Mannerheim-risti on Suomen sotien 1939–1945 arvostetuin sotilasansiomerkki, joka perustettiin välirauhan aikana 16. joulukuuta 1940. Tänään juhlistimme minusta arvoltaan ja arvostukseltaan arvokkaita ansiomerkkiämme Humppilassa – neljän Mannerheim-ristin ritarin kotikunnassa.
Mannerheimin ristihän oli itse Gustaf Mannerheimin idea.
Mannerheim halusi korkean tason tunnustuksen, mutta ennen muuta tunnustuksen, joka voitaisiin myöntää kaikille kenraalista tykkimieheen. Kunniamerkki luotiin palkitsemaan poikkeuksellisesta urhoollisuudesta taistelukentällä siis sotilasarvosta riippumatta ja se jaettiin 1. ja 2. luokkaan osana Vapaudenristin ritarikuntaa. Ensimmäisen luokan Mannerheim-risti myönnettiin vain kahdelle henkilölle, itse sotamarsalkka Mannerheimille ja kenraaliluutnantti Erik Heinrichsille.
Kolme ensimmäistä ristiä meni kuitenkin kahdelle everstille ja yhdelle kenraalille. Ensimmäisenä ristin sai eversti Ruben Lagus 22. heinäkuuta 1941. Saman vuoden elokuussa ristin numero kaksi sai kenraalimajuri Paavo Tavela, joka toimi jatkosodassa VI armeijakunnan komentajana. Ja kolmantena Mannerheim Ristin rintaansa sai eversti Erkki Raappana, joka nimitettiin ritariksi Tavelan kanssa samana päivänä elokuun 3. vuonna 1941. Raappana oli tunnettu Ilomantsin suunnalla taistelleen 14. divisioonan komentajana ja minulle tietenkin itselleni hän tuli nimenä tutuksi Marsalkka Mannerheimin Metsästysmajan idean ja toteutuksen isänä.
Kansan syvistä riveistä tuolloin kuuluikin sitten nupinaa, että…
”Nyt herroja palkitaan.”
Neljännen ristin saikin sitten sotamies Vilho Rättö Kanneljärveltä. Sotamies Rättö tuhosi neljä vihollispanssaria viholliselta vallatulla, tähtäimiltään vioittuneella tykillä.
Historia kertoo kuinka ”Jatkosodan taisteluissa Rätön rykmentin eteneminen pysähtyi vihollisen panssarikolonnan tuleen. Rättö valtasi ripeästi vihollisen hylätyn tai vallatun panssarintorjuntatykin”. ”Koska tykistä puuttuivat suuntauslaitteet, hän tähysi suoraan putken läpi ja tuhosi sillä neljä vihollisen hyökkäysvaunua”.
Mannerheim-ristin ritareita nimitettiin kaiken kaikkiaan siis 191. Viimeisellä numerolla nimitetty ritari oli Viljo Laakso. Hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi vuonna 1945 toukokuun 7. päivänä ansioistaan Lapin sodassa Jalkaväkirykmentti 8:n komentajana. Laakso oli entinen jääkäri, joka osallistui Suomen sisällissotaan johtaen Hulmin taistelua, talvisotaan Summassa pataljoonan komentajana ja jatkosotaan ja Lapin sotaan. Laakso sai lempinimen ”Puujalkaritari” menetettyään oikean jalkansa maamiinille elokuussa 1941 jatkosodassa. Vaikeasta haavoittumisestaan huolimatta Laakso halusi omasta tahdostaan jatkaa taisteluja isänmaan puolesta vielä vuosien ajan. Sotien välisenä aikana hän palveli liäskis mm. suojeluskunnissa paikallispäällikkönä Humppilassa, Hattulassa ja Leppävirroilla sekä suojeluskuntapiirien tasolla.
