”Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin”
Esitys rohkeudesta ja nähdyksi tulemisesta.
Tänään oli ilo saada istua Kansallisteatterimme penkissä, kun hyvän ystäväni Ujuni Ahmedin näytelmä sai ensi-iltansa. Ujuniin sain aikanaan tutustua kokoomustoiminnan kautta ja lukuisia kertoja olemme olleet yhdessä tekemässä ja vaikuttamassa. Monet kerrat olemme istuneet kahvilla ja lounaalla – keskustelleet, kuunnelleet ja parantaneet maailmaa. Ainakin yrittäneet sitä. Ja tässä tärkeä mukana aina ollut yhteinen ystävämme Ben Zyskowicz. Benkku tänäänkin vieressämme ensi-illassa.
Benin kanssa oli ilo olla mukana Ujunin upean näytelmän kantaesityksessä. Yleisö taputti kolmituntisen tunnelmarikkaan näytelmän jälkeen seisten Ujunille ja alkuperäiskirjan toiselle kirjoittajalle Elina Hirvoselle ja kaikille näytelmän upeille näyttelijöille ja tekijöille.
Ja tekemisessä Ujuni onkin ollut vertaansa vailla. Hänen intohimonsa ja päättäväisyytensä teki minuun jo vuosia sitten vaikutuksen, mutta myös rohkeus haastaa, olla erimieltä ja sanoa. Haastaa yhteiskuntaa, haastaa auktoriteettejä, meitä poliitikkoja, mutta myös omaa lähipiiriään.
Tänään ensi-iltansa saanut ”Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin” pohjautuu suurelta osin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen teokseen (WSOY, 2022). Esityksen on ohjannut mm. Otteita (2029) ja Pakko jakaa (2021) näytelmistään tutuksi tullut ja paljon kiitosta ja arvostusta kerännyt Satu Linnapuomi. Ja täytyy sanoa, että suitsutus saanee jatkoa ja saa ainakin minulta – yhtä hämmentävää päälleliimausta lukuun ottamatta. Palaan siihen.
Ujunin ja Elina Hirvosen kirja on näytelmäteoksena saanut – tai ottanut – Linnapuomin käsittelyssä myös taiteellisia vapauksia. Äärimmäisen taitavasti lavalla kuvataan valkoisten feministien asennetta maahanmuuttajien ongelmia kohtaan. ”Kun pitää olla sensitiivinen.” Näytelmä arvosteleekin rajusti näiden valkoisten feministien toimintaa mm. tyttöjen ympärileikkaukset kieltävän kansalaisaloitteen yhteydessä. Pelkkää muminaa, kun olisi pitänyt puolustaa maahanmuuttaja tyttöjä.
Mutta sitä en ymmärrä, että vielä vuonna 2023:kaan ei suomalainen teatteri pysty tekemään tällaista näytelmää ilman kritiikkiä keskusta-oikeistolaisille puolueille. Jostain se täytyy aina kaivaa. Nytkin mukaan oli täytynyt päälle liimata täysin Ujunin tarinaan kuulumaton osuus kritiikkiä nykyhallitukselle. Ujunin kirja on nimittäin valmistunut jo vuonna 2022, mutta Linnapuomin on täytynyt ihmeellisesti mukaan saada kritiikki nykyhallitukselle rasismikohusta. Tuntui, että Ujunin kritiikki valkoisia feministejä kohtaan oli ollut ohjaajalle ehkä liikaa. Linnapuomin päälleliimaus oli nimittäin kovin tarkoitushakuinen. Ei hän kertonut sitä pääministerin nimeä mainiten, että se oli nimenomaan pääministeri Sanna Marinin vasemmistohallitus, mikä ei saanut tyttöjen silpomislakia eduskunnassa hyväksyttyä ja säädettyä. Mutta senkin hän jätti kertomatta, että rasismikohussa nimellä alleviivaten mainittu pääministeri Petteri Orpo on hallituksensa kanssa kuitenkin yksiselitteisesti päättänyt, että nyt alkaneella vaalikaudella ”Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen kriminalisoidaan rikoslaissa nykyistä selkeämmin. Myös alaikäisen tytön vieminen ulkomaille sukupuolielinten silpomista varten kriminalisoidaan”. Petteri Orpon hallitus siis tekee kokoomuksen, perussuomalaisten, KD:n ja RKP:n johdolla sen mitä Marinin hallitus ei tehnyt ja sen mitä Ujuni Ahmed on yhtenä osana elämäntyötään ajanut.
Mutta se siitä.
Teatterin suurella näyttämöllä tarinasta syntyy kuitenkin muuten omanlaatuinen osin siis fiktiivinen näytelmä – tarina. Se kertoo kirjan tapaan koskettavan ja ajatuksia herättävän tarinan, jossa nuori nainen etsii omaa tietään vapauteen keskenään ristiriitaisten yhteisöjen puristuksessa.
”Miltä tuntuisi olla muiden seurassa vapautuneesti?”
Se kertoo nuoresta, joka elää oman yhteisönsä ankarien sääntöjen ja meidän kantaväestön ennakkoluulojen alla, mutta livahtaa sitten salaa leffan päivänäytökseen ja Tyttöjen talon turvaan. Ottaa myöhemmin hatkatkin. Myöhemmin tästä somalialaisesta tytöstä kasvaa arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tapahtumapaikkana on Helsinki, josta poiketaan niin Lontooseen kuin Mogadishuun.
