Olisiko Suomen itsetunto
Noussut kanveesista
Jos Leijonat olisi kultaa tuoneet
Jo Lillehammerista
Arttu Wiskari tätä pohdiskeli jo vuonna 2020 julkaisemassaan biisissä Suomen muotoisen pilven alla?
Viime vuonna Olli Halonen jatkoi Pohjolassa: ”Ja ku jossakin Suomi mainitaan, niin me torilla tavataan”.
Hyviä kuvia meistä ja meidän mielenmaisemasta. Sykähdyttihän se nytkin, kun Pariisin olympialaisten avajaisissa soitettiin Darudea ja nostatti silloin myös mitalitoiveita itse kisoista, mutta…
Pondintoja kisojen jälkeen – Suomessa on hyvä keskustella myös siitä mitä suomalaiset odottavat
Haluammeko menestystä perinteisistä menestyslajeistamme ja mm. yleisurheilusta?
Olympialaisista on nyt siis kulunut muutamana päivä. Itse ruoskintaa on nähty ja enempi toki toisten ruoskintaa. Osa mediasta ei malttanut odottaa edes kisojen päättymiseenkään asti vaan jo ennen viimeisiä urheilusuorituksiakin lähdettiin ruotimaan suomalaisittain epäonnistuneita kisoja. Olisi ollut korrektia antaa jokaiselle urheilijalle kuitenkin kisarauha, mutta media tekee mitä media haluaa. Ja sama koskee toki somenkin asiantuntijoita ja muitakin. Sananvapautta sekin. Ja on totta, että tulos oli huono eikä sitä ole kiistäminen ja varmasti on syytä vakavaan pohditaan siitä, mitä pitää tehdä ja mitä on tehty väärin?
Vastauksia on varmasti yhtä paljon, kun on puhujia ja asiantuntijoita on yhtä paljon kuin keskusteluun osallistujia. Ja itse olen sitä mieltä, että jokaista kannattaa kuunnella ja ajatuksia pohtia ja puntaroida. Sieltä ne mahdolliset viisasten kivet sitten löytyvät.
Takana on nyt siis 18 kilpailupäivää. Niiden aikana 10 712 urheilijaa taisteli olympiamitaleista. Mitaleja jaettiin yhteensä 329 kappaletta eikä niistä siis yhtään saatu Suomeen. Ensimmäistä kertaa nykyaikaisten kesäolympialaisten historiassa maamme jäi mitalitta. Saldoksi jäi yhdeksän pistesijaa.
No mikä oli olympiadille asetettu tavoite?
Pekingin ja Pariisin olympialaisista oli virallisena tavoitteena saada yhteensä 10 mitalia ja 20 pistesijaa. Lähelle tätä päästiinkin, kun lopputulema oli kahdeksan mitalia ja 20 pistesijaa. Tulos ei siis ollut aivan huono, sillä edellisellä olympiadilla suomalaisurheilijamme saavuttivat kahdeksan mitalia ja sitä edellisellä kuusi. Mutta totta, nyt ensi kertaa historiassa kesäkisoista ei Suomeen saatu yhtään mitalia.
Yksi tapa katsoa tilannetta on verrata urheilijoiden tuloksia heidän aiempiin. Noin neljäs urheilijoistamme ylitti oman tuloksensa sijoittuen siis tulosluettelossa ns. lähtölistoja paremmin. Eli lähtölistojen järjestyksellä tässä tarkoitetaan kauden aiempien tulosten mukaista järjestystä. Vajaa kolmannes kisasi Pariisissa noin omalla tulostasollaan. Mutta sitten peräti lähes puolet – noin 45 prosenttia – jäi lähtölistoja huonommille sijoille. Ja itseasiassa tässä varmasti on on sitten se sattuma mikä olisi voinut mennä toisinkin päin.
