Huippu-urheilupäivät ke 3.6.2026, Tampere
Timo Heinonen, Valtion Liikuntaneuvosto pj.
Hyvät urheilujohtajat, hyvät kuulijat,
haluan tänään puhua teille aiheesta, joka on samaan aikaan hyvin konkreettinen – rakennuksia, kenttiä ja halleja – mutta samalla myös syvästi strateginen. Kyse on liikuntapaikkarakentamisen tulevaisuuden näkymistä.
Itse olen saanut tehdä töitä tämän kokonaisuuden parissa parisenkymmentä vuotta. Aloitin valtion liikuntaneuvostossa vuonna 2007 ja näiden vuosien aikana olen toiminut niin neuvoston varapuheenjohtajana kuin liikuntapaikkarakentamisen jaoston puheenjohtajanakin vastaten mm. Suunta-asiakirja valmistelusta. Tällä hetkellä viidennellä Valtion liikuntaneuvostokaudellani toimin liikuntaneuvoston puheenjohtajana.
Liikuntapaikat eivät ole vain infrastruktuuria. Ne muodostavat isolta osin koko suomalaisen liikuntakulttuurin perustan. Ne määrittävät paljon myös sitä, kuka liikkuu, kuka saa liikkua ja voi liikkua, miten liikutaan – ja toisaalta myös sen, kuka jää siis ulkopuolelle.
Ensimmäiseksi haluan tarkastella sitä, missä olemme juuri nyt.
Meillä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen liikuntapaikkaverkosto.
Itseasiassa meillä on yli 45 000 liikunta- ja ulkoilupaikkaa, mikä on merkittävä vahvuus ja asia, josta voimme olla aidosti ylpeitä. Toki niiden kunto ja korjausvelka minua kasvavasti huolettaa. Paikoista lähes kolme neljästä on kuntien omistamia.
Samanaikaisesti nykytilannetta leimaavat kolme suurta haastetta.
Ensimmäinen haaste on kustannuspaineet. Rakentamisen ja ylläpidon kustannukset ovat nousseet merkittävästi viime vuosina, samalla kun valtion rahoitus on laskenut noin 30 miljoonasta eurosta 17,5 miljoonaan euroon.
Jos liikunta päätettiin – niin kuin toki lähes kaikki muukin tässä maassa – säästöjen kohteeksi, niin sitä pitää miettiä, että kuinka kauan tämän leikkauksen voi kohdistaa juuri liikuntapaikkoihin? Nykytaso nimittäin tarkoittaa toista ongelmaa mikä myös lopulta pysäyttää liikkeen, liikunnan ja urheilun eli…
Toinen haaste on korjausvelka. Arviolta kolmasosa liikuntapaikoista on investointitarpeessa, ja esimerkiksi noin puolet uimahalleista on tullut käyttöikänsä päähän. Maamme noin 190 uimahallista miltei 130 on rakennettu ennen vuotta 1980.
Laiminlyöty peruskorjaustarve heikentää erityisesti uimahallien, jäähallien, mutta myös muiden sisäliikuntatilojen turvallisuutta, käyttömukavuutta, mutta myös energiatehokkuutta.
Kolmas haaste liittyy alueellisiin eroihin. Investoinneissa, palvelutasossa ja liikuntapaikkojen saatavuudessa on suuria kuntakohtaisia eroja. Kasvukeskuksissa kärsitään tilapulasta, kun taas harvenevilla alueilla liikuntapaikkoja joudutaan sulkemaan.
Suomessa suurin pula harjoitusjäistä ja prime time -vuoroista on pääkaupunkiseudulla erityisesti Helsingissä ja Vantaalla sekä muissa suurissa kasvukeskuksissa, kuten Oulussa ja Turussa.
Lisäksi kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Erityisesti kaupungeissa liikuntasalit ja hallivuorot muodostavat pullonkaulan, ja noin kolmannes urheiluseuroista on tyytymättömiä olosuhteisiinsa.
Hyvät ystävätä,
Toiseksi katsotaan hieman muutoksia, jotka ohjaavat tulevaisuutta.
Kun katsomme eteenpäin, voimme tunnistaa kolme keskeistä megatrendiä.
Ensimmäinen megatrendi on ilmastonmuutos. Talvet lyhenevät, sääolosuhteet vaihtelevat ja ääri-ilmiöt lisääntyvät. Tämä heikentää erityisesti ulkoliikuntapaikkojen käyttövarmuutta, ja tämä paine kohdistuu voimakkaasti talvilajeihin.