Tarinan päärooli on jaettu kahdelle loistavalle näyttelijälle: Safiya Abukar esittää päähenkilöä nuorena ja Emilia Neuvonen aikuisena. Pääasiassa kaksikko on lavalla koko ajan yhdessä ja yhtaikaa. Molemmat vieläpä debytoivat tänään Kansallisteatterissa. Huikeat roolisuoritukset molemmilta ja silmäkulma ei voinut olla kostumatta. On käsittämätöntä miten upeasti tuo tunnelma – ahdistuksen ja piinan, mutta myös hetkellisen onnellisuuden ja onnenkin tunteen nämä näyttelijät ihollemme toivat. Uskon, että monelle nuorelle toiveikas ja samastuttava kasvutarina.
Ujuni Ahmed siis muutti Somaliasta Suomeen vain kolmivuotiaana. Olen varma, että tämä hänen oma tarinansa saa monen sellaisen samaistumaan, joka on elämässään syystä tai toisesta joutunut kokemaan ulkopuolelle jättämistä, ennakkoluuloja, häpeää ja turvattomuutta. Ja uskallan sanoa, että ei tämä ole vain maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten taakka vaan monen muunkin. Kyllä, kuvittelin joskus olevani minäkin yksin.
Mutta tämä Ujunin upea näytelmä ansaitsee tulla katsotuksi ja kuulluksi. Toivottavasti joskus myös valkokankaalle.
Tämä näytelmä syntyi Kansallisteatterin kotikirjailijatyön kautta. Kansallisteatteriin on kutsuttu kotikirjailijoita vuodesta 2010 alkaen. Ideana on ollut taata kirjailijoille työskentelyn puitteet ja mahdollisuus kirjoittaa kolme teosta Kansallisteatterille. Tällaisen kutsun sai viime vuonna 2022 myös Ujuni Ahmed, joka on tänään maassamme palkittu ja arvostettu ihmisoikeusvaikuttaja ja joka on tehnyt aktiivista työtä tyttöjen sukuelinten silpomista sekä kunniaan liittyvää rajoittamista ja väkivaltaa vastaan. Hän on saanut Suomen PEN:n sananvapauspalkinnon ja Suomi-palkinnon. Nämäkin aiheet nousevat esiin Kansallisteatterin esityksessä. Kyse on kasvutarinasta, joka vakavista ja surullisista aiheistaan huolimatta säteilee vastaansanomatonta iloa ja toivoa.
Niin kuin Kansallisteatterin näytelmän esittelyssäkin todettiin….
Tytöille, jota ajattelevat olevansa yksin on puheenvuoro kaikkien niiden puolesta, jotka tahtovat tanssia, ajatella ja elää itsenäisinä ja vapaina.
”Kaikkien niiden puolesta, joilta yhteiskunta on ummistanut silmänsä. Kaikkien niiden puolesta, joilla on oikeus kuulua johonkin ja tulla nähdyiksi, rakastetuiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin he ovat. Kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole yksin, vaikka niin ajattelisivatkin.”
Ja kyllä tunnustettujen huipputekijöiden suunnitteleman esityksen näyttämökuvat, liikkeet ja äänet vangitsevat kauniiseen maailmaansa. Lavastuksesta vastannut Tinja Salmi on tehnyt näyttämölle upean ja vahvan värikylläisen maailman ja sen kauneutta ja elinvoimaa täydentää tanssitaiteilija Ima Iduozeen koreografiat.
Lopulta…
Rohkeus ottaa niskalenkin pelosta ja ennakkoluuloista.
Ja Ujunin kaksi viisasta vastausta jääköön tänään päivän päättäväksi muistutukseksi. Kansallisteatterin uutisessa 14.9.2023 Ujuni Ahmed totesi:
”Minulle sanotaan usein, että olen rohkea, kun puhun vaikeista asioista. Kun pyydän muita puhumaan, sanotaan, että ”me emme ole niin rohkeita kuin sinä”. Minusta se ei ole oikein, sillä vääryyksiin puuttumisen ja ihmisoikeuksien edistämisen ei pitäisi lainkaan vaatia rohkeutta, vaan sen pitäisi olla maailman helpoin valinta”.
”Vaikka Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin pohjautuu henkilökohtaiseen kokemukseeni, on kyseessä kuitenkin paljon isompi asia kuin vain minun tarinani. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on pyrkimys varmistaa, että jokaisella tytöllä yhteiskunnassamme on oikeus omiin unelmiin, ajatuksiin ja koskemattomuuteen etnisestä taustasta riippumatta — ilman häpeää ja väkivallan pelkoa. Ajattelen myös, että kokemukseni häpeästä, ulkopuolisuuden tunteesta, väkivallasta ja vääränlaisuudesta ovat samaistuttavia riippumatta sukupuolesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustasta”.
Olen tyttöjen puolella!
”Ihmisyys on kuin palapeli, jossa jokaisen ihmisryhmän kokemukset ja tunteet ovat osana”, Ahmed kiteyttää.
Kello jo paljon. Vanhoin tuntein suljen nyt silmäni. Kiitos Ujuni, että olet.
Niin se oma kokemukseni. Vähäinen tähän verrattuna, mutta nuorelle suuri. Tunsin itsekin vahvoja tunteita ja flashbackejä näytelmän aikana lapsuuteeni ja oikeastaan varhaiseen nuoruuteeni, kun tunsin itseni lihavaksi ja epävarmaksi. Aiheesta olen ennenkin kirjoittanut ja puhunut ja kiittänyt mm. ystävääni Junellin Kimiä, joka yhtenä ensimmäisenä otti minut jotenkin hyvältä tuntuvalla tavalla mukaan. Myöhemmin sitten Kesijärvellä Dece, Lasse, Esa, Pekkis, Minna, Taina, Tanja, Tiina ja monet muut. Ja sitten Paaranluolassa olikin jo vahvempi. Kiitos.
Jokaisella meillä on näitä ja toivottavasti jokaisella myös oma kiminsä.