Viime aikoina on puhuttu paljon Putinin sodan tilanteesta Ukrainassa. Putinin Venäjä on moukaroinut ohjuksin kiihtyvällä tahdilla Ukrainan siviilikohteita ja infrastruktuuria. Sotarikoksista on tullut Venäjälle arkipäivää. Samaan aikaan Ukrainan syksyllä hyvin edennyt omien alueiden vapauttaminen on hidastunut – monin paikoin jopa pysähtynyt. Venäjä on saanut valloittamillaan alueilla myös aikaa tehdä linnoitustöitä ja myös valmistautua uuteen maasodan hyökkäykseen. Tilanteen ratkaisu vaatisi nyt Ukrainalle satoja taistelupanssarivaunuja. Taistelupanssarivaunuja siis käytetään sodassa nimenomaan tuhoamaan hyökkääjän vastaavaa kalustoa. Nyt puheissa oleva Leopard on omaa luokkaansa venäläisen T-80:n kanssa yhteen otettaessa. Tarve on Ukrainassa kuitenkin niin massiivinen, että sitä ei yksikään länsimaa voi yksin ratkaista – ehkä Saksaa lukuun ottamatta -, mutta yhdessä voisimme – ja halutessamme voimme.
Maavoimillamme on tällä hetkellä Leopard 2A4 ja 2A6 -taistelupanssarivaunuja reilu 200 kappaletta. Leopardeja hankittiin meille vuonna 2003, kun Varsovan liiton hajottua vaunuja oli jäänyt paljon Saksan varikoille. Ensimmäinen hankita 124 
kappaletta oli Leopard 2A4:sia. Näillä maavoimissamme korvattiin vanhentunutta neuvostoliittolaista kalustoa ennen muuta T-72-panssarivaunuja. Kun Euroopassa yleisesti uskottiin perinteisen sodan uhan olevan pysyvästi väistynyt niin moni maa myi myöhemmin myös omaa kalustoaan pois. Me emme olleet sinisilmäisiä emmekä luottaneet Venäjään umpimähkää silloinkaan ja hankimme vuonna 2014 Hollannin asevoimien alasajon yhteydessä modernisoituja Leopard 2 A6-vaunuja yhteensä 100 kappaletta. Alankomaissa on muuten tätä kauppaa myöhemmin kaduttu – syystäkin. Meillä kiitelty.
Näin määrätietoisesti meillä on pidetty huolta ja kehitetty laaja-alaisesti puolustusvoimiemme suorituskykyä ja myös iskukykyä. Emme valmistaudu mihinkään hyökkäämään, mutta myös puolustussodassa tarvitaan iskukykyä ja vastahyökkäyksiä. Tänään saamme tästäkin olla tyytyväisiä.
Mutta kaikki ymmärtävät, niin meillä kuin muuallakin lännessä, että Suomi on poikkeuksellisessa asemassa Venäjään nähden. Meidän tulee varautua myös pahimpaan Venäjän pitkänä rajanaapurimaana ja näin ollen myös aseampumme Ukrainalle on arvioitava tässä valossa. Noin 200:sta käytössä olevasta Leopardista voisimme enintään muutaman kymmenen laittaa yhteiseen ”leopardiarmeijaan”. Ja samaan aikaan pitäisi saada liikkeelle myös yhteiseurooppalainen Ukrainaan lähetettävien Leopardien korvaushankinta.
Muutama kymmenen vaunua ei kuitenkaan olisi Ukrainalle riittävä, siksi tässä tarvitaan lännen yksituumaisuutta ja päättäväisyyttä. Historiaa tuntevat muistavat jääkärikenraalimajuri Ruben Laguksen periaatteen:
Ei kosketa sormella vaan lyödään nyrkillä.
Laguksen periaate siis tarkoitti panssarijoukkojen taistelutapaa; paljon tai ei mitään. Aiheesta puhui mm. Hämeen Sanomissa viimeksi kenraalimajuri evp. Pekka Toveri, joka toimi aikanaan myös mm. Panssariprikaatin komentajana. Taistelupanssarivaunuja siis pitäisi pystyä keräämään yhdessä Ukrainalle useampia satoja. Jos Suomi olisi pelinavaajana uuden puolustusministeri Mikko Savolan (kesk.) johdolla niin voisimme mukaan saada myös muut Euroopan maat? Ratkaiseva tekijä tässä on kuitenkin lopulta Leopardien kotimaa Saksa ja sen liittokansleri Olaf Scholz. Vetoakin puolustusministeri Savolaan, että hän ottaisi tästä nyt tärkeän tehtävänsä tärkeimmän tehtävän. Jos tässä Savola onnistuisi, niin häntä ei muistettaisi lähihistorian lyhytaikaisimpana puolustusministerinä, vaan Ukrainan, ehkä jopa, pelastajana.
Ja Suomessa meillä Hämeessä Parolannummella voitaisiin hyvin vastata osalta myös kaluston käyttökoulutuksesta yms. Ja tällä yhdessä kootulla Leopardijoukolla Ukraina olisi puolustuksen vastahyökkäyksissään vahvempi. Saksalaisvaunu on nimittäin eri luokkaa venäläisten kalustoon nähden.
Puolustusministeri Savola, ryhdytään Suomessa johdollasi toimeen, tehdään yhdessä ja autetaan kaikin mahdollisin keinoin Ukrainaa aina lopulliseen voittoon asti.