Marsalkka Mannerheimin Metsästysmajan perinteinen Marskin Majan peurajahti järjestettiin tänään marraskuun ensimmäisenä. Aikanaan itse nostin esille Marsalkka Mannerheimin metsästäjäperinnön vaalimisen tai silloin sen puuttumisen. Ideastani syntyi Mannerheim Hirvijahti, mikä tänä päivänä jatkaa tätä arvokasta työtä. Myöhemmin sitten Mannerheimin metsästäjäperinnön vaaliminen sai mukaan myös Marskin Majan oman peurajahtiperinteen kenraali Ilkka Korkiamäen johdolla. Useamman vuoden ajan olemmekin kokoontuneet näin jahtikauden keskellä Majalle hienoon jahtipäivään. Niin teimme tänäänkin.
Perinteisesti päivän keskuspaikkana toimii Lopelta sotavuosien jälkeen uuden kodin saanut Marsalkka Mannerheimin metsästysmaja. Samasta paikasta myös itse Mannerheim aikanaan jahtipäiviinsä lähti ennen kuin iän karttuessa päätti siirtää Majansa hoitovastuun eteenpäin. Mannerheimhan oli tehty testamenttimääräyksen minkä mukaan kenraalimajuri Erkki Raappan tuli valita majan hallinnoimaan sopiva järjestö, jonka tuli käyttää majaa suomalaisten upseerien virkistykseksi. Raappana nosti esille kuitenkin keskusteluissaan Mannerheimin kanssa Suomen Yleisen Metsästäjäliiton eli nykyisen Suomen Metsästäjäliiton ja itse liiton kunniapuheenjohtajana toiminut Mannerheim lahjoittikin majansa Metsästäjäliitolle, jonka hallituksen jäsen Raappana oli. Metsästäjäliiton isännöinti Majalla jäi kuitenkin lyhyeksi ja pian neljä upseerijärjestöä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin johdolla perustivat 1957 Marsalkka Mannerheimin metsästysmaja ry:n, jolle Metsästäjäliiton perustama Sisula-säätiö lahjoitti Majan lisärakennuksineen. Yhdistyksen perustajajärjestöt olivat Jääkäriliitto, Upseeriliitto, Kadettikunta ja Suomen Reserviupseeriliitto. Nykyisin Jääkäriliiton tilalla majayhdistyksessä on Jääkärisäätiö. Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi aina vuoteen 1998 jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ja nykyisin isäntänä ja puheenjohtaja toimii kenraaliluutnantti Ilkka Korkiamäki.
Mutta samoille jahtimaille samoista paikoista tiemme tänäänkin vei. Ainakaan Jaakko Estola oli puuhamiehenä, kun Punelian seudun metsästäjät perustivat 1963 metsästysseuran, jonka nimeksi he antoivat Suden Suntin Erä ja vuonna 2022 vastuun alueista otti uusi seura Suntin Eränkävijät ry. Uusi loppilainen alueen jahtimaita hallinoiva Suntin Eränkävijät ry vastasikin tänään jahdin järjestelyistä ja tekivätkin sen totun tyylikkäästi ja varmasti.
Itse jouduin hieman etuajassa passipaikkani jättämään. Oranssit vaihtuivat nimittäin tänään sitten vielä tummaan pukuun, kun yksi seuroistamme, Etelä-Lopen Eränkävijät, juhlistivat 70-vuotista taivaltaan. Sain jo keväällä seuran puheenjohtaja Kimmo Skogbergiltä kutsun tulla juhlaan juhlapuhujaksi ja tämä kunniatehtävä oli mieluisa ja tärkeä hoitaa, vaikka passipaikkani jouduinkin hieman etuajassa jättämään.
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön,
ja maailma Unholaan jääköön.
Juhlapuheeni käsitteli niin hienon seuran historiaa ja toimintaa, mutta myös tämän päivän metsästystäkin riistakantojen hoidosta susi-ongelmiin ja metsästysluvista vieraslajeihin. Lisään tuon puheeni tekstimuodossa tänne kotisivuilleni Kynästä -osioon viimeistään huomenna.
Totesin puheessani tänään mm. että ”On mahdoton ymmärtää, että esimerkiksi valkoposkihanhien metsästyksen salliminen tai edes niiden lihan hyödyntäminen ruokana herättävät edelleen vastusta”, mutta jatkoin, että ”Tässä asiassa olemme nyt etenemässä kuitenkin kuten myös merimetsojen kohdalla. Kohtuus kaikessa.”
Hallitusohjelmassamme linjasimme, että ”Suurpetopolitiikkaa on hoidettava tavalla, joka huomioi myös sosiaalisen kestokyvyn. Suurpetojen kannanhoidollinen metsästys turvataan lainsäädännöllä. Jo aloitettua työtä kannanhoidollisen sudenmetsästyksen mahdollistamiseksi jatketaan eduskunnan päätöksen mukaisesti.” Tavoitteenamme on edelleen mahdollistaa suden ja suurpetojen vastuullinen kannanhoidollinen metsästys.
