Muistan vuosien takaa, kun vierailin Virossa ja tapasin heidän puolustushallinnon johtoa, miten he vannoivat jenkkisotilaiden nimeen. Aika oli siis ennen meidän Nato-jäsenyyttä. Taisin joskus hieman toista tämän viikkoista blogiani mukaillen silloin todeta, että yksi jenkkisotilas vastasi heidän ajatuksissa ainakin kymmentä vai olikohan se peräti sataa muuta Nato-sotilasta. Ansalankaan siis luotettiin turvantuojana ja oltiin vakuuttuneita, että vihollisen toimesta kuollut yksikin amerikkalaissotilas olisi laukaissut sellaisen vastahyökkäyksen Yhdysvaltain toimesta, että ansalankaa ei kukaan edes olisi halunnut lähestyä. Vähän samanlaista keskustelua kävimme silloin, kun meidän Nato-liittymisprosessi eteni. Me olimme niin kovin innokkaasti tulossa ja menossa turvaamaan Viroa ja naapurimaita, mutta heidän äänessä oli se sama rakkaus tai ainakin ihastus jenkkejä kohtaan. Meidän kosio ei oikein ollut ykkösenä jonossa.
Itse uskon edelleen, että Yhdysvaltain sotilaita Nato-maat mielellään vastaanottavat ja myös Yhdysvaltain investointeja puolustusinfraan. Mutta tässäkin on hyvä huomata se, myös pidempiaikainen Yhdysvaltain muutos, että Yhdysvallat investoi ulkomaille vain jos se on ehdottoman välttämätöntä tai heidän omien turvallisuusintressien mukaista. Tietynlainen ajatus, että Yhdysvallat vain jotain vanhaa kiitollisuuden velkaa tai isoisoisen muistoksi Eurooppaan investoisi tai panostaisi on mennyttä maailmaa. Se on ollut sitä jo pidempään ja myös muidenkin presidenttien kuin nykyisen Donald Trumpin aikakaudella. Viesti on siis ollut pidempään Yhdysvaltain hallinnosta se, että Euroopan tulee ottaa suurempaa roolia omasta turvallisuudestaan.
No, nyt Trump on toiminut sitten maansa tai omassa päässään syntyneiden intressien kanssa suoraviivaisemmin. On aivan selvää ja kiistatonta, että erilainen aktiivisuus, myös sotilaallinen, on arktisella alueella lisääntynyt ja lisääntyy edelleen ja tässä Yhdysvallat on jälkijunassa ainakin Venäjään nähden. Tähän vastatakseen maa havittelee nyt jäänmurtajia ja myös lisäläsnäoloa ja ehkä muutakin myös Grönlanninkin suhteen.
Pelkästään turvallisuuden näkökulmasta on nimittäin päivän selvää, että niin EU kuin Tanskakin, mutta myös Nato ovat aivan varmasti valmiita menemään juuri niin pitkälle kuin tarvitaan myös vaikka yksin Yhdysvaltain turvallisuushuolien tyydyttämiseksi.
Esimerkiksi kylmän sodan aikanahan Grönlannissa oli merkittävää Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa. Grönlantiin rakennettiin erilaisia mm. lentotukikohtia ja tutkimusasemia, mutta myös mm. jäätikön alle salainen Camp Century. Tällöinkin ja tällä vastattiin samaan huoleen mikä nytkin USA:lla on eli arktinen alue oli ja on edelleen strategisesti tärkeä Venäjän ja silloin Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Kylmän sodan aikana jenkkisotilaita oli Grönlannissa enimmillään jopa 10 000.
Tässä käynee varmasti samalla tavalla kuin Panaman kanavan kanssa kävi viime vuonna. Trumphan vaati silloinkin ensin koko Panaman kanavaa ja sen hallintaa Yhdysvalloille. Raju vaatimus ja uhkaavakin, ja sen kautta lopulta Yhdysvallat sai vapaan käyttöoikeuden kanavaan.
Nyt Trump onkin jo perääntynyt ensin sotilaallisesta uhkailusta Grönlantia kohtaan ja eilen myös tulliuhkauksista Suomea ja useampaa muuta Euroopan maata kohtaan. Tavoitteestaan ei Trump kuitenkaan ole perääntynyt eli edelleen hänen ja ehkä myös Yhdysvaltain tavoite on saada jonkinlainen hyvinkin vapaa tai täysi vapaus käyttää Grönlantia sotilaalliseen toimintaan ja varautumiseen. No, lopputulemanahan se onkin hyvä asia ja uskoisin, että kaikille Nato-maillekin, myös Tanskalle, sopiva, mutta siihen olisi toki päästy aivan varmasti myös toisenlaisellakin tiellä – neuvotellen. Sillä eihän mihinkään ole kadonnut se halua muilta Nato-mailta saada alueelleen Yhdysvaltojen sotilaskalustoa ja infraakin ja toivottavasti Trumpin mekastus ei nyt tätä halua poistakaan.
