Kuudennen kerran järjestetty Lopen Wappu keräsi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalle ennätysyleisönsä. Kaunis sää ja mielenkiintoinen aihe houkuttelikin väkeä kauempaakin ja vappupuheen pitänyttä Seppo Kuparista kuunneltiin tarkasti. Puheessaan Kuparinen kävi läpi historiaa kuinka 1100 karjalaista löysi uuden kotinsa Lopelta ja miten heidät otettiin jäyhässä hämäläiskunnassa Lopella vastaan.
– Sinivalkoisen Vapun yksi kantava teema on ollut aina kotiseuturakkaus. Ja uusi kotiseutu löytyi täältä vanhan kotiseutunsa menettäneille. Tulemme tänään kuulemaan mielenkiintoisen puheen Seppo Kupariselta ja myös Timotein laulajat vievät meidät samoihin tunnelmiin. Otsikkona tänään ”Kun karjalaiset tulivat Loppea värittämään”, totesi vapun avannut kunnanhallituksen varapuheenjohtaja Tiina Seppälä kirkonmäellä.
Avaussanojen jälkeen loppilaiset neuvokset Ahti Gåpå ja Tapio Mikkola laskivat sinivalkoiset kukat senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalle ja Timotein laulajat toivat keväisen laulutervehdyksensä Karjalan kunnailta.
”Karjalaisten toiminanvireyteen liittyvä elämänmyönteinen asenne on ollut siunauksellinen jäyhälle hämäläiselle mielenlaadulle”
– Kun Heinosen Timo otti minun yhteyttä, ja pyysi, että tulisinko tänne vappujuhlaan Yrjö-Sakari Yrjökoskisen patsaalle pitämään puheen, aiheena: kun karjalaiset tulivat tänne Loppea värittämään, niin olin tästä pyynnöstä hyvin otettu. On kunnioitettavaa,että vappupuheen aiheeksi on valittu yksi Suomen kansan historiassa kansan eteen tullut merkittävä valtava voiman ja tahdon ponnistus ja koetus heti vaikean sodan päättymisen jälkeen. Asia, joka merkittävästi koskee myös kotikuntamme Loppea ja sen historiaa.Karjalaisen siirtoväen asuttaminen ja asettuminen tänne Lopelle, aloitti Seppo Kuparinen vapun juhlapuheensa.
Kuparinen kertoi kuinka jatkosodan päätyttyä, piti jäljelle jääneeseen Suomeen sijoittaa luovutetuilta alueilta 407000 karjalaista evakkoa. Kaiken kaikkiaan siirtolaisia oli 11% koko maan väestöstä. Maanviljelysväestöä varten eduskunta sääti vuonna 1945 maahankintalain. Sen mukaan maatilan että asuntotontin Karjalassa omistaneelle piti hankkia korvaavat tilat ja tontit Suomen uusien rajojen sisäpuoleleta. Viljelystilan piti olla sellainen,että tavallinen perhe sai siitä suunnilleen elantonsa.
– Käytännössä tilat olivat tietenkin, olosuhteet huomioidenkin, pienempiä kuin mitä oli ollut siellä luovutetuilla alueilla.Tämän merkittävän maareformin nojalla saivat siirtoväen lisäksi maata myös sotainvalidit, sotalesket, rintamamiehet ja maatyöläiset.Kaikenkaikkiaan siirtoväki teki kaikkiaan 50000 maansaantianomusta. Maata hankittiin siirtoväelle valtiolta, kunnilta, yhtiöiltä ja yksityisiltä. Siirtoväen sijoitussuunnitelmassa pyritiin siihen,että samalta seudulta kotoisin olevat pääsivät asumaan lähelle toisiaan, totesi Seppo Kuparinen.
Evakkoja sijoitettiin silloisesta Antrean pitäjästä Riihimäelle, Hausjärvelle, Janakkalaan, Hämeenlinnaan ja Lopelle. Lopelle antrealaisia tuli 900 henkeä ja kaiken kaikkiaan 1100 karjalaista. Lopen asukasluku kasvoi vajaasta vuoden 1938 8000:sta vuoteen 1950 lähes 9500 henkeen.
