”9.7.1990 Timo”
Tällainen kaiverrus oli heinäkuussa 1990 saamassani kantasormuksessa. Kultasormus oli nuorelle pojalle rakas. Muista kuinka se yhtenä kesäpäivänä sormestani oli kadonnut. Olimme kavereiden kanssa uimassa Loppijärven rannassa ja vesipatjalta sormus oli kadonnut veden syvyyksiin. Loppijärvi on tunnetusti vedeltään tummasävyinen ja myönsin heti rannassa, että kultasormusta emme tule löytämään. Harmitus oli nieltävä.
Vuosikausia kadonnut sormus oli mielessäni. Puolisoni totesi, että monet kerrat siitä aina puhuit ja niin puhuinkin. Takaraivossa rippisormuksen tarina oli läpi nämä vuosikymmenet. Vuosi sitten lapsemme kävivät metallinpaljastimellani yhden hetken mökkirannassa. Se kerta taisi vain ajatustani vahvistaa ja 
taisin metallipaljastin kavereilleni viime vuonna pientä yhteisetsintääkin ehdotella. Se ei saanut silloin tuulta purjeisiinsa, mutta nyt tänä kesänä ystäväni Mikko Mäkelä aiheeseen palasi ja sovimme etsintäretken elokuun 4. päivälle 2025.
Mikko Mäkelään tutustuin aikanaan metallinetsintäjuttujen kautta. Mikko kuuluu maineikkaaseen Kanta-Hämeen menneisyyden etsijät -porukkaan ja oli se, joka aikanaan tuon kuuluisaksikin tulleen Janakkalan miekkamiehen löysi. Mikon kanssa vuosikymmenvaihteessa useamman retken piippareiden kanssa myös olimme tehneet ja nyt sitten ensi kertaa päätimme lähteä yhdessä veteen etsimään.
….
Blogi 26.9.2020: Sakari Pälsi sitä ei löytänyt – Jopa 2000 vuotta vanha putkikirves roomalaiselta rautakaudelta
…..
Loppijärven rannassa lapsuuteni mökin kuistilla sitten istuimme ja lähtöä viivästytti sitten vielä yllättäen iskenyt sade ja ukkoskuurokin. Itseasiassa aurinko paistoi sateen kanssa ja järven ylle syntyi sateenkaari. Mikko totesikin, että eikös se aarre siellä sitten ole? Ja juuri muuten löytöpaikalle sateenkaaren pää osuikin.
Sateen tauottua lähdimme rantaan. Alue mihin sormus oli pudonnut oli jotain 23-30 metriä leveä ja rannasta selälle päin 50-80 metriä. Aika isosta alueesta siis oli kyse ja kahdella piipparilla urakka oli iso, vaativa ja alkuajatukselta jopa mahdoton. Rantamme syvenee maltillisesti ja siitä lähdimme sitten kahlaamaan rintarinnan eteenpäin. Loppijärven kaunis hiekkapohja oli onneksi täällä puhdas ja turhia piippejä ei roskas aiheuttaneet. Yhden alumiinin palasen nostin ja hetkeä myöhemmin korkealta piipanneen Jaffa-pullon vetokorkin, mutta muuten puhdasta ja vain matalia rautamalmin mörinöitä. Sade sitten vähän yltyi ja hetken jo pohdimme, että onko syytä jättää urakka sikseen. Päätimme kuitenkin jatkaa ja yhtäkkiä Mikon Deus piipautti 40-45 ID:n ja Mikko totesi heti, että ”Nyt on sellainen kultasormuksen piippaus”. Reikälapio pohjaan ja uudestaan ja uudestaan… Ei noussut, mutta piippaus säilyi ja tuntui vähän jopa liikkuvan pohjassa. Mikko pyysi sitten minua jatkamaan ja vuorostani lapioni pohjaan asetin ja jalalla painoin hiekkaan. Muutama nosto ja ei tulosta. Lopulta yhteistyöllä jatkoimme. Mikko näytti piipparilla paikkaa ja minä painoin lapion pohjaan ja sitten…
”Tässä se on”
Sen sain sanottua. Mikko kysyi, että mitä on? En saanut enää vastattua. Tunteet tulivat pintaan. Hiekan seasta kimalsi kultaisen sormuksen reuna. Tunnistin sen heti; minun rakas rippisormus.
Mikko nostin käden ylös ja ylävitonen oli yhteinen merkkimme, että se oli siinä. Olimme tehneet mahdottomasta mahdollisen ja löytäneet etsimämme. Tunne oli uskomaton. Sanoin kuvaamaton ja hiljaisina miehinä hymyillen astelimme rantaan. Varusteet pois ja siirryimme Pekkalaan. Oli aika juoda rippikahvit.
Sormus oli näin Loppijärven pohjassa levännyt hiekan ja rautamalmin kanssa 35 vuoden ajan. Kulta oli kirkasta ja kaiverrus sisällä tuttu. Sormus oli kahvihetkemme pöydässä ja sitten pujotin sen rippiristini ketjuun. Rippiristini minkä itselleni ostin viisi vuotta sitten, kun rakas kummityttömme Elisa pääsi ripille. Nyt ristin kaverina keikkuu nuoruuteni kultainen rippisormus. Sormus, mikä hukkui jo ennen kuin olisi päässyt tyttöjen kaulaketjuihin matkaan. Ehkä hyvä niin.