Virallisesti esityksiä palkittaviksi tehtiin enemmänkin – uskoisin, että jokainen enemmänkin kuin aiheesta – mutta vain siis 191 sotilasta nimitettiin Mannerheim ristinritareiksi. Uskoisin, että monta sankaritekoa jäi myös ilman hakemusta – jopa ilman kenenkään muu huomaamatta. Taistelija oli ehkä itse ainoa, joka tiesi mitä teki tai ehkä ei aina itsekkään tiennyt tai ymmärtänyt oman ratkaisunsa tärkeyttä ja ainutlaatuisuutta?
Viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari oli Mannerheim-ristin ritari numero 95. Tuomas Gerdt, joka kuoli vuonna 2020. Pekkalaan istutin tuolloin Tuomas Gerdtin kuusen ja myös Vapauden Kuusen kaikkien Mannerheim Ristin ritarien muistoksi.
Tänään juhlistimme 85-vuotiasta Mannerheim Ristiä Humppilassa. Humppila oli aikanaan neljän Mannerheim-ristin kotikunta: Kauko Tuomala, Veikko Lehtonen, Viljo Laakso ja Hans Wind. Tuomala ja Lehtonen ovat lisäksi haudattu Humppilaan sekä Tuomala sankarihautaan.
Tammikuussa 2024 Humppilaan avattiinkin ainutlaatuinen Ritarigalleria. Ritarigalleria on siis uusi valtakunnallinen Mannerheim-ristin ritarien museo ja sen näyttely täydentää upealla tavalla maamme sotahistoriallisten museoiden kenttää nostaen keskiöön Suomen korkea-arvoisimman sotilaallisista ansioista myönnetyn kunniamerkin saajat, Mannerheim-ristin ritarit.
Humppilan Ritarigalleriassa esitellään keskeisten, mutta myös vähemmän tunnettujen ritarien henkilötarinat ja sotilaspolut. Vain 191 jatkosodan tai Lapin sodan kokenutta sotilasta nimettiin siis Mannerheim ristinritareiksi, mutta he olivat edustava otos tuon ajan suomalaisista miehistä. Ritarit pystyivät erottautumaan ansioillaan lukuisista muista itsensä joka päivä ylittävistä sotilaista. Näyttelyssä on esillä ritarien alkuperäistä esineistöä. Kunniaseinällä esitellään kaikkien 191 ritarien kuvat koosteessa, jonka laatuista ei mistään muualta Suomessa löydy.
Museo vaalii ja kunnioittaa siis upealla ja ainutlaatuisella tavalla Mannerheim-ristin ritarien muistoa ja perintöä unohtamatta koko veteraanipolven aseveljiä, joille vaatimattomat ritarit usein osoittivat kaiken ansion saamastaan kunniasta.
Blogi 6.12.2022: ”Maaliskuussa 1942 hän tiedusteluretkellä juoksi rumputulen läpi vihollispesäkkeen katolle ja tuhosi sen kasapanoksella, kuten Koskela Tuntemattomassa.”
Itse sain tänään viedä juhlaan valtiovallan ja puolustusvaliokunnan tervehdyksen. Käsittelin lyhyessä puheessani tällä kertaa heitä, jotka olisivat Mannerheim Ristin ansainneet. Itse toki totesin, että ehkä näin jälkikäteen sen olisi ansainnut ihan jokainen suomalainen sotilas, joka meille vapaan isänmaan varmisti. He menettivät nuoruutensa ja monet terveytensä ja lukuisat myös henkensä.
Mutta se kysymys mitä pohdin on se, että kenen sitten olisi pitänyt saada Mannerheim-risti? Se on varmasti yksi suomalaisen sotahistorian puhutuimpia aiheita. Historioitsijoiden, veteraanien ja meidän sotaharrastajien keskusteluissa nousee toistuvasti esiin aina muutamia henkilöitä, joiden ritarinimityksen epäämistä tai puuttumista pidetään suurimpina jopa vääryyksinä.
Simo Häyhä, te tiedätte miksi hän ei saanut.
Aimo Raassina – Kollaanjoen ”Kylmä-Kalle” – samasta syystä.
Harry Järv – kaukopartiomies. Tunnette varmasti epäillyt syyt hänenkin osalta.
