Alin Fabre, ranskalainen ekonomisti ja historiantutkija kirjoitti maaliskuussa Robert Schuman -säätiölle mielenkiintoisen artikkelin otsikolla: Europe and Putin: Should realism prevail over reality?
Eurooppa ja Putin: Pitäisikö realismin voittaa todellisuus?
Fabre pohti laajassa artikkelissa ratkaisua Venäjän toimintaa ja päätyy vanhaan tuttuun toteamukseen, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Tämän päivän tapahtumia ja Venäjän toimia hän tarkastelee peilaten niitä historiaan ja tulee lopputulemaan, että lännen on työnnettävä venäläiset takaisin Venäjälle.
Kuvituskuva
Englanninkielisessä kirjoituksessaan Fabre kirjoittaa mm. siitä kuinka kesäkuussa 1940 Ranskan armeijan murskaava tappio Wehrmachtin käsissä johti kahteen erilaiseen tulkintaan tilanteesta. Kun marsalkka Pétain ja hänen kannattajansa vaativat aselepoa Adolf Hitlerin joukkojen sotilaallisen ylivoiman edessä, niin toinen kenraali de Gaullen kannatti taistelun jatkamista Yhdistyneen kuningaskunnan rinnalla. Fabren mukaan de Gaulle oli ymmärtänyt tapahtumien globaalin merkityksen, joka väistämättä johtaisi Yhdysvaltojen osallistumiseen sotaan ja jonka ”valtava puolustusteollisuus” tarjoaisi taasen liittoutuneille keinot voittoon. Kyse oli siis traagisesta alistumisesta hyökkääjälle tai totaalisesta sodasta liittoutuneiden rinnalla. Lyhyesti sanottuna kesäkuussa 1940 oli kyse siis realismin ja todellisuuden valinnasta.
Fabre avasi tilannetta lisää kirjoittaen mm. siitä miten syyskuussa 1938 pidetystä Münchenin konferenssista lähtien oli ansa ollut valmiina. Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto laativatkin sopimuksen. Winston Churchillin mukaan kyse oli valinnasta ”häpeän ja sodan välillä” ja häpeä vain lisäisi sodan todennäköisyyttä ja laajuutta. Ja jo seuraavana vuonna Churchill itse nousi Iso-Britannian pääministeriksi ja Eurooppa oli sodassa, missä Churchillin rooli kasvoi merkittäväksi.
Fabre peilaa tapahtumia tähän päivää ja kirjoittaa, että ”Se, mikä oli totta eilen, on totta tänäänkin. München vuoden 1938 hetki on palannut nyt Eurooppaan. Vladimir Putin on alusta alkaen seurannut pitkälti Führerin strategiaa ja sotamenetelmiä”. Hän kirjoittaa miten hajonneen Neuvostoliiton jälkeen Venäjä kävi sotaa ensin Tšetšeniassa, sitten Georgiassa ja nyt Ukrainassa. Fakta on se, että ilman Ukrainaa Venäjä lakkaa olemasta imperiumi.
While Putin is not Hitler, he shares with that dictator a revisionist project to abolish the international order in place when he came to power.
Eli ”vaikka Putin ei ole Hitler, hän jakaa diktaattorin kanssa revisionistisen hankkeen valtaan tullessaan vallinneen kansainvälisen järjestyksen kumoamiseksi”. Kummassakaan tapauksessa sota ei ole siis keino ratkaista yksittäistä konfliktia, vaan Putinin toiminta on määrätietoista ja päättäväistä halua jatkaa valloitussotia ja laajentaa Venäjää. Samalla tavalla toimivat jo aiemmin tsaarien Venäjä ja myös Neuvostoliitto. Alain Fabre kuvaakin Putinin ajatusmaailmaa niin, että hänen johtamansa maa näkee oman ylivalta-asemansa potentiaalisesti äärettömänä – ja maansa imperiumina, joka kiistää kaikki alueelliset rajat. Vastustajan vetäytyminen tai periksi antaminen siis vain kiihottaisi tällaista hyökkääjää. Fabren mukaan nytkään ”länsimailla ei ole parempaa tapaa palvella maailmanrauhaa, kuin pysyä pystyssä ja lujana”.
Permanent war outside, perpetual autocracy inside.
Tällaisessa revisionistisessa strategiassa sota saa pysyvän luonteen. Tällaisen maan sisäinenkin hallinta perustuu tähän: ”Ulkona jatkuva sota, sisällä ikuinen itsevaltaisuus”. Eli Venäjä, eri peräkkäisissä muodoissaan, ensin entisenä tsaarilaisena Venäjänä sitten kommunistisena Neuvostoliittona ja nyt taasen putinistisena Venäjänä ei määrittele itseään kansakunnaksi, vaan imperiumiksi. Kansakunnalla on rajat, valtakunnalla ei ole: se voidaan vain kuvitella sen määrittelemättömän luonteen ja pysyvän laajenemisen perusteella. Fabre toteaakin, että ”paljon enemmän kuin nationalismi, se oli imperialismi, joka laukaisi 1900-luvun totaalisodat, vaikka jälkimmäinen vetosi ensimmäiseen perustellakseen pyrkimyksiään”.