Huippu-urheilu on siis herkkää. Tilanne voisi olla nyt toisenlainenkin, mutta ei sekään isoa kuvaa merkittävästi muuttaisi ehkä keskustelun sävyä kuitenkin, mutta…
Ennen Pariisin kisoja arvioitiin, että olympiajoukkueessamme oli noin 14 potentiaalista mitaliurheilijaa. Yksikään ei heistä kuitenkaan mitalia ottanut, vaan neljä kilpaili pistesijoille. Seiväshyppääjä Wilma Murto hyppäsi vaikean kauden jälkeen minusta ihan hyvin kuudenneksi, purjehtijat Sinem Kurtbay ja Akseli Keskinen Nacra 17:ssa seitsemänneksi ja moukarissa Silja Kosonen viidenneksi ja Krista Tervo kuudenneksi. Pistesijat eli kahdeksan joukkoon kisasivat myös nyrkkeilijä Pihla Kaivo-oja ollen viides, skeittaajan Heili Sirviö viidenneksi, keihäänheittäjä Lassi Etelätalo kahdeksanneksi, painoja Arvi Savolainen kahdeksanneksi, kuten myös kouluratsastusjoukkueemme.
Yhden huomion tähän nostan keihäästä. Pariisin kisahan oli historiallisen tasokas. Lassi Etelätalon parhaalla heitolla 84,58m juhlittiin Lontoon kisoissa olympiakultaa. Mutta jossittelua sekin, sillä nyt taso vaan oli historiallisen kova ja 84,58 riitti tällä kertaa olympiakullan sijaan vasta kahdeksanteen sijaan.
No ennakkoasetelmissa mitalia odotettiin myös olympiapronssia puolustaneelta rintauimari Matti Mattsonilta. Mattson kuitenkin sairastui kisoissa koronaan ja jäi alkueriin. Keihäsmiehistä Oliver Helander jäi kovassa keihässateessa yhdeksänneksi. Keihään EM-mitalistilta odotettiin myös mitalia Stade de Francelta.
Ja totta kai yhdet suurimmat odotukset kohdistuivat meidän Lopen Eetu Kallioiseen. Vuonna 2021 edellisissä olympialaisissa Tokiossa Kallioinen oli sijoittunut neljänneksi ja lähti nyt tavoittelemaan olympiakultaa. Vuoden epäonniset laukaukset sattuivat kuitenkin juuri olympialaisten alkukilpailuun ja Chateauroux´ssa Eetu Kallioinen jäi 20. sijalle miesten skeetissä (117/125). Eetu Kallioinen totesi itse Suomen Ampumaurheiluliiton sivuilla, että oli ”Liikaa yritystä ja jännitystä”. Huippu-urheilu on siis herkkää ja onneksi Eetulla on vielä halutessaan useammatkin olympialaiset edessä. Minä luotan Eetuun 110 prosenttisesti.
Muutamia muitakin urheilijoita oli sellaisissa asetelmissa, että mitali olisi voinut olla yhtä hyvin kotiin tuomisina, mutta nyt meni toisin.
No, tapahtuiko nyt sitten joku ihmeellinen muutos aiempaan? Ja vastata voi, että ei tapahtunut. Mitaleita nyt tullut siis yhtään, mutta muistamme, että ei tullut neljä vuotta aiemmin Tokiostakaan kuin kaksi pronssia ja kahdeksan vuotta sitten Rio de Janeirosta yksi pronssi. Näistäkin molemmista kisoista toiset pronssit eli Rion ainokaisen toi yksi ja sama urheilijamme nyrkkeilijä Mira Potkonen. Ja muista, kuinka Rion kisojen jälkeen keskustelu oli hyvinkin samanlaista kuin nyt.
Mitaleja on siis tullut heikosti, pistesijoja joitain ja sinne kahdenkymmen parhaan joukkoon on sitten mahtunut hieman enemmän urheilijoita. Nyt kahdenkympin kärkeen kisasi 24 urheilijaa, kun Tokiossa ja Riossa 16. Kahdentoista kärkeen mahtui nyt kymmenen urheilijaa, kun Tokiossa yksitoista ja Riossa kymmenen. Tulokset siis aikalailla samanlaisia ja voi hyvin todeta, että kesäolympialaisten lajeissa olemme olleet huippu-urheilun osalta alhossa tai jopa pohjalla jo pidempään. Emme siis sinne pudonneet nyt vasta Pariisissa.
