Tasan 90 vuotta sitten – syksyllä 1934 – Laukan Kartanon mailla tehtiin suomalaista riistaeläinhistoriaa. Joku voi tänään toki miettiä ja saakin pohtia, että oliko tuo iso virhe vai lopulta täydellinen onnistuminen? Molemmille kannoille on varmasti kestävät ja perustellut perustelut. On varmasti totta sekin, että nyt 2020-luvulla ei enää tällaista lahjaa vastaanotettaisi ja Suomeen luontoon uutta vieraslajia tuotaisi. Aika oli kuitenkin 90 vuotta toinen ja valkohäntäpeurat otettiin kiitollisuudella vastaan.
Idea valkohäntäpeuroista Suomen metsissä heräsi valtameren takana Minnesotassa. Minnesotaan muuttaneet suomalaiset saivat idean antaa lajiköyhälle isänmaalle uuden riistalajin ja saivat myös siitä myös Suomen päässä siskot ja veljet innostumaan. Suomeen lähettiin kahdeksan peuraa. Tarina kertoo, että idean isä oli Yhdysvalloissa konsulina toimit Eino A. Aaltio ja innoittajana maukas peurapäivällinen. Historian kirjat kertovat, että ensin valkohäntäpeurat kuljetettiin junalla Minnesotasta itärannikolle satamaan. Kuulemma junan konduktööreille oli annettu tehtäväksi kerätä aina junan pysähtyessä peuroille heinää radan penkalta. Junamatkan peurat selvisivätkin vielä hengissä yhtä lukuunottamatta. Itseasiassa yksi peuroista kuoli jo Minnesotassa ja sitten laivassa kuoli vielä kaksi lisää. Lopulta Suomeen perille saatiin neljä naaraspeuraa ja vain yksi uros. Suomessa peurat sijoitettiin Vesilahdelle Laukon kartanon maille kartanon isäntä kauppaneuvos Rafael Haarlan myötävaikutuksella peura-aitaukseen. Aitaus ei kuitenkaan innokkaita kavereita pidätellyt muutamaa vuotta pidempään ja puun kaaduttua aidan päälle vuonna 1938 peurat loikkivat karkuun. Naaraspeurat saatiin kuitenkin kiinni ja takaisin aitaukseen, mutta pukki jäi karkuteille. Tilanne oli kimurantti ja lopulta maa- ja metsätalousministeriö antoi sitten luvan päästää naaraspeurat sulhonsa perään luontoon.
Metsään kirmasi siis vapauteen Uros-nimen saaneen pukin perään Tilda, Jenny ja Fanni. Soki oli saanut nimensä sokeutensa kautta ja sen elämä päättyikin jo aitauksessa vuonna 1937.
Aitauksessa Soki ei ollut saanut vasoja, kuten ei myöskään Fanni. Vain Tilda ja Jenny olivat poikineet. Saiko Fanni vasoja vapaudessa, sitä emme tiedä, mutta on mahdollista, että koko kantamme periytyykin siis Uroksesta ja kahdesta sen leidistä Tildasta ja Jennystä?
Historia kertoo, että vuonna 1937 olisi Korkea saareen tuotu kannan monimuotoisuuden lisäämiseksi neljä peuranvasaa, mutta nämä olisivat kaikki kuolleet pian Suomeen tulon jälkeen. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1948, Suomeen tuotiin vielä lisää peuroja Yhdysvalloista. Silloinen Metsästäjäliiton puheenjohtaja Heikki Reenpää oli ollut huolissaan peurakantamme sisäsiittoisuuden vaaroista. Vuoden 1948 laumassa Suomeen tuotiin lisää kolme naarasta ja kolme urosta. Ainakin kaksi uroksista kuoli pian ja luontoon päästettiin Reenpään peuroista kolme naarasta ja yksi uros. Aivan varmaksi ei tiedetä selvisikö näistä yksikään luonnossamme pidempään ja onkin aivan mahdollista, että nykyinen kantamme on kokonaisuudessa tuon yhden Minnesotan pukin aikaan saannoksia.