Kuten myös samoissa tehtävissä loistanut Tauno Savolainen.
Sotilasansioissaan erityisiä.
Ja sitten se Mannerheim Ristin ritari 144. Lauri Törnin toinen risti? Sota, kun päättyi ja poliittinen tilanne muuttui.
Kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch, Kannaksen ratkaisevien torjuntataistelujen (1944) johtaja. Moni veteraani katsoi hänen olleen ristin arvoinen.
Listaa voisi toki jatkaa.
Ylipäällikkö Mannerheim halusikin pitää mitalin arvon äärimmäisen korkeana. Moni ansioitunut sotilas sai ritariristin sijaan esimerkiksi Vapaudenristin 4. tai 3. luokan tammenlehvien kera. Oma vaarinikin kapteeni Paavo Heikkilä ja vieläpä kahteen kertaan ja vain reilun kahden viikon sisällä. Syvärin voimalaitoksen taisteluista juuri toipuneena – vapaudenristi ainakin kuvainnollisesti rinnassaan, vaarini lähti eteenpäin, uuteen taisteluun. Vapaudenristin saamisesta vain kolme päivää myöhemmin hän makasi sotasairaalassa haavoituttuaan 23.10.1943 venäläisten kranaatin sirpaleesta päähän. Tuo kranaatinsirpale seurasi muuten vaariani hänen loppuelämänsä. Vaari sai VR3:sen eli 3. luokan vapaudenristin toistamiseen 18.11.1941. Kaksi vapaudenristiä reilussa kahdessa viikossa.
Sankarini.
Enkä tänään itse ajattelen, että jokainen sotilaamme ja lottamme oli omassa korvaamattomassa tehtävässään ratkaisevan tärkeä.
Mutta pohdin myös sitä, että kyllä ristinsä olisivat ansainneet myös henkensä kaupalla mm. etulinjan sidontapaikoilla toimineet lotat tai pommituksissa kylmähermoisesti toimineet ilmavalvontajoukot.
Ja ainakin kuvainnollisesti ahkerat ja valittamattomat ensi vuonna juhlivat Suomen hevosemme.
Ja sitten sodan jälkeen asekätkijät. Ne miehistä parhaimmat.
Ja kuten edellä jo kirjoitin. Moni teki parhaansa, kaikkensa ja enemmänkin. Antoi nuoruutensa, terveytensä ja lukuisat jopa koko elämänsä.
Mitaliluokkaa ei missään vaiheessa ole lopetettu. Periaatteessa ritariksi voisi yhä päästä esimerkiksi ”urheudesta tai erityisen ansiokkaasti johdetuista sotatoimista”. Syksyllä 1944 tehty asetus Vapaudenristin ritarikunnasta on silti edelleen voimassa.
Presidentti Carl Gustav Mannerheim myönsi viimeisen nimikkoristinsä toukokuussa 1945, eikä mitalia ole sen koommin jaettu.
Joku on pohtinut, että kuka sitten tänä päivänä voisi tämän ansaita. Minusta ei kukaan.
Mannerheim-ristillä palkitseminen voisi tulla kyseeseen, mutta vain oman isänmaamme puolesta ja vapaudesta käydyn sodan ansioista.
Me kiitämme,
me kunnioitamme
ja me muistamme.
Ritarigalleriassa kuultiin tänään filosofian tohtori, dosentti Lasse Laaksosen juhlaesitelmän. Laaksonen on tehnyt mittavan ja arvokkaan työn sota-aikamme tarkkana ja huolellisena tutkijana. Lämmin kiitos Lasselle tämänkin päiväisestä.
Ja iso kiitos sotahistorian harrastajalle ja Ritarigallerian idean isälle ystävälleni Antti Ahoselle. Ritarigalleria on jo teko sinänsä ja kaikki muu Hämeenlinnan Lotta-patsashankkeesta lähtien ansaitsevat isänmaalliset kiitoksemme.
Kiitos myös kutsusta tämän päivän juhlaan. Me emme unohda.