Eikä tällä siis ole tarkoitus millään tavalla selitellä tai puolustella surkeaa tulosta, vaan vain avata ehkä hieman omia ja muidenkin silmiä sille, että huippu-urheilu on herkkää ja toisaalta, että tilanteemme ei ole ihan uusi. Toisaalta tämä sitten haastaa meitä yhä enemmän pohtimaan mitä haluamme? Mitä pitää sen eteen tehdä? Jne.
No otetaan vielä kuitenkin pieni vertailu muihin verrokkimaihin. Meillä on aika usein tapana verrata itseämme muihin Pohjoismaihin ja se on ihan hyvä vertailukohde. Tässä vertailussa emme siis pärjää. Ruotsi napsi mitaleja Pariisista peräti yksitoista, panoksiaan aika tarkkaan kohdennellut Tanska yhdeksän ja Norjakin kahdeksan. Piskuisempi etelänaapurimme Viro jäi meidän tapaan nyt mitalitta. Meitä suuremmista olympiajoukkueista vain Nigeria jäi Pariisissa mitalitta. Vähintään yhteen mitaliin pääsi 91 maata.
Mutta sitten vähän pohdintaa siitä mitä on tehty ja mitä voisi pitää tehdä?
Raha.
Kyllä yksi menestyksen perusta on raha. Liikunnan ja urheilun valtion budjetti on noin 165,5 miljoonaa euroa. Tästä kuitenkin vain pieni osa – noin 17,6 miljoonaa – kohdistuu jollain tavalla huippu-urheiluun mm. Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön kautta. Tässä 17 miljoonassa on mukana siis mm. urheiluakatemiat, valmennuskeskukset ja Kihun tutkimusinstituutti. Kun tuosta 17,6 miljoonasta ottaa päältä pois vielä urheilun suurtapahtumiin ns. korvamerkityn kaksi miljoonaa euroa ja ylimääräisiin urheilijaeläkkeisiin varatun 400 000 euroa, niin huippu-urheiluun ohjautuu tänä vuonna 15,2 miljoonaa euroa. Se ei muuten ole paljon.
Valtion liikuntabudjetti 2024
Yhteensä 165,4 miljoonaa euroa:
– Liikunnan kansalaistoiminta 43,2 milj. euroa
– Kunnille ja koulutuskeskuksille 37,3 milj. euroa.
– Liikunnallinen elämäntapa 26,7 milj. euroa.
– Olosuhteiden edistäminen 26,7 milj. euroa
– Huippu-urheilu 17,6 milj. euroa
– Liikuntatoimen yhteisavustus 13,9 milj. euroa.
Toki huippu-urheilu saa osansa tietenkin myös seuratyön rahoituksesta ja myös liikuntapaikkarakentamisenkin rahoituksesta. Aivan suoraan ns. tehostamistukea lajeille ja urheilijoille huippu-urheiluyksikkö jakaa vuodessa noin 6,7 miljoonaa. Tästä 4,2 miljoonaa kohdistuu kesälajeihin. euroa tehostamistukia lajeille ja yksilöille ja siitä 4,2 miljoonaa kesälajeihin. Olympiakomitean omasta budjetista noin 65 prosenttia tulee valtiolta ja tähän rahoitukseen on nyt vaarana tulla vielä myös leikkauksia julkisentalouden sopeutustoimien kautta.
Vertailun vuoksi voisi todeta, että Ruotsin liikuntabudjetti on noin 197 miljoonaa euroa ja Norjan valtion liikuntabudjetti viime vuonna 2023 noin 305 miljoonaa euroa. Näistä Ruotsissa noin 18 miljoonaa on varattu kansallisen olympiakomitean huippu-urheilukäyttöön ja Norjassa 17 miljoonaa. Vertailu ei kuitenkaan ole ihan helppoa, mutta lopputulema on se, että olemme perässä myös rahoituksessa, jos siis myös mitaleissa naapurimaitamme.
Ehkä se kaikkein isoin ero tulee sitten vielä sponsorituloista. Julkisuudessa on arvioitu, että meillä urheilun sponsorimarkkina olisi noin 150 miljoonaa. Naapurimaissa Ruotsissa ja Norjassa huippu-urheilun on laskettu saavan yritysten sponsorituloja noin neljä kertaa enemmän. Väestömääräänkin suhteutettuna sponsoriraha on muissa Pohjoismaissa noin 2,5-3 kertaa suurempi.
