Kunniajäseneksi yhdistykseen johon kukaan ei suunnitellut kuuluvansa.
Olen hämmentynyt, otettu ja kiitollinen. Tänään sain yllättävän kutsun Vammautuneet Kriisinhallintaveteraanit ry:n kunniajäseneksi. Kiitos.
Ja haluan tämän kunniajäsenyyteni omistaa ystävälleni, kriisinhallintaveteraani Pekka Jylhälle ja vaarilleni sotainvalidi Paavo Heikkilälle.
Hämeenlinnalainen ylivääpeli Pekka Jylhä haavoittui 15.2.2011 Afganistanissa ISAF-kriisinhallintaoperaatiossa. Yle kirjoitti tuolloin viitisentoista vuotta sitten 10.11.2011, että ”Jylhä on vakavasti haavoittunut ja kulkee vaikeasti nykimällä. Sisällä asuu yhä entinen sosiaalinen, sama Pekka.”
Samaan aikaan MTV:n 45 minuuttia -ohjelma kertoi, kuinka Jylhä ”joutui todistelemaan vammojaan ja niiden syntyperiä Valtiokonttorille saadakseen korvauksia hoitoihinsa palvelussuhteensa päätyttyä. Ja pitkän paperisodan jälkeen hänen selkävammansa jäi lopulta ammattiliiton maksettavaksi.”
En tuntenut Pekkaa vielä tuolloin. Tänään tunnen ja olemme ystäviä. Mutta tuo 11.11.2011 esitetty 45 minuuttia -ohjelma pysäytti minut. Tai ei pysäyttänyt, vaan herätti ja sai liikkeelle. Otin asian esille heti seuraavassa puolustusvaliokunnan kokouksessa ja ryhdyin ajamaan ensin ns. Kriha-veteraanistatusta ja kriha-veteraanikorttia meidän kriisinhallinta- ja rauhanturvaamistehtäviin osallistuneille ja haavoittuneille. Muistan kuinka silloinen puolustusministeri Carl Haglund (r) oli valiokunnassamme kuultavana ja miten silloinen puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps), josta myöhemmin tuli myös suuresti arvostamani puolustusministeri, kuuntelivat puhettani ja esityksiäni. Kirjautin ne kerta toisensa jälkeen puolustusvaliokunnan lausuntoihin ja mietintöihin.
Myöhemmin molemmilta olen saanut palautetta, että ”kyllä sä sitkeästi ja päättäväisesti kerta toisensa jälkeen krihaveteraanien asiaa ja kriha-veteraanistatusta esillä pidit” ja niin pidinkin ja näin siis lähes jokaiseen lausuntoomme ja mietintöömme olen tämän asian aina mukaan nostanut ensin kriha-veteraanistatuksen muodossa ja sitten mm. eri operaatioiden yhteydessä vakuutusturvan ja muun puolesta. Olen myös esille nostanut lukuisat kerrat sen, että tämän lupauksen ja turvan pitää kattaa myös tehtäviin osallistuneiden puolisot ja lapset. Ja viimeksi isona tietysti keväällä 2023 Säätytalolla nostimme pääministeri Petteri Orpon (kok) hallitusohjelmaan kirjauksen siitä, että haluamme maahamme oman Kriisinhallintaveteraanikeskuksen, nyt Veteraanikeskuksen, ja toisena laista poistettavaksi kuuden kuukauden rajauksen ns. PTSD-hoitojen saamisesta. Tässä siis kyse traumaperäisestä stressihäiriöstä tai ns. posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Nämä kirjasimme pääministeri Petteri Orpon (kok) hallitusohjelmaan ja näitä olemme nyt määrätietoisesti sitten eteenpäin vieneet. Tehtävää vielä riittää.
Pohdinkin tässä aamulla, että pitkä on ollut tämäkin tie. Viisitoista vuotta olen saanut tätä tai joutunut tätä tekemään, mutta itse ilman kipuja ja ilman kolhuja, kahden jalan varassa. Paljon olemme saaneet aikaiseksi, mutta paljon on vielä siis tehtävääkin.