Toinen megatrendi on julkisen talouden kiristyminen. Kuntien investointikyky heikkenee, ja päätökset muuttuvat entistä valikoivammiksi.
Kolmas megatrendi on alueiden eriytyminen. Kasvukeskukset kasvavat ja resurssit keskittyvät, kun taas pienemmät kunnat kamppailevat liikuntapaikkojen ylläpidon kanssa.
Samaan aikaan väestö ikääntyy, monimuotoistuu ja harrastustavat eriytyvät. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että yksi ratkaisu ei enää riitä kaikille.
Kolmanneksi hahmotellaan kolme mahdollista tulevaisuuden suuntaa.
Valtion liikuntaneuvoston tällä kaudella tehdyssä ennakointi- ja tulevaisuustyössä on tunnistettu kolme vaihtoehtoista kehityskulkua liikunnan olosuhteissa, joita on hyvä pohtia.
Ensimmäinen skenaario on supistuva verkosto. Tässä kehityksessä rakentaminen vähenee, korjausvelka kasvaa ja tiloja poistuu käytöstä. Tämän seurauksena liikkujien eriarvoisuus kasvaa merkittävästi.
Toinen skenaario on investointien paluu. Julkinen ja yksityinen rahoitus vahvistuvat, korjausvelkaa puretaan ja tiloja kehitetään energiatehokkaiksi ja monikäyttöisiksi. Tämä johtaa laaja-alaiseen kehitykseen ja parempaan saavutettavuuteen.
Kolmas skenaario on – omasta mielestäni ehkä todennäköisin – eli ns. valikoiva kehittäminen. Investoinnit kohdennetaan tarkasti, jolloin osa kehittyy nopeasti ja osa jää jälkeen. Lopputuloksena on voittajien ja häviäjien malli.
Ehkä todennäköisesti tulevaisuus rakentuu näiden yhdistelmästä, mutta keskeinen kysymys kuuluu, kuka tekee valinnat ja millä perusteella.
Neljänneksi pohditaan, mitä tämä kaikki tarkoittaa teille urheilujohtajina.
Haluan nostaa esiin neljä keskeistä johtopäätöstä.
Ensimmäinen johtopäätös on, että ylläpito on uusi rakentaminen. Meillä on jo olemassa laaja liikuntapaikkaverkosto, ja sen kunnossapito ratkaisee tulevaisuuden. Peruskorjausten merkitys kasvaa, ja uusi suuri korjausaalto on tulossa 2040–2050-luvuilla. Strategia ei voi enää perustua pelkästään uusiin investointeihin.
Toinen johtopäätös on, että monikäyttöisyys ei ole vaihtoehto vaan välttämättömyys. Yhden lajin tilat eivät enää riitä, vaan tarvitaan tiloja, jotka palvelevat useita käyttäjiä ja käyttötarkoituksia. Tulevaisuuden periaate on selkeä: yksi tila – monta käyttöä. Myös muunneltavuutta samaan aikaan ja toisaalta aikojen saatossa.
Kolmas johtopäätös on, että rahoitus monipuolistuu väistämättä. Kunnat eivät enää pysty vastaamaan kaikesta yksin, vaan rinnalle nousevat kumppanuudet, yksityinen rahoitus ja uudet rahoitusmallit. Itse tätä yritin kammeta eteenpäin jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta silloin valtionhallinto harasi kyllä mieluummin vastaan ja etsi uusia ongelmia kuin olisi etsinyt ongelmiin ratkaisuja. Rahaa oli ja uudistua ei ollut pakko vaikka se olisi ollut järkevää. Yhtenä esimerkkinä voin ottaa esille vaikkapa Riihimäen Cocksin käsipalloareenan. Urheilumies Jari Viita päätti tehdä areenan itse, kun julkisesti se ei syntynyt ja tälle hankkeelle osoitimme ensimmäisenä tässä koko luokassa täyden valtion liikuntapaikkarakentamisen tuen. Se oli pääavaus.
Uskon vahvasti, että erilaisista kumppanuuksista tulee strateginen ydinkysymys. Ja myös ratkaisu erilaisten elinkaarirahoitusmallien tukemiseen tulee löytää.