On täysin selvää, että oma vaikutus Trumpin pakitteluun oli myös sillä, että Yhdysvalloissa ei olla kovinkaan innostuneita Grönlannin ”valtaamisesta”. Reuters uutisoi viikko sitten 15.1.2026, että ”vain 17 prosenttia amerikkalaisista hyväksyy presidentti Donald Trumpin pyrkimykset hankkia Grönlanti itselleen, ja huomattava enemmistö demokraateista ja republikaaneista vastustaa sotilaallisen voiman käyttöä saaren liittämiseksi”. Reutersin ja Ipsosin tekemässä kyselyssä jopa noin 47 prosenttia vastanneista paheksui Yhdysvaltojen pyrkimyksiä. Ja ”vain 4 % amerikkalaisista – mukaan lukien vain joka kymmenes republikaani ja eikä yksikään demokraatti – sanoi, että Yhdysvaltojen olisi ”hyvä ajatus” käyttää sotilaallista voimaa Grönlannin valtaamiseksi Tanskalta. Noin 71 % piti sitä huonona ajatuksena, mukaan lukien yhdeksän kymmenestä demokraatista ja kuusi kymmenestä republikaanista. Ja kun välivaalit lähestyvät, niin Trumpkin ainakin toistaiseksi haluaa kuunnella herkälläkin korvalla mitä kansa edes jostain ajatellee.
Luottamus on kuitenkin kuin paperi. Jos sen kerran rypistää on sitä vaikea saada enää uudelleen sileäksi.
Ja tämä näkyy nyt maailmalla monessa. Kanada kertoi viime viikolla merkittävästä kauppasopimuksesta Kiinan kanssaan. Kauppasopimuksen Kanadan pääministeri Mark Carney ja Kiinan presidentti Xi Jinping alensivat toistensa tuontitullejaan. Riippuvuutta Yhdysvalloista siis halutaan vähentää. Davosin talousfoorumissa Carney totesikin, että keskisuurten maailman maiden on vain hyväksyttävä se tosiasia, että vanhaan maailmanjärjestykseen ei ole enää paluuta.
Miettikääpä sitä, että Kanadan pääministeri oli mediatietojen mukaan todennut, että Kiina vaikuttaa nyt Yhdysvaltoja luotettavammalta ja ennakoitavammalta liittolaiselta. Näyttääkin selvältä, että Trump ei saa Kanadasta haaveilemaansa 51. Yhdysvaltain osavaltiota vaan vahvemman ja itsenäisemmän kilpakumppanin ainakin talouden pelikentälle.
Ja samaan aikaan Kiinan suuntaan katselevat jo monet muutkin. Intia on jo ryhtynyt toimiin ja moni muukin katselee sinnepäin. Tässä voi hyvin vielä käydä Trumpille ja hänen syystä koko Yhdysvalloille, samalla tavalla kuin alakoulun puberteetti-ikään etunojassa tulleelle pojalle, joka pullistelemalla ja uhkailemalla, jäi lopulta kovin yksin.
Ja jotain tästä ajasta kertoo sekin, että kun tiistaina kirjoitin Itä-Hämeesen kolumnin, mikä tänään julkaistiin, niin parasta ennen päivä näytti menneen eilen illalla. Kirjoitin siis Trumpin tulliuhkauksista ja siitä miten hän tuo nyt tariffit osaksi myös ulko- ja turvallisuus-, mutta myös puolustuspolitiikkaakin. Kirjoitukseni löytyy täältäkin Kynästä sivulta: 21.1.2026: Tullipolitiikka osana turvallisuuspolitiikkaa on vaarallinen tie.
Mutta tänäänkin aurinko nousi. Ja nousi hieman korkeammalle kuin eilen. Ainakin täällä avaruuden laidalla.
….
Kello 20.05 ja näyttää siltä, että maailmalla tapahtuu sellaiseen tahtiin, että tällainen päivittäinenkin blogi näyttäytyy aika hitaana. Toivottavasti nyt kuitenkin asiat etenisivät maltillisempaan suuntaan ja ainakin turhilta väärinkäsityksiltä ja huolimattomilta puheenvuoroilta vältyttäisiin.
Ukrainan tilanteessa onneksi jotain myönteistä. Näyttää siltä, että rauhansuunnitelmassa olisi edetty, mutta kysymysmerkki on toki se, mitä Venäjä ja Putin siihen vastaavat. Itse pelkään, että vastaus on lisää ohjuksia, pommeja ja droneja Ukrainaan. En jaksa uskoa, että Venäjä olisi nykytilanteessa ja nykyisillä lännen pakotteilla valmis taipumaan mihinkään?
Yksi hieno hetki tässä päivässä oli kuitenkin se, kun Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi myönsi maamme pääministeri Petteri Orpolle (kok.) hyvin arvostetun ruhtinas Jaroslav Viisaan ritarikunnan II luokan kunniamerkin. Kyseinen tunnustus annettiin erityisesti maittemme välisen yhteistyön vahvistamisesta sekä Ukrainan tukemisesta. Myöntämisperusteluissa todettiin lisäksi mm. Orpon merkittävä henkilökohtainen panos valtioiden välisen yhteistyön vahvistamisessa, mutta myös Ukrainan suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden tukemisessa.
Hieno ja arvokas tunnustus ja se kertoo, että pienikin maa voi olla monessa suuri.