Kaunis ilta.
Kiitos.
Eilinen päivä päättyi Sajaniemen koululle. Nykyisin se tunnetaan Sajaniemen Taidemäkenä, mutta eilisiltana se oli jälleen Sajaniemen koulu. Tänään nimittäin kokoonnuimme koulun entisen johtajaopettajan, Lopen kuorotoiminnan isän, director cantus Pekka Perkon 90-vuotisjuhlakonsertin karonkkaan. Kesällä tuon kolmituntisen konsertin teimme yhdessä Loppisaliin ja tänään Pekan, laulajien ja konsertin kaikkien tekijöiden ja luojien kanssa juhlailtaa muistelimme. Muutakin.
Keäsn juhlakonsertti oli vahvasti mielissämme ja sydämissämme. Niin koskettava siitä muodostui myös meille tekijöille ja laulajille. Olen monet kerrat itsekin miettinyt ja muistellut tuota iltaa. Se tunnelma Loppisalissa, juhlasalissa minkä nimeksi muuten aikanaan muuten ehdotettiin myös Perkolaa, oli niin vahva ja tunneskaalaltaan laaja. Silmäkulmat kostuivat välillä surusta ja kaipuusta, joskus ilosta ja naurusta. Ne kaikki olivat elämää.
Eilen saimme nautti sitten hyvän Rengon Pitopalvelun hämäläisen pitopöydän antimista Pekka ja Seija Perkon vanhalla koululla. Vanhoissa tutuissa luokissa. Luokissa missä itsekin aikanaan sijaisopettajana sain työuraani aloitella. Lauloimme ja söimme. Vähän joimmekin.
Ehkä illan tunnelmarikkain hetki oli kun lauloimme yhdessä Pekan yhden lempilauluista; Oi, kiitos sa Luojani armollinen. Se oli myös Pekan rakkaan puolison, kuoroemomme, Seijan lempilauluja ja tänään muistelimme ja lauloimme.
Kauniin laulun sanat syntyivät jo vuonna 1898 Eino Leinon kynästä. Hymni-niminen runokokoelma oli osa Sata ja yksi laulua runokokoelmaa ja tämä kaunis runoelma katkelma sen kolmannesta osasta Hymyilevä Apollo. Oskar Merikanto teki siihen sävelmän vuonna 1906 ja eilen se soi meillä illansuussa Sajaniemen koululla ja myöhemmin illalla vielä tv:nkin puolella upean Diandran laulamana Elämäni 
Laulu -tv-ohjelmassa. Kauniimpi sattuma sekin.
”Oi, kiitos sa Luojani armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli,
kun annoit sa tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.”
-Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo
Mutta ilta sisälsi eilenkin – ilonkin – kyyneliä. Naurua ja hymyäkin. Ikimuistoinen oli tämäkin ilta. Illan loppupuolella sain vielä kutsun laulaa soolon tutuksi tulleessa On suuri sun rantas autius -laulussa. Täytyy sanoa, että eilen oli tunteet kyllä pinnassa soolossakin. Ja olihan se jotenkin erityinen hetki sekin, kun nousimme ylös yhdessä laulamaan Seija Perkon sanoittaman ja Pekka Perkon säveltämän Loppijärvi valssin. Tuo kaunis laulu on saanut tänä kesänä jotenkin erityisen paikan ja aseman. Siitä on tullut vähän kuin kesäisen Lopen laulu.
Pöydät olivat laulua ja tarinoita täynnä. Monet kerrat käännyin Pekan pöytää kohden. Pekka johti lauluamme ja lauloi mukana. Ja kuten pientäkin poikaa aikanaan, nyt jälleen isompaakin, Lyytikäisen Outin ja monen muukin laulu ihastutti. Outi osasi – edelleen – kaikki. Ja ne iloiset ilmeet ja onnen kyyneleet. Heittäytyminen ja laulaminen – nauraminenkin.
Omassa pienessä puheessani kiitin eilen vielä tätä meidän ”kuoroperhettämme”, mutta ennen muuta Pekka ja hänen nyt jo edesmennyttä puolisoaan Seijaan. Sävelet ja sanat soivat ikuisesti ja muistot kantavat ja seuraavat. Pohdin myös sitä, että eihän tämä nyt karonkaan loppuisi? Heitin ilmaan ajatuksen illasta tai konsertista idealla ”Elämäni kuorolaulu” tai ”Tämän kuorolaulun haluaisin kuulla”. Voisiko tällaisen konsertin tai illan rakentaa vielä johonkin. Pääsisitte tekin kuulemaan sitä laulamisen iloa ja tunnelmaskaalaan mistä me saimme eilen keskenämme nauttia. Lupasin olla tässä mukana, jos kuorokaverit tästä innostuisivat.
Mikä olisi sinun elämäsi kuorolaulu? Tai minkä kuorolaulun sinä haluaisit kuulla?
Kotiin ajellessani Iitun kanssa mietinkin, että millainen kierre tästä syntyykään, kun varmasti konsertin muisteloilta vaatii jälleen oman muisteloiltansa. Vai voisiko se yhteinen juttumme ollakin sen hymyä ja iloa kesän konsertissammekin synnyttäneen Vappumatinean paluun. Edes kerran?
Mutta annetaan sen soida.
Nyt pyhäaamu ja kello 8.11 ja istun kotipöydän ääressä. Taivas on aamunruskossa yön pienen pakkasen jälkeen. Tänäänkin saan elää.
….
Kello jo 22.33 ja illalla vielä ystäväperheen nuoren synttäreillä. Hienoja hetkiä nekin. Ja mukava pyhäpäivä tämä muutenkin. Isän haudalle ehdin aamulla kynttilän viedä ja vähän Pekkalan Niittumäessäkin piipahtaa. Huomenna sitten aikainen herätys ja uusi työviikko käyntiin.