Ja lopputuleman voi todeta, että raha tätä siis yksin ratkaise, mutta totta kai se helpottaa. Muistan nimittäin jo aikanaan, kun erään olympiaurheilijan valmentajaisä vertasi sitä miten heillä oli mahdollisuuksia leirityksiin maailmalla. Ero oli mittava moniin kilpakumppaneihin. Ja toinen missä se näkyi oli valmentajien rooli. Tämä kaipaisi meillä selkeytystä ja rahoitusta tukemaan urheilija-valmentaja -kaksikoita.
Minusta on siis täysin selvää, että menestys vaatii riittävät resurssit, jotta pärjäämme alati kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Mutta se vaatii myös sitä, että olemassa olevat ja tulevatkin resurssit saadaan tehokkaammin ja vaikuttavammin käyttöön.
Itse myös pidän tärkeänä, että pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen johdolla toteuttaisimme mahdollisimman nopeasti lahjoittamisen verovähennysoikeuden laajentamisen liikuntaan ja urheiluun. Ja itse olisin edelleen valmis valtionomaisuudella pääomittamaan urheilun säätiötä. Jos tällä tavalla saisimme vahvistettua ja vakiinnutettua urheilun rahoitusta myös tulevaisuudessa.
Tässä onkin minusta yhden yhteiskunnallisen keskustelun paikka. Mitä me suomalaiset odotamme huippu-urheilulta? Haluamme mitaleja? Haluammeko mitaleja olympialaisista? Onko sillä merkitystä mistä lajista mitalit tulevat? Itse toivoisin, että tätä mielenmaisemaa myös hieman selvitettäisiin? Mitä me suomalaiset odotamme ja haluamme? Olisiko meillä valmiutta tanskalaiseen malliin valita vai haluammeko olla urheilussakin mahdollisuuksien tasa-arvon mallimaa?
En minä osaa tähän itse vasta, mutta mielelläni kuulisin mitä suomalaiset tästä laajemmin ajattelevat?
Joku jo ehdotti, että nyt panoksia baseballiin, että pesäpallon suurmaana – ainoa maana – me voisimme neljässä vuodessa saada menestyskelpoisen joukkueen Los Angelesin olympialaisiin? Olisiko se sellaista menestystä mitä suomalaiset haluaisivat? Vai?
Toivon avointa kansalaiskeskustelua tästäkin ja osallistun siihen mielelläni itsekin.
Ja kiistaton tosiasia on sekin, että me olemme pieni kansakunta kansakuntien joukossa. Ikäryhmämme pienenevät edelleen ja myös monet valitsevat yksilölajien sijaan nykyisin mieluummin joukkueurheilun. Meillä on hyvässä nosteessa mm. jalkapallo, jääkiekko ja salibandy. Mutta kiistaton tosiasia on sekin, että niin esimerkiksi jalkapallo vie monissa muissakin maissa monia nuoria lahjakkuuksia mukanaan ja myös rahaa. Ja kiistaton tosiasia on sekin, että meidän kokoiset valtiot voittivat Pariisissa kuitenkin noin keskimäärin neljästä kymmeneen mitalia.
Huippu-urheilua on siis paljon muutakin kuin kesäolympialaiset. Me olemme pärjänneet erittäin hyvin monessa. Moottoriurheilussa olemme olleet pitkään maailman nopein kansa ja jos Pariisin kisoissa 1924 Paavo Nurmi oli se The Flying Finn, niin sen jälkeen lentävien suomalaisten viittaa ovat yllään pitäneet lähinnä meidän upeat moottoriurheilijat Timo Mäkisestä Juha Kankkusen kautta Kalle Rovanperään ja Keke Rosbergistä Mika Häkkisen kautta Kimi Räikköseen ja Valtteri Bottakseen. Ja lisää on tulossa Sami Pajarin, Tuukka Taposen ja kumppaneiden johdolla.
Suomesta on myös noussut upeita tähtiä joukkuelajien pariin. Viimeisimpänä tietenkin koripalloilija Lauri Markkanen ja aiemmin lukuisat jääkiekkoilijat NHL:ssä ja myös jalkapalloilijat maailman mahtiseuroissa. Hienoja tähtiä!
