Hyvät isänmaan ystävät,
Minulla ilo ja kunnia tuoda tervehdys eduskunnasta ja puolustusvaliokunnasta tähän tilaisuuteen.
Odotamme mielenkiinnolla, filosofian tohtori, dosentti Lasse Laaksosen esitelmää. En siis teitä kauaa pidättele.
Ja itseasiassa mietin, että mitä minä voisin tässä tilaisuudessa oikein sanoa?
Se oli selvää, että tunnen tänäänkin suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta.
Te tunnette Mannerheimin ristin, te tunnette sen historian, sen saajat ja sen arvon.
Ajattelinkin herätellä teitä miettimään hieman Mannerheimin ristiä toisesta kulmasta.
Mannerheimin ristihän oli itse Gustaf Mannerheimin idea.
Mannerheim halusi korkean tason tunnustuksen, mutta ennen muuta tunnustuksen, joka voitaisiin myöntää kaikille kenraalista tykkimieheen. Kolme ensimmäistä ristiä meni kuitenkin kahdelle everstille ja yhdelle kenraalille.
Kansan syvistä riveistä tuolloin kuuluikin nupinaa, että ”nyt herroja palkitaan”.
Neljännen ristin saikin sitten sotamies Vilho Rättö Kanneljärveltä. Sotamies Rättö tuhosi neljä vihollispanssaria viholliselta vallatulla, tähtäimiltään vioittuneella tykillä.
Virallisesti esityksiä palkittaviksi tehtiin enemmänkin – uskoisin, että jokainen enemmänkin kuin aiheesta – mutta vain 191 sotilasta nimitettiin Mannerheim ristinritareiksi.
Uskoisin, että monta sankaritekoa jäi myös ilman hakemusta – jopa ilman kenenkään muu huomaamatta.
Mutta se kysymys mitä pohdin on se, että kenen sitten olisi pitänyt saada Mannerheim-risti?
Se on varmasti yksi suomalaisen sotahistorian puhutuimpia aiheita. Uskon, että teistäkin moni on sitä pohtinut?
Historioitsijoiden, veteraanien ja meidän sotaharrastajien keskusteluissa nousee toistuvasti esiin aina muutamia henkilöitä, joiden ritarinimityksen epäämistä tai puuttumista pidetään suurimpina jopa vääryyksinä.
Simo Häyhä, te tiedätte miksi hän ei saanut.
Aimo Raassina – Kollaanjoen ”Kylmä-Kalle” – samasta syystä.
Harry Järv – kaukopartiomies. Tunnette varmasti epäillyt syyt hänenkin osalta.
Kuten myös samoissa tehtävissä loistanut Tauno Savolainen.
Sotilasansioissaan erityisiä.
Ja sitten se Mannerheim Ristin ritari 144. Lauri Törnin toinen risti? Sota, kun päättyi ja poliittinen tilanne muuttui.
Kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch, Kannaksen ratkaisevien torjuntataistelujen (1944) johtaja. Moni veteraani katsoi hänen olleen ristin arvoinen.
Listaa voisi toki jatkaa.
Ylipäällikkö Mannerheim halusi pitää mitalin arvon äärimmäisen korkeana.
Moni ansioitunut sotilas sai ritariristin sijaan esimerkiksi Vapaudenristin 4. tai 3. luokan tammenlehvien kera.
…
Oma vaarini – kapteeni Paavo Heikkilä oli yksi heistä-
Syvärin voimalaitoksen taisteluista juuri toipuneena – vapaudenristi ainakin kuvainnollisesti rinnassaan, he lähtivät eteenpäin, uuteen taisteluun. Vapaudenristin saamisesta vain kolme päivää myöhemmin vaarini makasi siis sotasairaalassa. Hän haavoittui 23.10.1943 venäläisten kranaatin sirpaleesta päähän. Tuo kranaatinsirpale seurasi muuten vaariani hänen loppuelämänsä. Vaari sai VR3:sen eli 3. luokan vapaudenristin toistamiseen 18.11.1941. Kaksi vapaudenristiä reilussa kahdessa viikossa. Sankarini.
….
Enkä tänään itse ajattelen, että jokainen sotilaamme ja lottamme oli omassa korvaamattomassa tehtävässään ratkaisevan tärkeä.
Mutta pohdin myös sitä, että kyllä ristinsä olisivat ansainneet myös henkensä kaupalla mm. etulinjan sidontapaikoilla toimineet lotat tai pommituksissa kylmähermoisesti toimineet ilmavalvontajoukot.
Ja ainakin kuvainnollisesti ahkerat ja valittamattomat ensi vuonna juhlivat Suomen hevosemme.
Ja sitten sodan jälkeen asekätkijät. Ne miehistä parhaimmat.
Moni teki parhaansa, kaikkensa ja enemmänkin. Antoi nuoruutensa, terveytensä ja lukuisat jopa koko elämänsä.
Mitaliluokkaa ei missään vaiheessa ole lopetettu. Periaatteessa ritariksi voisi yhä päästä esimerkiksi ”urheudesta tai erityisen ansiokkaasti johdetuista sotatoimista”. Syksyllä 1944 tehty asetus Vapaudenristin ritarikunnasta on silti edelleen voimassa.
Presidentti Carl Gustav Mannerheim myönsi viimeisen nimikkoristinsä toukokuussa 1945, eikä mitalia ole sen koommin jaettu.
Joku on pohtinut, että kuka sitten tänä päivänä voisi tämän ansaita. Minusta ei kukaan.
Mannerheim-ristillä palkitseminen voisi tulla kyseeseen, mutta vain oman isänmaamme puolesta ja vapaudesta käydyn sodan ansioista.
Me kiitämme,
me kunnioitamme
ja me muistamme.