaimoni viimein lupasi, että kyllä hän täällä jollakin tavalla pärjäisi. Muistan aina nuo sanat, jotka hän sitten jatkoi: ”Kyllä minä varmaan kuolen ikävään tai tulen hulluksi, kun sinä olet niin kaukana.”
– Nyt kun alkoi se Amerikan matkan järjestely. Passin saisin helposti, kun minulla oli se puhdas papintodistus. Mutta pahin oli edessä. Amerikan konsulista Helsingistä oli tullut määräys, että punakaartiin kuuluneita ei päästetä Yhdysvaltoihin ja että, siitä pitää olla nimismiehen antama todistus.
– Nimismiehenä ei enää ollut hän, joka minua hakkasi, mutta kuului tämäkin olevan hyvin virkaintoinen. Suojeluskuntalaisten kanssa olivat panneet toimeen kotitarkastuksia sellaisessa perheissä, joissa oli entisiä työväenliikkeen jäseniä. Siis punaista kauhua oli vieläkin jäljellä.
– Veljeni Antton oli vuosia ollut Hunsalan työväenyhdistyksen johtavia jäseniä ja oli siis suojeluskuntalaisten ja nimismiehenkin epäiltyjen listalla. Kerranhan minäkin meinasin joutua satimeen. Olin juuri tullut pyörälläni Kaukilahdesta Mäenpäähän ja nukuin isän ja äidin puolella. Aamuyöllä päivän valjetessa sinne tuli tuo nimismies paljon poliiseja ja suojeluskuntalaisia mukanaan. Isältä oli jäänyt polttamatta pieni miilu, joka oli peitettynä ja vähän ulkona talosta. Nimismies tuli talon puolelle ja vaali Anttoon mukaan, että he haluavat tarkastaa tuon miilun, koska hänelle oli kerrottu, että siellä on asekätkö. Mieslauma menikin miilua tarkastamaan, mutta yksi jäi talon vahdiksi. Käveli ympäri rakennusta niin että kiväärin pistin näkyi aika ikkunasta. Luulinkin jo, että nyt minulla ei ole mitään mahdollisuutta pelastua. Isä meni sitten ulos ja alkoi puhua sen vahdin kanssa. Kietaisin nopeasti vaatetta päälleni ja hyppäsin toiselta puolen taloa akkunasta ulos ja kävelin metsään. Taloa he eivät kuitenkaan tuolloin tarkastaneet eikä minun olisi tarvinnutkaan mihinkään lähteä.
– Toisen kerran Antton kertoi, että nimismies taas tuli suojeluskuntalaisten kanssa aamuyöllä, vaativat hänet ylös ja olivat aina hänen takanaan. Oli kova pissahätä ja hän alkoi lorottamaan porraspieleen, kun ei muuallekkaan päässyt. Samalla häneltä oli päässyt suurenlainen paukku. Siitä hän oli saanut nimismieheltä sellaisen korvapuustin, että korva oli soinut pitkän aikaa.
– Tuntui siis aivan mahdottomalta mennä tämän nimismiehen luo pyytämään sellaista todistusta, että en ole kuulunut punakaartiin. Olin todellakin pulassa. Ajattelin, että eikä mitään mutta keinoa löytyisi, saada Pääsylupa Amerikan matkalle?
– Menin sitten Toivo Salorannan luo. Hän oli aina ollut minulle hyvä ja luotin taaskin häneen. Kysyin, että voisiko hän vaikkapa maksua vastaan antaa minulle sellaisen todistuksen, etten ole kuulunut punakaartiin. saloranta sanoi, ettei hän sentään sellaista voi antaa, mutta lupasi tehdä niin hyvä todistuksen kuin osasi ja jättää sanomatta punakaartista mitään. Eikä hän siitä mitään maksuakaan ottanut. Menin sen kanssa sitten Amerikan konsuliin. Siellä sanottiin, että ei kelpaa, todistus pitää olla nimismieheltä. Aloin jo uskoa, että Amerikan tie on minulta lukossa.
– Päätin yrittää sitä viimeistä keinoa. Olin kovin hermostunut. Menin niemismiehen kansliaan ja ajattelin, että kävi miten kävi, mutta mentävä on. Sielläpä tapahtuikin niin suuri yllätys, että en olisi osannut uneksiakaan. Nimismies tuli hymyillen oikein kädestä tervehtimään. Hän tunti minut ja minäkin muistin tuntevani tuon miellyttävän herran. Oliko se taaskin tuo minun näkymätön suojelija, joka järjesti asiat edeltäpäin niin, että tuo virkaintoiseksi tunnettu herra muuttui minulle hyväksi?