– Kun karjalaisia sijoitettiin tänne uusille asuinsijoille se herätti monissa kanta-asukkaissa ymmärrettävästi ristiriitaisia tunteita, ja ei aina kahnauksiltakaan vältytty. Paikkakuntalaisten oli järjestettävä majoitus evakoille,eikä kaikille ollut mieluista luopua omista käyttötiloistaan, mutta oli pakko sopeutua tilanteeseen. Kumpikin osapuoli oli melko valmistautumaton tilanteeseen, eikä sodan aiheuttamana poikkeusaikana ollut syytä vieraskoreuteen.
Omaa murrettaan puhuvat vilkkaat karjalaiset herättivät jäyhissä hämäläisissä hämminkiä ja ennakkoluuloja, niinkuin eräs evakko asian ilmaisi: ”paikkakuntalaiset kasso meitä ko härkä uutta porttii”.
– Vaikka tunnettiin myötätuntoa kotinsa ja kotiseutunsa menettäneitä kohtaan,aiheutti katkeruutta se,että joutui luovuttamaan peltojaan ja metsiään siirtolaisille. Kaikkia inhimillisiä suhtautumistapoja on varmaan ilmennyt. Karjalaisten juurtuminen uuteen kotiseutuun siis ei aina ollut kivutonta. Jos kantaväestön suhtautuminen oli joskus nyreää ja ymmärtämätöntä, niin aina löytyi omaa sukua, heimoa tai niitä tuttuja karjalaisia naapureita lohduksi.
Murrekin aiheutti murheita
Kohtaamistilanteesta ei ole kovin paljon kuvailevia lähteitä, mutta varhaisin systemaattinen tiedustelu ”millaisina siirtokarjalaiset ja paikkakuntalaiset näkivät toisensa” julkaistiin v.1957 kansallismuseon toimesta. Mukana oli antrealaisia ja heidän sijoituspaikkakuntansa paikallisia.
– Eroja paikkakuntalaisten ja antrealaisten kesken havaittiin mm.seuraavissa asioissa: esimerkiksi sana viruttaminen tarkoitti paikallisten kielessä astioiden huuhtomista,kun taas antrealaisten kielessä se tarkoitti venyttämistä. Ehtoollinen, jopa hevosen ehtoollinen tarkoitti paikallistenkielessä illallista,kun taas antrealaisten puheessa Herran ehtoollista, kirkollista sakramenttia.
Tervehtimissanat: moro, ehtoota ja myös kättely oli yleistä paikallisten kohdatessa, kun taas antrealaisittain sanottiin hyvää päivää,hyvää iltaa, ei kätellä kuin erikoistilanteissa harvoin tavatessa tai tavatessa aivan vieraita. Seurustelutavat ja sinuttelu: paikallisilla se oli asiallinen, harvoi tapahtuvaa kyläilyä, ei sinuteltu ja kutsuttiin vierailulle. Antrealaisilla tiheä kyläily, sinuteltiin, kylässä käytiin ilman muuta ilman kutsujakin.
– Antreassa mentiin kutsumatta naapuriin, usein iltaa istumaan jopa käsityön kanssa. Yksi selvä ero oli mm.ruisleivän leipomisessa. Karjalaiset leipoivat ruisleipää jopa viikottain, lauantaisin limpun muotoon, ja siinä samalla kun tehtiin riisipiirakat –ja perunapiirakat. Leivät säilytettin taikinatiinussa viileässä paikassa. Paikalliset taas leipoivat leivät reikäleivän muotoon,jotka säilytettiin ja kuivatettiin vartaissa. Leipää leivottiin isompi määrä kerralla, kertoi Seppo Kuparinen vanhan tutkimuksen saloista.
Samassa tutkimuksessa Lopelle sijotunut karjalaisvastaaja kertoi alkuajoista: ”Silloin ihmettelin sitä, kuinka aina pitoihin ja muihin kutsuihin isompien talojen työväki kutsuttiin vasta toisena päivänä, siis jälkeenpäin. Sitä emme olleet Karjalassa kotipaikakunnallamme nähneet. Siellä kaikki vieraat kutsuttiin samaan aikaan, olipa työväkeä tai talollinen. Täällä Hämeessä vielä 50-luvulla paikkakuntalaiset hahmottivat yhteiskunnan kerrostuneisuuden, eivätkä vielä olleet vapautuneet kartanotalouden yhteisöllisestä hierarkiasta. Kädestä tervehtimistä ja teitittelyä piti moni karjalainen kovin muodollisena ja jäykkänä. Hämäläiset eivät heti tottuneet karjalaisten vilkkaaseen seurusteluun ja tapaan avata suunsa tuntemattomienkin kanssa: Mistä tulet ja Minne menet, mihin liittyi yleensä myös sinuttelu. Mist sie tuut ,mihi sie määt,kuten kannaksen kylissä oli ollut tapana sanoa.