Kun aloitin tämän oman työni, Pekan ja muiden veljien ja sisarten rinnalle kulkien ja tukien, Vammautuneet Kriisinhallintaveteraanit ry tunnettiin vielä puhuttelevalla nimellä Vaikeasti korvattavat. Vuonna 2013 perustetun yhdistyksen historia ja perustaminen liittyvät siis tiiviisti rauhanturvaajien ja kriisinhallintaveteraanien aseman parantamiseen. Alkuperäinen nimi ”Vaikeasti Korvattavat ry” viittasi siis hieman jopa ironisesti, meille päättäjille ja valtionkonttorille piikittelevästikin, ja suoraankin siihen byrokraattiseen ja lainsäädännölliseen todellisuuteen, jossa palveluksessa vammautuneet kriisinhallintaveteraanit huomasivat olevansa. Monet palveluksessa fyysisesti tai psyykkisesti vammautuneet kokivat jäävänsä, ja valitettavasti jäivätkin, valtion lakisääteisten korvausten ja tukiverkkojen ulkopuolelle.
Vuosien aikana yhdistys on kasvanut alun vertaistukiryhmästä merkittäväksi asiantuntijaorganisaatioksi. Yhdistys toimii nykyään kokemusasiantuntijana yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja myös julkisessa keskustelussa. Aikanaan muistan, kun reilu kymmenen vuotta sitten sain itse Pekan tuomana arvokkaan Vaikeasti korvattavien taistelijan puukon. Se oli jo tunnustus mikä tuntui ja tämän päiväinen tunnustus veti nöyräksi. Liikutuin.
”Veljeä ei jätetä”
….on suomalainen sotilasperinne ja periaate, joka juontaa juurensa maamme sotiin ja rintamamiehiin. Se tarkoittaa sitoutumista siihen, ettei taisteluparia tai toista suomalaista jätetä koskaan pulaan. Ja uskon, että se perinne on totta tänäänkin ja elää huomennakin.
Aikanaan myös oma vaarini, kapteeni Paavo Heikkilä, haavoittui jatkosodassa Syvärillä 23.10.1941. Tuo lokakuun 23 päivä 1943 oli myös syy siihen, että vaarini kunniamerkkirivassa on kaksi samanlaista arvokasta Vapaudenristiä – vain muutaman viikon välein myönnettyinä.
”Tarmokkaasta ja tuloksellisesta toiminnasta komppanian päällikkönä Syvärin voimalaitoksen valtaukseen johtaneessa taistelussa 12.-14.9.41.”
Näin luki vaarini perusteluissa, kun hän sai 20.10.1941 3. Luokan Vapaudenristin komentajan, everstiluutnantti Mauno von Schrowen esityksestä divisioonan komentajan, eversti Karhun puoltamana. Syvärin voimalaitoksen taisteluista juuri toipuneena – vapaudenristi ainakin kuvainnollisesti rinnassaan, hän lähti eteenpäin, uuteen taisteluun. Vapaudenristin saamisesta vain kolme päivää myöhemmin vaarini makasi sitten sotasairaalassa. Hän haavoittui 23.10.1943 venäläisten kranaatin sirpaleesta päähän. Hän kantoi tuota venäläisten kranaatin sirpaletta päässään aina lähes satavuotiaaksi asti, kunnes hänet kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon. Vaarini siis sai VR3:sen eli 3. luokan vapaudenristin toistamiseen 18.11.1941. Kaksi vapaudenristiä reilussa kahdessa viikossa.
Sankarini.
Lupaan itse olla rinnallanne jatkossakin ja kulkea ja tehdä. Periksi emme anna. Ja veljeä emme jätä. Emme siskoakaan.
Lämmin kiitos tämän päiväisestä juhlahetkestä eduskunnan Koivu kabinetissä puheenjohtaja Jani Kylä-Harakalle ja Juha Markkaselle ja Hannu Tuloselle. Olen liikuttuneen otettu ja kiitollinen.