– Joitakin kuukausia aikaisemmin oli kotikylässäni eräs palstatila julistettu pakkohuutokaupalla myytäväksi ja toimituksen suoritti nimismies. Jostain syystä minutkin oli sinne kutsuttu. Tila oli ostettu lainarahalla ja nyt lainanantaja haki tilan pakkohuutokauppaan. Nimismies ja lainanantaja, joka oli minun tuttava, vaikka nimeä en enää muistakaan, kutsuivat minut ennen huutokaupan alkua luokseen. He ehdottivat, että ottaisin tämän tilan nimiini ja että nimismies tekisi minulle omistuskirjat. Tarjous tuntui kovin hyvältä ja ennen kaikkea, että minuun luotettiin. Selitin kuitenkin heille, että minulla on oma perhe huollettavana eikä varallisuutta tule riittämään tilan maksuun. Kieltäydyin kohteliaasti. Nimismies ei entisyydestäni mitään tiennyt. Hän muisti nyt minut nähdessään, että oli aikaisemminkin tavattu, siellä pakkohuutokaupassa.
-Nimismies kysyi, että mitä minulla oli asiaa. Otin taskustani sen paperin, jonka olin saanut Amerikan konsulista ja sanoin tarvitsevani todistuksen, kun suunnittelen Amerikan matkaa. Nimismies alkoi heti kirjoittamaan ja kysyi, että olenko osallistunut punakaartiin. Minun oli pakko vastata, että en ole osallistunut. Hän kirjoitti sen paperille enempiä kyselemättä ja antoi todistuksen minulle.
-Kyllä minä sentään olin hermostunut, kun minun nimismiehelle piti noin valehdella. Lähdin ulos todistuksen saatuani ja vasta eteisessä muistin, että pitäisihän tästä maksaakin. Nimismies vain nauroi ja sanoi, mitä hän on niistä tavannut ottaa. Maksu oli pieni. Ajoin pyörälläni lujaa pois, ettei vain joku paha silmä tulisi puhumaan ja sekoittamaan hyväksi saatua asiaa.
Niin lähti Arvo Eemeli Sjöholm Yhdysvaltoihin. Hän saapui New Yorkiin 21. päivänä syyskuuta 1927. Yhtään englannin kielen sanaa hän ei silloin osannut. Hän jatkoi matkaa junalla ”lappi kaulassa” Illinoisin Waukegaan ja sieltä edelleen metsätöihin Ylä-Michiganin metsäkämpille. Seuraavana kesänä hän oli töissä Ruohosen farmilla. Vaimonsa sairauden vuoksi hän palasi kotimaahan. Sairauden laatu vaati vaimon pysyvää hoitoon, koti myytiin ja elokuussa 1919 alkoi Arvo Eemelin toinen Amerikan matka, jonka määränpää oli jälleen Waugeka Illinoisissa.
Hän pääsi töihin rautalankatehtaalle, jossa suoritti varsinaisen elämäntyönsä. Tästä ”lankamyllystä” hän jäi eläkkeelle kolmen vuosikymmenen palvelun jälkeen v. 1959.
-Arvo Eemeli päättää muistelmansa:
Toinen vaimoni kuoli keuhkosyöpään vuonna 1963. Olin yksinäinen ja elämäntoveria vailla pari vuotta, mutta sitten onnistuin saamaan myöntävän vastauksen parhaaksi valitsemaltani leskinaiselta. Siitä lähtien olemme olleet naimisissa. Minulla on nyt maailman paras elämäntoveri ja kaunis koti täällä Floridan kultarannalla. Kesä on täällä aina, pihasta saamme hedelmiä niin paljon kuin jaksamme syödä ja juodakin.
-Joka pyhä käymme suomalaisella haalilla katsomassa suomalaista ohjelmaa ja tanssia, sillä asumme aivan haalin lähellä. Suomi on meillä aina muistoissa, se on meille kallis ja muistorikas synnyinmaa.
-Kun tässä muistelen elämääni, olen sanattoman kiitollinen, että minulla on ollut koko elämäni ajan niin erikoisen hyvä suojelus. Kaikki yritykseni ovat onnistuneet, vaikka ovat joskus näyttäneet mahdottomilta ja mikä vieläkin ihmeellisempää: asiat ovat järjestäytyneet minun hyväkseni tietämättäni.
-Ihmisoikeuksien ja rehellisuuden puolesta: Arvo Eemeli.