Kannattaa siis muistaa, että huippu-urheilu on paljon muutakin kuin vain olympialaiset.
Muutama poiminta vielä netistä ja saamistani viesteistä. Eräs entinen olympiaurheilijamme ja oman aktiiviuransa jälkeen valmentajanakin toiminut henkilö laittoi minulle viestiä ja totesi, että ”huippu-urheilija on kuin startup-yritys, 90 prosenttia epäonnistuu. Eli jos tavoite on vaikka viisi mitalia, niin pitää on 50 mitalimahdollisuuden omaamaa urheilua. Jos se on 4-5, niin yhden mitalin todennäköisyys on 50 prosenttia.”
Entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen valmentaja Timo Lehkonen kirjoitti Facebookissa 30.7.2024, että ”Mielenkiinnolla olen seurannut monien asiatuntijoiden kirjoituksia ja keskusteluja Suomen valmennus- ja johtamiskulttuurista. Johtuuko Suomen heikko urheilumenestys huonosta valmennustyylistä ja johtamisesta, vain harjoittelun määristä ja laadusta? Suomalaisen urheilun suurin haaste on mielestäni harjoittelukulttuurin puuttuminen. Suomalaiset lapset ja nuoret eivät liiku tarpeeksi edes terveytensä kannalta. Maailma muuttuu ja kaikki entisaikojen vapaa-ajan liikkuminen on vähentynyt tai liikkumisen määrä suorastaan romahtanut viihdekulttuurin takia. Fakta on, että monessa urheilulajissa ja varsinkin joukkuelajeissa nuoret harjoittelevat, pelaavat ja kilpailevat liian vähän. Eniten korjattavaa on 12-16-vuotiaiden harjoittelussa. Suosituksien mukaan huippu-urheiluun tähtäävien lasten ja nuorten pitäisi liikkua vähintään 20 tuntia viikossa, jotta saadaan luoduksi tarvittavat pohjat vaativaan harjoitteluun, jota huippu- urheilussa menestyminen sitten aikuisiällä vaatisi. Tutkimuksien mukaan nuorten harjoittelumäärät kuuteentoista ikävuoteen mennessä suomalaisille nuorilla ovat niin pienet, että syntyy jopa 2000 tunnin harjoituksellinen vaje muihin huippumaiden urheilijoihin nähden. Tätä vajetta on erittäin vaikea paikata myöhemmin aikuisvaiheessa. Kun vaativaan harjoitteluun ei ole nuorella iällä pikku hiljaa totuttauduttu, voi harjoittelun äkillinen lisääminen johtaa pahimmillaan rasitusvammojen syntyyn tai ylirasitukseen. Ratkaisevaa olisi nyt saada urheilijanpolku kuntoon lapsesta aikuisuuteen ja luoda urheilijalle sellaiset harjoittelumahdollisuudet ja valmennus, että urheilijalla on mahdollisuus harjoitella tarpeeksi, ilman huolta taloudellisesta turvasta ja tulevaisuudesta urheilu- uran jälkeen. Keskittyminen vain urheiluun ei saa jäädä kiinni urheilijan ja hänen perheensä taloudellisista resursseista. Satsataan urheilijoihin, sillä heidän menestyksestään saamme jokainen myös itse osamme. Ei sitten tarvitse jälkikäteen selitellä ja keksiä tekosyitä, miksi meidän urheilijat eivät pärjää”.
Tuo kannattaa lukea itse kunkin ajatuksella vielä uudestaankin.
Täältä ne vastaukset löytyvät, jos niitä haluamme kuulla. Ja toimeen tarttua.
Keskustelu jatkuu ja myös olympialaisten jälkipyykki. Hyvä niin.
Noin 70 % suomalaisista pitää huippu-urheilumenestystä tärkeänä ja yli puolet suomalaisista seuraa olympialaisia.
Olli Halonen riimitteli vielä jatkoon kuitenkin, että ”Välil kaadutaan, mut aina noustaan uudestaan. Se on siunaus ja kirous, että synnyttiin Pohjolaan”.