Nyt seuraava dead line on ensi vuoden alku, jolloin tavoitteemme on saada suden kannanhoidollisen metsästys käyntiin. Metsästys tapahtuisi kiintiömetsästyksellä, joka toteutetaan lakimuutoksen myötä asetuksella. Suden liitesiirron toimeenpaneva lakiesitys on nyt valmis ja tällä liitesiirrolla tarkoitetaan siis suden suojeluluokan alentamista täysin suojellusta lajista suojelluksi lajiksi.
On kiistaton tosiasia, että maassamme on susitihentymiä – myös meidän alueella, joiden harventamiseen tarvitaan kannanhoidollista metsästystä. Ja vastuullisella metsästyksellä pystymme torjumaan susien aiheuttamia vahinkoja, mutta myös ylläpitämään ja palauttamaan susien ihmisarkuutta. Susien ihmisarkuus on välttämätön ominaisuus ihmisen ja suden rinnakkaiselon kannalta. Susi on pidettävä ihmisarkana ja ihmisen asuinalueita karttavana.
Ja ymmärrän hyvin, että sudesta koettu uhka on lisännyt huolta ja jopa pelkoa ihmisissä sekä herättänyt mm. maatiloilla kysymyksiä elinkeinon harjoittamisen tulevaisuudesta.
Ja muistutin myös siitä, että meillä suurpetopolitiikassa on menneinä vuosikymmeninä hyvällä yhteistyöllä saavutettu merkittäviä onnistumisia.
Meillä ilvesten ja karhujen kantoja onnistuttiin suunnitelmallisella kannanhoidolla nostamaan ilman, että asenne suurpetoja kohtaan olisi muuttunut negatiivisemmaksi. Nyt tilanne alkaa kääntyä toisin.
Keskeinen tekijä onnistumisissa on ollut ja toivottavasti on myös jatkossa viisaasti toteutettu kannanhoidollinen metsästys ja näiden suurpetojen ihmisarkuuden menestyksekäs vaaliminen.
Olen itse Maa- ja metsätalousministeriön linjaaman suden suojelun viitearvotasosta eri mieltä. Minusta nyt viitetasoarvoksi suunniteltu 273 sutta on liikaa. Maamme susien yksilömääräksi arvioidaan nyt noin 430. Määrä on noin 46 prosenttia suurempi, kuin viime vuoden maaliskuussa arvioitiin. Samoin susireviirien määrä on kasvanut. Nyt marraskuussa kannan arvioidaan olevan noin noin 557 sutta. Kanta on siis Lukenkin mukaan viimeinkin noussut!
Ruotsissa vastaava viitearvo on 170. Minusta ei ole mitenkään perusteltavissa, että Suomen viitearvo olisi peräti 103 sutta eli 60 prosenttia suurempi kuin Ruotsissa. Ruotsissa on muuten arvioitu, että geneettinen elinvoimaisuus säilyy, kun maahan tulee vähintään yksi susi joka kolmas vuosi. Meillä susia tulee itärajan yli koko ajan. Kymmenittäin vuosittain.
Sama huoli on karhuista.
Tätä menestyksekästä – metsästäjien tekemää ja ylläpitämää – historiaa vasten Korkeimman hallinto-oikeuden hetki sitten tekemä karhupäätös otettiin vastaan tyrmistynein tunnelmin. Myönnän, että itse olisin jo viime vaiheessa ratkonut asiaa toisella tavalla ja epäilin nyt hallinto-oikeudessa kaatunutta mallia jo tuolloin.
En halua pelotella, mutta totean, että Romaniassa toteutettu karhun metsästyskielto 2015 on lisännyt karhujen aiheuttamia ihmisvahinkoja, myös kuolemia huomattavasti. Ja tänään puheessani Topenon Maamiesseuran talolla lupasikin, että ”teen ja teemme tässäkin nyt parhaamme. Susi kuuluu Suomen metsiin, mutta ei pihoihimme. Karhutkin.”
Mutta jos puheeni tarkemmin kiinnostaa niin sen voitte kurkata tuolta Kynästä -osiosta.
Nyt kello 22.17 ja päivän oranssit vaihtuivat illan tummaan pukuun ja nyt on sohvalla kuopuksen kanssa peiton alla. Hyvä päivä!
Vielä täälläkin lämmin kiitos ensin Marskin Majan jahtipäivästä Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry:lle ja iso kiitos upeasta juhlaillasta Etelä-Lopen Eränkävijöille! Ja lämpimät onnittelut vielä kaikille juhlassanne palkituille.
Viherjäisell lattialla,
mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen,
ja kaiku ympäri kiirii.Terve metsä, terve vuori,
terve metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas nuori,
esiin käy hän voimaa täys
kuin tuima tunturin tuuli.