– Tästä on yksi hyvä esimerkki on, kun karjalaisemäntä tiedustelee linja-auton ovella:mihin tää auto männöö? Saamatta vastausta keneltäkään matkustajalta, hän kysyy sitten asiaa autonkuljettajalta: Mihi työ näitä mykkii oikei viettä?
Kuparinen kertoi miten synnyttäneelle äidille vietiin jo Karjalassa rotinoita,yleensä pullaa(rotinarinkeli) ja leivonnaisia, minkä tarkoituksena oli helpottaa ruokatilannetta synnyttäneen perheessä. Rotinoita veivät sukulaiset ja naapurit, pitkienkin matkojen takaa, joka kuvastaa myös karjalaisten kiinteää sukulaisuussuhdetta. Paikallisesti korostettiin taas kätilöiden tähdentämää lepoa synnytyksen jälkeen.
– Ihmeteltiin karjalaisten tapaa,että hetimiten oli oltava kunnossa ottamaan vieraita vastaan ja kun niitä näytti vielä käyvän paljon.
Työnjaon vanhat perinteet eivät vielä tutkimuksen aikoihin olleet murtuneet, vaan entistä miesten ja naisten töiden erottelua sovellettiin uusissakin oloissa. Karjalassa karjanhoito oli ollut kokonaan naisten työtä, hevosista huolehtiminen kuului miehille. Täällä miehet jo lypsivät ja pesivät lehmiä. ”Ei meillä ennen nähty miehen lypsävän”. ”Mutta nyt karjalaiset miehetkin ovat siihen tottuneet eivätkä pidä sitä enää akkain työnä”, kertoo joku haastatelluista antrealaisista.
– Kannakselaisnaiset panivat merkille,että uusilla asuinsijoilla miehet osallistuivat sellaisiin töihin,jotka Karjalassa kuuluivat naisille,esimerkiksi pellavan loukutus.Täällä myös miehet melkein joka talossa kunnostivat vihannesmaan ja monasti kylvivätkin porkkanat ja punajuuret. ”Antreassa olisi taidettu jäädä niitä ilman,jos olisi odottanut siihen puuhaan miehiä edes avuksi”, totesi eräs antrealainen.
Karjalaisten itsekehu kismitti
Kun paikkakuntalaisilta kysyttiin: ”Mikä karjalaisissa yleensä harmitti”, mainittiin useinmiten kehuminen. Tällä tarkoitettin ihan konkreettisesti Karjalan kehumista, joka evakkojen puheessa tuntui saavan erityistä hohtoa koti-ikävän siivittämänä.
– Tässä saattoi olla myös kyseessä yleinen kulttuurillinen ero,että karjalaiset eivät puhuneet niin vaatimattomasti,kuin paikkakunnalla oli tapana ja esittivät asiat optimistisesti,eikä synkänsävyisesti.
– Tästä optimistisuudesta kerrotaan Mattilan mummon olleen tunnettu ,että hän ei sanonut pahaa kenestäkään,aina vaan hyvää. Naapurin isäntä aikoi laittaa mummon ”koetukselle” ja kysyi:” No entäs tuo piru?” Onks siul hänestäkkii jottai hyvvää sanottavaa. Mummo mietti hetken ja sano: Hää o ahkera.
Paikkakuntalaisten mielestä karjalaisten ”suurpiirteisys” saattoi olla sellaistakin kuin esimerkiksi kuvatussa lausahduksessa kun karjalainen sanoo: ” tuo nyt 25 pennii on niin pien raha, jotta olkoo se kummal puolel hyvvää,…olkoo nyt täl kertaa vaik miun puolellain…
Paloheimoilla merkittävä rooli
Seppo Kuparinen kertoi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen patsaalla, että Kormun ja Launosten alueelle karjalaisten muutto toteutui yllättävän sopuisasti.
