”Mikä tätä ihmistä vaivaa?” – Mitäs jo kysyisimmekin: ”Mitä tälle ihmiselle on tapahtunut?”
Mielenterveysongelma. Päihdeongelma.
Olisiko järkevämpää puhua näistäkin häiriöinä tai sairauksina? Emmehän me muistakaan sairauksista puhu ongelmina. Julkinen keskustelu, mediaa myöden, on kovin stigmatisoivaa – leimaavaa. ”Mikä tätä ihmistä vaivaa?” tai ”Miksi se on niin hankala?
Jos kysyisimmekin ”Mitä tälle ihmiselle on tapahtunut?”. Leimaavasta ongelmakeskeisyydestä päästäisiin näin toipumiskeskeiseen tapaan hahmottaa mielenterveyden ja päihteiden käytön haasteita. Ja tässä hyvin keskeisestä on ns. traumainformoitu työote. Tämä tarkoittaa siis vaikeiden ja traumatisoivien elämänkokemusten vaikutusten ymmärtämistä ja suhtautumista näihin inhimillisesti ja myötätuntoisesti.
Kyselin hieman näiden asioiden parissa työtä tekeviltä mikä tässä ei nyt toimi. Sain vastauksen missä todettiin, että mielenterveys- ja päihdetyö olisi tärkeä saada kuulumaan kaikille. Ei enää niitä kommentteja: ” tämä ei kuulu meille!”. Oma ajatukseni on se, että toimit sitten varhaiskasvatuksessa, sairaalassa, poliklinikoilla, hammashoitolassa, koulussa olisi mielenterveys- ja päihdetyö meidän kaikkien asia. Kaikki kohtaamme ihmisiä ketkä kamppailevat näiden asioiden kanssa. Jospa uskaltaisimme kysyä todella kysymyksen: ”Mitä sinulle on tapahtunut?”
Kohdattaisiin siellä missä ihmiset ovat. Otettaisiin oikeasti mielenterveys- ja päihteet puheeksi. Asiakas saattaa tulla vastaanotolle selkäkivun vuoksi, mutta taustalla saattaakin olla esimerkiksi yksinäisyyden aiheuttama masennus. Tai että uskallettaisiin rohkeasti kysyä alkoholin käytöstä, riippuvuus ei näy ulospäin eikä ihminen useinkaan sitä uskalla itse ottaa puheeksi. Moni kohtaaja ei uskalla kysyä, koska vastaus pelottaa. Kysyjän ei tarvitse olla mielenterveys- ja päihdetyön ammattilainen. Ratkaisuja ei tarvitse heti lähteä etsimään. Puheeksi otto on jo yksi interventio. Liian usein ihminen asiantuntijoiden mukaan sanoo, että kannabiksen käytöstäni ei ole kukaan koskaan kysynyt.
Mutta nyt kun kysyt, olen valmis tästä keskustelemaan.
Ammattilaisilla on liian paljon vieläkin lokeroajattelua, koska ei haluta tehdä asioita yli oman tontin. Kysymys taitaa olla asenteesta, tavasta rajata työtään ja omasta ammatillisesta identiteetistä. Hyvinvointialueilla on vielä todella pitkä matka tähän yhteisesiintyvyyden kanssa työskentelyyn. Työntekijöistä on pulaa tälläkin saralla, mutta olen erittäin surullinen siitä, että matalia kynnyksiä poistetaan työntekijävajeen vuoksi. Hyvinvointialueilla tulisi tarjota matalan kynnyksen palveluita ja tuoda ihmiset ihmisen avuksi, kun halu muutokseen on tullut.
Myös avun löytäminen takkuaan. Saantikin. Lääkehoitoihin panostetaan ja verkkoterapioihin. Mutta viestit kentältä kertovat, niihin eivät heikommassa asemassa olevat pääse, koska he eivät pääse hoidon piiriin. Oma toimintakyky ei riitä ja apua ei ole saatavilla. Esimerkiksi jalkautuva päihdetyö on ollut tähän asti Kanta-Hämeessä lähinnä järjestöjen vastuulla -tulevaisuudessa sitä tulisi saada laajemmin yhteistyössä käyttöön, asiakkaiden tarpeista lähtien. Nettiterapiat ovat hyviä silloin, kun oireet ovat lieviä tai keskivaikeita. Usein tarvittaisiin katkaisua, kuntoutusta, avohoitoa, että tällaiseen pystyisi sitoutua. Mihin on kadonnut hoitopolkuajattelu? Eivät nämä haasteet ole hetkessä syntyneet ja toipuminen kestää saman verran. Oikoteitä ei taida olla.
Yksi mikä nousee myös täällä esille, on työvoimapula tai -vaje. Kentältä on esitetty jopa pakolliseksi nyt toimintansa aloittaneille hyvinvointialueille ns. vertais- ja kokemusosaaja toiminnan aktivointia ja myös kouluttamista työparimalliin yhdessä ”ammattilaisen” kanssa. Toimivia – parhaita käytänteitä kyllä löytyy, kunhan tähän on valmiutta. Kokemusosaajille onkin tärkeää tarjota tulevaisuudessa palkallisia työsuhteita tms. Erinomainen esimerkki tuleekin Keski-Suomen hyvinvointialueelta – sinne on palkattu erikseen kokemusasiantuntijakoordinaattoreita: www.kokemustalo.fi/ajankohtaista/
Ajattelin ottaa tätä meillä Hämeessä esille, jos me voisimme tässä olla osaltamme latua avaamassa? Ja myös tälle puolelle on saatavissa koulutusta ja myös samaan aikaan täydennyskoulutukset mm. mielenterveys- ja päihdetyön ammatti- ja erikoisammattitutkinnot ovat yksi tapa syventää osaamista, tuoda työyhteisöihin uusia toimintamalleja, päivitettyä tietoa ja tuoda innostusta mm. mielenterveys- ja päihdetyöhön. Täydennyskoulutustahan tehdään jo nyt oppisopimuksena. Tämä on työnantajille maksutonta, jos työntekijä on yli 30 h/vk työsuhteessa. Tällä tavalla lisätään tietoa ja vähennetään asennesidonnaista työskentelyä mielenterveys- ja päihdetyöstä.
Täydennyskoulutus toisi mukanaan alan kehittämisen ja on maksuton tapa täydentää työntekijöiden osaamista. Koulutusten tarjoajat tekevät paljon yhteistyötä työpaikkojen kanssa ja täydennyskoulutusten anti voisi olla työpaikoille juuri tämä mielenterveys- ja päihdetyön yhteisesiintyvyyden juurruttaminen osaksi toimintamalleja työtiimeissä.
Ei enää joko tai työtä vaan sekä että.
Timo Heinonen
kansanedustaja
OmaHäme hyvinvointialueen aluevaltuutettu ja hallituksen jäsen