Neljäs johtopäätös liittyy yhdenvertaisuuteen. Se on samanaikaisesti suurin riski ja suurin mahdollisuus. Jos kehitystä ei hallita, harrastamisen kustannukset kasvavat ja mahdollisuudet eriytyvät. Oikeilla valinnoilla voidaan kuitenkin lisätä liikettä tehokkaasti esimerkiksi lähiliikuntapaikkojen ja arkiympäristöjen kautta.
Ja ehkä vielä haluan nostaa esille oman lempilapseni – opiskelukaverini Titta Heleniuksen aikanaan minussakin herättäneen kiinnostuksen esimerkiksi liikunnallisiin koulupihoihin. Ja yleensäkin matalankynnyksen liikuntapaikkoihin.
Haluan esittää kaavoittajille ja arkkitehdeille kysymyksen, että miksi päiväkodin ja koulun läheisin ja paras paikka varataan aina aikuisten ja työntekijöiden parkkipaikoille. Tehdään sinne liikunnallinen piha.
Toinen on haaveeni siitä, että prosenttiperiaate otetaan käyttöön kaikessa liikuntarakentamisessa. Taiteesta tutun
Prosenttiperiaatteen tarkoituksena on, että vähintään yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteeseen. Minun haave on, että liikuntapaikkarakentamisen hankkeissa aina prosentti käytetään helposti saavutettavaan lähiliikuntaan. Liikuntahallin, uimahallin tai jäähallin pihaan siis tehdään aina ulkokuntopuisto tai jokin muu matalankynnyksen liikuntapaikka – vaikka sitten skeittiparkki, koripallokori tai mitä vaan.
Ja vielä sitten tämän saattoliikenne. Älkää hyvät yhdyskuntasuunnittelijat ja kaavoittajat tehkö niitä siihen koulun viereen vaan tehkää ne vaikka 500 metrin päähän turvallisen kevyenliikenteen väylän päähän. Saamme kilometrin lisää liikuntaa jokaiseen päivään.
Eli liikunta ja liike on monesti poikkihallinnollista yhdessä päättämistä ja tekemistä.
Viidenneksi nostan esiin kysymyksen huippu-urheilusta.
Huippu-urheilu tarvitsee laadukkaita, ajanmukaisia ja usein lajikohtaisia olosuhteita.
Todellisuus on kuitenkin se, että rajallisten resurssien tilanteessa huippu-urheilu jää helposti muiden tarpeiden varjoon. Tällöin urheilijat hakeutuvat ulkomaille ja joidenkin lajien kehitys voi pysähtyä.
Keskeinen strateginen kysymys on, priorisoimmeko laajaa osallistumista vai huipputason olosuhteita – vai pystymmekö rakentamaan molemmat.
Ja onhan huippu-urheilulla aivan erityinen sija myös meidän koko kansakunnan mielenmaisemassa ja laadussa.
Miten se Arttu Wiskarikin pohti aikanaan, että Olisiko Suomen itsetunto noussut kanveesista, jos Leijonat olisi kultaa tuoneet jo Lillehammerista?
Kuudenneksi esitän teille kuusi strategista kysymystä pohdittavaksi.
1. Miten hallitsemme korjausvelan ennen kuin se alkaa hallita meitä?
2. Miten rakennamme aidosti monikäyttöisiä tiloja myös käytännössä?
3. Miten hyödynnämme yhteistyötä yli kuntarajojen?
4. Miten varmistamme, että investoinnit palvelevat mahdollisimman monia?
5. Miten sopeudumme ilmastonmuutokseen konkreettisesti?
6. Miten varmistamme, että jokaisella on mahdollisuus liikkua riippumatta tulotasosta tai asuinpaikasta?
Ja lopuksi vedän yhteen keskeisen viestin.
Hyvät kuulijat,
liikuntapaikkarakentamisen tulevaisuus ei ole pelkästään betonin, teräksen tai budjettien kysymys. Se on ennen kaikkea arvovalinta.
Rakennammeko harvoille vai monille?
Ajattelemme lyhyellä vai pitkällä aikavälillä?
Keskitymmekö kustannuksiin vai vaikutuksiin?
Suomella on edelleen mahdollisuus säilyttää vahva ja tasa-arvoinen liikuntakulttuuri. Se edellyttää kuitenkin rohkeita päätöksiä, uudenlaista ajattelua ja ennen kaikkea kykyä priorisoida oikein.
Kiitos.