Koko kanta polveutuukin lopulta ehkä vain Laukkoon tuoduista yksilöistä.
Tänään peurakantamme on noin 120 000 peuraa ja laji on yksi jahtikautemme pääriistalajeista. Itseasiassa kannankasvu on rajua 2000-luvulla, sillä vielä 1990-luvulla peurakanta oli vain noin 20 000 peuraa. 2000-luvulla kanta on siis nelinkertaistunut. Huippukanta nähtiin muutama vuosi sitten, kun peuroja oli maassamme noin 150 000, mutta nyt kantaa on metsästyksellä määrätietoisesti harvennettu.
Vajaan kolmekymmentä vuotta valkohäntäpeurat olivat saaneet kasvaa ja lisääntyä metsissämme rauhassa. Peurakanta oli vahvistunut hyvin ja vuonna 1960 kannan – noin tuhat valkohäntäpeuraa – arvioitiin kestävän metsästystä. Kiinnostus uutta riistalajia kohtaan levisi nopeasti ja monet toivoivat valkohäntäisiä kavereita myös omille riistamailleen. Aivan itsenäisesti ei peurat siis nykyisille alueilleen kuitenkaan ole levittäytyneet. 1960-1970-luvuilla nimittäin valkohäntäpeuroja siirtoistutettiin eri puolille maatamme. Tänään kanta on vahva ja metsälle lähdemme nytkin.
Niin yksi pieni yksityiskohta:
Valkohäntäpeura onkin kauris.
Kyllä, 90 vuotta sitten lajin nimeämisessä kävi pieni virhe. Siitä virheestä me metsästäjät pidämme edelleen kiinni eli meille valkohäntäpeura on valkohäntäpeura. Mutta tosiasiallisesti nämä valkohäntäiset kaverit kuuluvat Odocoileus virginianus borealis -rotuun eli ovat oikeasti kauriita.
Riistakannat ovat vahvoja ja voivat hyvin. Valkohäntäpeurojen kanta on saatu nyt taittumaan ja se on ollut meidän metsästäjien tavoitekin. Luke eli Luonnonvarakeskus arvioi viime talven valkohäntäpeurakannan olleen noin 117 000 eläintä. Valkohäntäpeurakanta siis väheni noin 11 prosenttia edellistalvesta. Peurakanta laski erityisesti tiheimmillä peura-alueilla eli meillä Etelä-Hämeessä ja myös Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Valkohäntäpeurojen kaatolupia myönnettiinkin nyt noin 16 prosenttia viime kautta vähemmän eli 59 000 kappaletta, mutta edelleen tavoitteenamme on tiheimpien kantojen alueella kannan leikkaaminen.
Myös hirviä on metsissämme hyvin. Luonnonvarakeskuksen arvioiden mukaan esimerkiksi maamme hirvikanta oli viime talvena noin 84 000 hirveä. Hirvien määrä siis kasvoi vuodentakaisesta noin kuudella prosentilla. Tälle kaudelle Suomen Riistakeskus myönsikin 34 000 hirvenkaatolupaa, mikä on kasvaneen kannan johdosta noin yhdeksän prosenttia enemmän kuin edellisvuonna.
Luonnonvarakeskuksen epävirallisen arvion mukaan vuosi sitten syksyllä metsäkauriita oli jo lähes 100 000. Luonnonvarakeskus ei siis tee metsäkauriille virallista kannanarviota, mutta onhan määrä kasvanut rajusti ja tämän hetkinen kaurismäärä on siis jo metsien isoimpia kruunupäitä suurempi.
Mutta annettaan valkoisten häntien heilua jatkossakin. Ja ei tänäänkään osalleni osunut. Kaukaa metsän takana pellolla yksi juoksi, mutta se sai jatkaa matkaansa. Teille jahtisiskot ja -veljet kuluvalle kaudelle…
Kuumia piippuja.