Kirjoittanut entinen Lopen Pilpalan Mäenpään Arvo eli Arvo Emil Sjöholm.
…..
Historiaamme, mitä ei pidä unohtaa
Yllä oleva siis oli Lopen Lehden kaksiomaisen juttu Arvo Eemeli Sjöholmista Hunsalan Punakaartin kirjurista. Lehti kertoi myöhemmin 1980 Sjöholmin kuolemasta yli 87 vuoden iässä.
Nuoren itsenäisen maamme historiaan sisältyy suuria tarinoita, kovia kohtaloita ja suruakin. Ehkä tämä Mäenpään Arvon tarina omalta osaltaan avaa näiden taustojakin meille kaikille. Kyse oli kuitenkin loppupelissä aina tavallisista ihmisistä ja heidän elämästään erilaisine käänteineen.
Tänään osallistuin Hunsalan Työväentalon 111-vuotisjuhlaan. Usein muuten tämän talon pihamaalta ratsain kuljen. Ehkä Arvokin kulki – tai monet muut ainakin.
Hunsalan työväenyhdistys oli perustettu vuonna 1906 ja kylän oma työväentalo valmistui sitten kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1912. Historian kirjat kertovat, että vuoden 1918 tapahtumissa yhdistys menetti monia jäseniään, ja sen jälkeen suuntaristiriidat johtivat siihen, että yhdistys erosi Sosialidemokraattisesta puolueesta. Jonkin ajan päästä yhdistys purettiin, ja se lahjoitti omaisuutensa Sosialidemokraattiselle puolueelle. Vuonna 1930 taas perustettiin Hunsalan sosialidemokraattinen työväenyhdistys, jolle puoluetoimikunta lahjoitti lakanneen yhdistyksen omaisuuden. Vuonna 1945 yhdistys erosi jälleen SDP:stä ja liittyi SKDL:oon.
Wikipedia kertoo, että vielä 1950-luvulla talolla järjestettiin muun muassa elokuvaesityksiä ja tansseja. Sittemmin talo rapistui, mutta Hunsalan Työväentalon Perinneyhdistys onnistui vielä kokoamaan rahaa sen korjaukseen. Korona-aikana vuosina 2020–2022 talolla pidettiin joitakin kokouksia, mutta se oli pitkälti käyttämättömänä. Vuonna 2022 Hunsalan Työväentalon Perinneyhdistys lakkautettiin, ja taloa ryhtyi ylläpitämään Työväenyhdistys Kajastus.
Viime vuosi sadan alussa työväentaloja rakennettiin maahamme kaikkiaan yli tuhat ja tänään niistä noin 300 taloa on edelleen olemassa.
Tänään mieleenpainuva juhlahetki työväentalolla. Kolmituntinen upea juhla hienoinen puheineen ja musiikkiesityksineen. Juhlaa isännöi Työväenyhdistys Kajastuksen puheenjohtaja Olli Ikonen. Juhlapuheen pitää historioitsija Pauli Arola ja näyttelijöistä lavalla nähtiin musisoimassa Erkki Saarela ja Anne Nielsen. Muusikoina kuultiin pitkästä aikaa pilpalalaissyntyistä Harri Saksalaa, Nielseniä säestänyttä harmonikkataiteilija Merja Ikkelää sekä Saarelaa säestänyttä Reino Bäckströmiä. Tevännöllä Saarijärven Saviniemessä asuva alttoviulisti Teemu Kupiainen toi juhlaan klassisen musiikin huippuosaamista ja lupautui samalla järjestämään oman konserttinsa Santa Pirjossa. Paikallisista mukana olivat lavalla Ella Toivosen lauluja laulaneet Marimella Röök ja Petri Lindberg ja juhlan loppupuolella pääsi väki tanssimaankin, kun yhtye Warren Woima soitti tuttuja kappaleita menneiltä vuosikymmeniltä.
Me veimme Lopen kulttuuripalveluiden Tuula Pirisen ja Lopen kunnanvaltuuston varapuheenjohtaja Tiina Seppälän kanssa juhlivalle talolle ja sen yhdistykselle kotikunnan onnittelushekin talon ylläpitämiseksi ja entisöimiseksi. Tehtävää tällaisessa talossa, kun aina riittää.
Oli mielenkiintoista saada osallistua tapahtumaan. Tämä paikka kertoo meille osaltaan nuoren itsenäisen isänmaamme historiaa, mikä onneksemme on tuonut meidät tänään tähän pisteeseen.