– Yksi syy oli Paloheimon-suvun myötämielisyys muuttajia kohtaan. Kanta-asukkaat entiset torpparit ja heidän jälkeläisensä suhtautuivat uusiin naapureihin sopuisasti, totesi Kuparinen ja kertoi, että yksin Kormun kartanosta luovutettiin 1024 ha ja Santamäen kartanosta 536 ha siirtolaistilojen perustamiseksi. Myös Launon kartanon maista perustettiin joitakin siirtolaistiloja.
– Muodostetut tilat olivat kokonaispinta-alaltaan 20-30 ha kokoisia.Tiloja syntyi lähes 70 Launosten –Kormun alueelle. Karjalaisten tuntema uhma kohtaloaan kohtaan pyrittiin vaimentamaan uurastuksella. Monet rakensivat ensiksi saunan, jossa asuttiin päärakennusta tehtäessä. Sitä ennen oli asuttu Santamäen tiilitehtaan- tai kartanon asunnoissa. Kaikesta rakennusmateriaalista oli valtava pula.
Karjalaisten tulo näkyy kylissä edelleen
Kuitenkin elämä jatkui ja mentiin etenpäin ja perinteet säilyivät. Karjalaisten tulo paikkakunnalle näkyy yhä selvästi tarkasteltaessa kylien rakennetta ja rakennuskulttuuria. Rakentamisessa ei kuitenkaan pystytty paljoakaan ilmentämään entisiä piirteitä, mutta kotien sisustuksessa se näkyi ja näkyy tänäkin päivänä.
– Karjalan muistot, mukaan saadut huonekalut ja tekstiilit tai kun niitä on tehty vanhojen mallien mukaan, muistuttavat niistä entisistä kotiseuduista. Monissa kodeissa on tauluja joissa on kuva vanhasta kodista ja pitäjän kirkosta. Tärkeimpiin elämänvaiheisiin liittyvät tavat ovat säilyneet ja siiryvät edelleen. Oman selvän jälkensä karjalaisuudesta ovat jättäneet vakiintuneet karjalaiset sukunimet.Siirtolaistilat saivat useasti myös nimensä entisen karjalaisen kotitilan mukaan.
Kunnallis- ja yhdistyselämän vireys tuotiin mukana Lopelle
Seppo Kuparinen keryoi kuinka kunnallis- ja yhdistyselämä oli ollut vilkasta Antreassa. Maatalousvaltaisen kunnan asukkaiden enemmistö oli puoluenäkemykseltään maalaisliittolaisia, nykyistä keskustapuoluetta. Puolueella oli 23 jäsenisessä valtuustossa 16 paikkaa,oli 4 kokoomuslaista ja 3 sosialistia.
– Puoluesopu oli hyvä.Sitä todistaa seuraava tarina .Kun kerran maaherra maakuntamatkallaan kysyi,että millainen on Antrean kunnan puolue-elämä, hänelle vastatiin että kunnassa on vain yksi puolue antrealaisten puolue.
Aina 60-luvun puoliväliin saakka oli Lopen valtuusto ollut sosialistienemmistöinen ja suurin ryhmä oli SKDL vuoteen 1957 saakka. 1964 vaalien jälkeen valtuusto muuttui ei sosialisti- enemistöiseksi. Siihen vaikutti suoraan karjalaisten tulo paikkakunnalle. Karjalaiset alkoivat heti aktiivisesti ottaa osaa yhteisten asioiden hoitoon, olihan yhdistystoiminta ollut erittäin vilkasta myös Antreassa.
– Kunnanvaltuustoon ja muuhunkin yhdistystoimintaan ilmestyi pian karjalaisia nimiä. Nimet ovat peräisin jo 1500 luvulta ja jopa keskiajalta, Pyyhtiä, Kemppi, Kilpiäinen, Hatakka, Arminen, Jaatinen, Ruponen, Talja, Ahtiainen, Mälkiä, Mansikka, Kuparinen, Suni, Laukkanen, Hutri, Kekki jne. luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, luetteli Kuparinen ja totesi, että näitä sukunimiä esiintyy nykyisessäkin kunnanvaltuustossa ja osa valtuutettujen sukujuurista johtaa karjalaisiin esivanhempiin.
Karjalainen ja hämäläinen kulttuuri on aikojen kuluessa jonkin verran sekoittunut keskenään solmittujen avioliittojen myötä.
– Täällä syntyneille sukupolville Hämeestä on tullut heidän kotiseutunsa,johon he ovat juurtuneet. Karjalan murre on hävinnyt arkikielestä muuttunut lähinnä puhutuksi kirjakieleksi. Ainostaan kun haastellaan vanhempien karjalaisten kanssa niin kyllä mie ja sie tarttuu herkästi puheeseen.
