Viime vuoden 2016 keväällä maassamme järjestettin yli tuhat pääsy- ja soveltuvuuskoetta. Meidän nykyinen valintakoejärjestelmämme on kansainvälisestikin vertailtuna rakas ja kalliskin. Lisäksi yhteen pääsykokeeseen ja siinä onnistumiseen painottunut ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen pääsykoejärjestelmä kuormittaa paljon hakijoita ja aiheutta stressiä ja turhaakin vaivaa tiukan abiturienttivuoden ja lukio-opiskelujen jälkeen. Pääsykokeisiin pänttääminen kirjoituskevään jälkeen on valtava urakka ja laittaa osittain nuoret myös epätasa-arvoiseen asemaan valmennuskurssien ja muiden kautta.
Onnistu tai joudut välivuodelle -malli on siis monessa mielessä haastava ja ei siksi ole ihme, että monet nuoret turvautuvat nykyisin kalliisiin valmennuskursseihin tai nostavat kädet ylös ja päätyvät pakon sanelemana välivuodelle valmistautumaan huolellisesti seuraavan kevään pääsykokeisiin. Mutta mitä sitten jos ei silloinkaan onnista vaikkapa ihan inhimillisen jännittämisen tai flunssankin takia. Edes jälleen uusi välivuosi.
Kalliista valmennuskursseista on tullut jo jopa suoranainen uhka koulutuksen tasa-arvolle. Kaikilla ei ole varaa osallistua kursseille ja muuten mahdollisuutta vaikkapa asuinpaikan takia. Valmennuskursseja järjestetään nimittäin yleensä vain suurissa kaupungeissa. Onneksi sentään joitain sähköisiäkin kursseja on jo tullut tarjolle. Nykymallimme seurauksena moni nuori joutuu siis viettämään ei-toivottuja välivuosia, kun käytännössä vain yhteen pääsykokeeseen ehtii valmistautumaan kunnolla.
Nykyjärjestelmämme on raskas myös korkeakouluille. Yli tuhannen pääsy- ja soveltuuskokeen on laskettu maksavan noin 25–30 miljoonaa euroa vuodessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö sopikin viime vuonna korkeakoulujen kanssa, että nämä luopuvat pitkää valmentautumista vaativista opiskelijavalinnoista nyt alkaneen vuoden aikana vuoteen 2018 mennessä. Lisäksi OKM:n asettama työryhmä julkaisi loppuvuidesta toimenpideohjelman ylioppilastutkinnon paremmaksi hyödyntämiseksi opiskelijoiden valikoinnissa korkea-asteelle. Työryhmä esitti, että korkeakoulut valitsisivat valtaosan opiskelijoista toisen asteen todistuksien perusteella.
Todistusvalintaa onkin järkevää edistä, sillä yksilön, yhteiskunnan ja korkeakoulujen resurssien käytön kannalta järkevää on, että yhdellä osaamisen osoittamisen näytöllä voisi hakeutua useampaan koulutukseen. Nykymalli ei kannusta hakemaan sinne, minne haluaisi, vaan sinne minne uskoo pääsevänsä. Yksi yleispätevä koekokonaisuus vähentäisi myös tarvetta taktikoinnille ja kannustaisi opiskelijoita ilmoittamaan todelliset halukkuutensa.
Ylioppilastutkinto mittaa pääsääntöisesti hyvin soveltuvuutta jatko-opintoihin. Tutkinnon arvostelun uudistus parantaa arvosanojen vertailukelpoisuutta ja tarjoaa korkeakouluille luotettavaa ja vertailukelpoista tietoa tutkinnon suorittaneiden osaamisesta. Ylioppilastutkinto on järjestetty alueellisesti kattavasti ja sen arvostelujärjestelmä on yhdenmukainen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä arvioikin, että ylioppilastutkinto on tasa-arvon ja korkeakoulutuksen saavutettavuuden näkökulmasta selkeästi paras lähtökohta opiskelijavalinnoille. Olen itse täysin samaa mieltä.
Menestys valintakokeissa ja korkeakouluopinnoissa korreloi selvästi menestyksen ylioppilastutkinnon kanssa. Useissa tapauksissa on selvää, että ne nuoret, jotka saivat hyviä arvosanoja yo-kokeista, tulevat saamaan myös hyvät pisteet pääsykokeista. Yhteiskuntamme kannalta on tarkoituksenmukaista, että pääsy jatko-opintoihin tapahtuu ennemmin nopeasti kuin hitaasti.
On kuitenkin myönnettävä, että ylioppilastutkintoa painottavaan järjestelmään liittyy myös haasteita. Joillakin aloilla on perustultua jatkossakin toteuttaa soveltuvuutta mittaavia muunlaisia valintatapoja ylioppilastutkinnon rinnalla. Työryhmänkin näkemyksen mukaan korkeakoulujen tulisikin tarjota riittävästi muita osaamisen näyttömahdollisuuksia, esimerkiksi avoimiin kursseihin perustuen.
Toisena haasteena on ratkaista ammatillisen koulutuksen puolelta korkea-asteelle hakevien yhdenvertaiset mahdollisuudet. Esimerkiksi ammattikorkeakouluissa aloittavista merkittävä osa (35 %) on muun kuin lukion suorittaneita opiskelijoita. Jatkotyönä onkin tarkoitus selvittää yliopistojen ja erityisesti ammattikorkeakoulujen opiskelijavalintoja ammatillisen koulutuksen suorittaneiden kannalta.
Kolmas haaste on varmistaa, että jatko-opintoihin pääseminen ei ole kerrasta kiinni. Tämän takia on varmistettava, että ylioppilastutkinnon tuloksia olisi mahdollista korottaa myöhemmin. Ja minusta rinnalla pitää olla myös mahdollisuus päästä jatko-opintoihin pääsykokeiden kautta. Opiskelijavalinnoissa onkin säilytettävä myös väylä ja mahdollisuus niille, joilla into opiskeluun herää vasta myöhemmin elämässä. Maallamme ei ole tarkoituksenmukaista hukata yhtäkään lahjakkuutta. Meillä ei kuitenkaan ole varaa myöskään useiden päällekkäisten järjestelmien ylläpitämiseen. Ylioppilastutkinto on hyvä osaamisen käyntikortti, jonka tulee avata myös korkeakoulun ovet.
Timo Heinonen
Kansanedustaja
Kasvatustieteen maisteri, opettaja