Ranskalaishistorioitsija palaa kirjoituksessaan jälleen 80 vuoden taakse ja Natsi-Saksan tappioon. Vuonna 1945 tappio johti Saksan luopumaan valtakunnan ajatuksesta ja päättämään tulla kansakunnaksi. ”Tämän vaihtoehdon ratkaisevat vaikutukset näkyivät vuosina 1989-1990, kun yhdistynyt Saksa vahvisti hyväksyvänsä Oder-Neisse-linjan ja luopui alueista, jotka menetettiin sen jälkeen, kun Hitlerin Natsi-Saksan Kolmas valtakunta kaatui. Tämä oli valinta, jonka taasen Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä hylkäsi, ja sen vaikutukset tuntuvat nyt traagisesti. Fabre pohtiikin hyvin sitä mikä voisi nykytilanteen ratkaista. Se edellyttäisi hänestä Venäjältä Putinin jälkeen jotain vastaamaa mihin Saksa aikanaan pystyi. ”Venäjän luopuminen valtakunnasta kansallisuuden hyväksi on luultavasti yksi olennaisista edellytyksistä Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttaman identiteettikriisin ratkaisemiselle ja kestävälle rauhan saavuttamiselle Euroopan mantereella”.
Tapahtumien taustalta Fabre löytää jo neljännesvuosisadan kestäneen putinismin ja sen halun palauttaa kadonnut imperiumi ja itsevaltius. Georgian ja Ukrainan ”rikoksina” putinistinen Venäjä näkee niiden halun olla demokraattia valtioita. Artikkelissaan Fabre pohtii myös laajasti Ukrainan viime viikkojen ja kuukausien tapahtumia ja mahdollisia niiden syy-yhteyksiä ja tavoitteita. Kyse on lopulta samasta kuin historiassa aiemminkin eli alistumisesta tai täysimittaisesta sodasta. Viime kädessä Euroopan vakaus voidaan taata kestävästi vain pakottamalla venäläiset takaisin Venäjälle. Fabren mukaan Venäjän ”keisarilliset suunnitelmat” eivät lakkaa tulitauon hengähdystauolla, vaan kahden tai kolmen vuoden sisällä tai jopa aikaisemminkin – joka tapauksessa ennen kuin Eurooppa ehtii riittävästi aseistautua, tilanne etenee Baltian maihin tai jopa Puolaan. Fabre käykin läpi myös Venäjän realiteettejä Ukrainan sodan suhteen. Tapahtumat viittaavat siihen, että Venäjän talous ei kestä loputtomiin Ukrainan sodan sille aiheuttamaa taakkaa.
”Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sodankäynti ei ole enää rajoittunut armeijoiden yhteenottoon taistelukentällä; se on koskenut myös talouksia ja yhteiskuntia. Ja tässä suhteessa Eurooppa on paljon parempi kuin Venäjä. Eurooppalaiset, mukaan lukien Yhdistynyt kuningaskunta, käyttävät puolustukseen 2 prosenttia bruttokansantuotteestaan ja ilman sotaa. Venäjällä sotilasmenojen odotetaan olevan 130 miljardia euroa vuonna 2025 eli 6–7 % BKT:sta, mikä on 23 % enemmän kuin viime vuonna. Se on kuitenkin lähes kolme kertaa pienempi kuin eurooppalaisten. Näiden määrällisten tietojen lisäksi sota on edelleen heikentänyt Venäjän taloutta, joka on syvästi häiriintynyt eurooppalaisten pakotteiden vuoksi ja supistunut öljyn ja kaasun myyntiin edulliseen hintaan, samalla kun sen riippuvuus – puhumattakaan sen alistumisesta – Kiinasta sekä Pohjois-Koreasta ja Iranista on jatkanut kasvuaan. Toisin sanoen, vaikka aika on antanut Venäjän armeijalle mahdollisuuden korjata osallistumisensa ensimmäisten kuukausien virheet ja puutteet, konfliktin pitkittyminen on pääasiassa Venäjän vahingoksi, mikä osaltaan lisää sen heikkoutta ja pitkällä aikavälillä sen uupumusta.”
Tästä Fabre tulee lopputulemaansa eli siihen, että ”tulitauko, vaikka eurooppalaistenkin takaamana, hyödyttäisi pääasiassa Venäjää, joka tarvitsee sitä enemmän kuin Ukraina”. Ja ”tämä oli Venäjän neuvottelutaktiikka jo Minsk I ja II -sopimusten (2014-2015) aikana, joita Putin ei koskaan halunnut kunnioittaa. Se olisi jälleen sama, jos uusi ”tsaari” hankkisi ” Minsk III:sen ” lännestä siinä toivossa, että presidentti Zelenskiy syrjäytetään venäläismielisen hallinnon hyväksi. Uudella tulitauolla Ukrainassa olisi siis samat vaikutukset kuin aikaisemmillakin. Tästä syystä sen ei pitäisi johtaa kiusaukseen keskeyttää Euroopan sotilaallinen tuki Ukrainalle.
Fabre päättää kirjoituksensa toteamukseen, että ”Avain Euroopan kohtaloon on sen johtajien hengen vankkumattomuus ja uskottavuus sekä vastustajan pelotteet, vaikka tämä ei vapauta heitä velvollisuudesta kohdata vastoinkäymisiä.
There is still time for Europeans to convince Putin that he is not facing Chamberlain and Daladier, but Churchill and de Gaulle.
Eli ”eurooppalaisilla on vielä aikaa vakuuttaa Putin, että hän ei kohtaa Chamberlainia ja Daladieria vaan Churchilliä ja de Gaullea.
….
Kello 21.48
Muistoissa Kimmo.
Tänään suru-uutinen pysäytti. Entinen kollega ja 
työkaveri Kimmo Sasi oli nukkunut pois sairauden uuvuttamana.
Kimmon intohimo oli politikka ja kokoomus ja hän myös omistautui niille täysillä. Elämäntyö.
Osanottoni Kimmon läheisille ja voimia kaikille! Kimmon käden jälki näkyy monessa ja muistot elävät.