Valtaosa nuoremman polven karjalaisista tiedostaa syntyperänsä,juurensa ja on siitä myös ylpeä. Kiinnostus esivanhempien syntymäseutuun ja sukututkimukseen ei ole vähentynyt. Useita matkoja sinne jonnekkin esi-isien synnyinseudulle tehdään taas tulevanakin kesänä.
Kuparinen kertoi, että jo kahden viikon päästä lähtee linja-autollinen matkalaisia siivoamaan Antrean kirkonmäkeä, hautausmaata ja sankarihautaa.
– Melkein kaikki ovat toisen ja kolmannen polven karjalaisia. Matkoilla on ollut myös ilahduttavasti mukana paikallista väestöä.
Kuparinen yhtyi Arvi Paloheimon sanoihin
Puheensa lopussa Seppo Kuparinen muisteli vanhaa pitäjäjuhlaa reilun 20 vuoden takaa. Varatuomari Arvi Paloheimo tarkasteli karjalaisten tuloa paikkakunnalle Antrean ja Vuoksenrannan pitäjäjuhlassa vuonna 1990.
– Arvi Paloheimo kertoi puheessaan, että poikkeuksellinen yhteenkuuluvuuden tunne, aito kotiseuturakkaus ja terve itsetunto olivat niitä tekijöitä, jotka auttoivat karjalaiset tänne asettumaan.
Paloheimo totesi, että oli suotuisaa ratkaisu, että entiset kyläyhteisöt kyettiin säilyttämään. Sukulaisuus-ja ystävyyssuhteiden säilyminen auttoi kestämään vaihdoksen.
– Karjalaisten toiminanvireyteen liittyvä elämänmyönteinen asenne on ollut siunauksellinen jäyhälle hämäläiselle mielenlaadulle,kertoi Arvi Paloheimo puheessaan reilu 23 vuotta sitten.
– Näihin lauseisiin on helppo yhtyä ja toivottaa Teille kaikille Hauskaa Vappua ja lämmintä kevään ja kesän odotusta, totesi Seppo Kuparinen lopuksi.
Sinivalkoisen Vapun perinne saa jatkoa
Kuudes Lopen Sinivalkoinen vappu keräsi kirkonmäelle ennätysmäärän yleisöä ja tilaisuus sai myös runsaasti kiitosta. Hyvin erilaiset ja monipuoliset kotiseutupuheet saivat monilta kiitosta. Aiempien vuosienkin puheita moni muisteli. Lopen Vapussa ovat aiemmin puhuneet Hannele Yrjö-Koskinen, Tarja Toivonen, Ahto Gåpå, Pekka Perko ja Risto Nurmi. Puheet ovat liittyneet aina vahvasti kotiseutuun ja kotiseuturakkauteen. Niissä on ihasteltu niin Lopen upeaa luontoa kuin kulttuurielämääkin ja loppilaisten panosta niin sodissa kuin valtakunnankin tapahtumissa.
– Toiveita ja esityksiä tulevien kertojen puhujista on runsaasti. Tämä perinne on sellainen osa jo loppilaisuutta, että tätä haluamme ehdottomasti jatkaa, totesi aikanaan tapahtuman ideoinut Lopen kansanedustaja Timo Heinonen.
Tällä kertaa tilaisuuden juonnoista ja avauspuheesta vastasi Tiina Seppälä
ja järjestelyissä Seppälän kanssa mukana myös Sirpa Hopearuoho ja äänentoistosta vastannut Seppo Rintaluoma.
– Ensi vappuna perinteemme jatkuu. Ja toivottavasti kaunis aurinkoinen sää suosii meitä silloinkin. Uusia ehdotuksia Lopen vapun juhlapuhujista otamme toki mielellämme edelleen vastaan. Mitä erilaisempia puheita saamme ja mitä mielenkiintoisimmista ja vaikkapa myös hieman tuntemattomammistakin aiheista niin väkeä tulee ensi vuonna jälleen ennätysmäärä paikalle, totesi Tiina Seppälä ja kertoi, että ideoita voi lähettää joko hänelle suoraan tiina.seppala@eduskunta.fi tai Timo Heinoselle timo.heinonen@eduskunta.fi.