Teikarsaaressa heinäkuussa 1944 24-vuotiaana kaatunut tykkimies Orvo Karvinen siunattiin tänään haudan lepoon Helsingissä Hietaniemessä. Tänään minulla oli mahdollisuus osallistua Sankarihautajaisiin ja tämän koskettavan ja arvokkaan hetken halusin kokea.
Nuoren miehen tykkimies Tarvo Karvisen elämä päättyi 5.7.1944 vain 24 vuoden iässä ankarissa puolustustaisteluissamme. Tarvo jäi monen muun sotilaamme tavoin kunniankentille makaamaan. Toisin kuin muualla on ollut tapana, Suomessa sankarivainajat haluttiin kuitenkin kuljettaa aina, kun se vain oli mahdollista kotiseudulle. Heitä ei haluttu jättää kenttähautaan tai laskea suurelle sankarihautausmaalle, kuten keskieurooppalaisen perinteen mukaan tehtiin. 16. joulukuuta 1939 Päämajasta ilmoitettiinkin määräys, että kaatuneet kuljetetaan kotiseudulleen aina, kun se on mahdollista. Tätä käskyä on noudatettu tähän päivään asti ja tänään 23.8.2023 isänmaan multiin pääsi lopulta tykkimies Orvo Karvinen, joka löytyi kunnian kentiltä vuoden 2021 etsinnöissä. Sain tänään laskea Valkoisen Ruusun elämäni ensimmäisissä Sankarihautajaisissa valkoiselle arkulle. Sanoin vain tärkeimmän: KIITOS ❤️
Sankarivainajan jäänteet olivat löytyneet maastoetsinnöissä Teikarsaaresta vuonna 2021 ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Karvinen oli yksi viimeisimpiä Venäjän puolelta löytyneitä sankarivainajia. Suomen ja Venäjän vuonna 1992 solmiman valtiosopimuksen ansiosta heitä on voitu sen jälkeen etsiä ja tuoda rajan tälle puolen. Venäjän hyökkäyssota nyt vuorostaan Ukrainaan päätti etsintätoiminnan.
Talvi- ja Jatkosodassa ja Lapin sodassa 1939–1945 katosi tai jäi kaatuneina kunniankentille 10 000 suomalaissotilasta. Sotien aikana kaatuneiden sotilaiden jäänteitä on etsitty ja kuljetettu Suomeen tunnistettaviksi ja haudattaviksi vuodesta 1993. Tällä tavalla on haluttu jatkaa sitä pitkää ja ainutlaatuista perinnettä, että meidän sankarivainajat haluttiin tuoda isänmaan multiin.
Itseasiassa Suomi oli toisenmaailman sodan aikana ainoa maa, joka pyrki evakuoimaan kaikki kaatuneet kotimaahan haudattaviksi kotiseurakunnan multiin.
Talvisodan alussa kaatuneet haudattiin vielä sotatoimialueille, mutta pian maamme sodanjohto päätti, että kaatuneet siirretään haudattavaksi kotiseutujen perustettaville sankarihautausmaille.
Tämän arvokkaan perinteen aloittajana pidetään veteliäissyntyistä pappia Johannes Sillanpäätä. Sillanpää alkoi Karjalan Kannaksella toisessa armeijakunnassa esikuntapastorina toimittaa perustamansa KEK:n eli Evakuointikeskuksen kautta kaatuneita kotiseuduilleen. Sillanpää perusteli toimeaan sillä, että näin isänmaansa puolesta kaatuneita voitiin kunnioittaa parhaiten, mutta samalla hän katsoi omaisten surutyön helpommaksi, kun oma sankarivainaja oli lähellä. Sillanpään aloittama työ levisi pian muihinkin armeijakuntiin Kannaksella, vaikka Pääesikunta ei pitänytkään menettelystä. Itseasiassa talvisodan alussa pääesikunta jopa määräsi, että vainajat tulee haudata taistelutantereen tuntumaan. Pian siis päätös kumottiin ja muutettiin ja suomalaiset sankarivainajat päätettiin tuoda kaikissa mahdollisissa tilanteissa takaisin kotiin.
On kerrottu, että maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen päätös vainajien siirtämiseksi ja kotiseudulla hautaamiseksi synnytti eturintaman ja kotirintaman välille dramaattisen yhteyden. Maahamme syntyi 6222 evankelisluterilaista sankarihautausmaata ja lisäksi joitakin ortodoksiseurakuntien ja kuntien ylläpitämiä sankarihautausmaita. Sankarihautausmaille haudattiin tai kentälle jääneinä siunattiin noin 83000 vainajaa. Lisäksi noin 1600 sankarivainajaa siunattiin omiin sukuhautoihinsa.
Tämä äärimmäisen arvokas ja koskettava päätös – mistä tänään pääsin itsekin osalliseksi – kiteytti sen olennaisimman:
Kaveria ei jätetä.
Veteraanien perinnön ydin ja sydän.
Tätä perintöä vaalien 24 vuotiaana kuolleen tykkimies Karvisen löysi viime sotien taistelupaikoille jääneitä sankarivainajia etsivä Karjalan Valli-ryhmä kesällä 2021. Ryhmän edustaja kertoi tuolloin Sotaveteraanit.fi-sivustolla, että vainajan yhteydessä oli löydetty myös hänen tuntolevynsä. Tämä helpotti hänen tunnistamistaan. Tuntolevyn perusteella saatiin tieto, että kyseessä on 5. heinäkuuta 1944 kadonnut tykkimies ja myöhemmin kolmella eri DNA-testillä miehen henkilöllisyys vahvistettiin.
Lueskelin ennen tämän päiväisiä sankarihautajaisia historiaa tästä Teikarsaaren taistelusta. Taistelut olivat osa Neuvostoliiton 59. armeijan toteuttamaan kesän 1944 Karjalankannaksen suurhyökkäystä. Neuvosto-Venäjä yritti tällöin läpimurtoa Karjalankannaksen lisäksi koukkaamalla Viipurinlahden saarten kautta. Vaikka Teikarsaari on vain kolme kilometriä pitkä ja leveimmillään vajaan kilometrin levyinen, niin sen strateginen sijainti Viipurinlahden suulla aiheutti sen, että saaressa ja saaresta käytiin ankaria taisteluja useita kertoja toisen maailmansodan aikana.
Vaikka Neuvostoliitto valtasi hyökkäyksissä paljon alueita, se ei kuitenkaan päässyt etenemään sisämaahamme. Yksi iso syy tälle oli viisi vuorokautta kestäneet Teikarsaaren ja Melansaaren taistelut. Nämä taistelut vaativat poikkeuksellisen paljon uhreja Suomen puolelta, mutta suurhyökkäys pysäytettiin Teikarissa ja Melansaaressa. Juuri Teikarsaaren taistelu on mainittu tilastollisesti yhdeksi maamme historian verisimmäksi, kun tarkastellaan puolustavan ja hyökkäävän joukon kokoa, taisteluiden kestoa ja tappioita. Viidessä päivässä kaatui yli 300 suomalaissotilasta – mukana tänään isänmaan multiin päässyt Orvo Karvinen ja yli 500 haavoittui. Erityisesti päällystötappiot olivat raskaat. Vihollisen tappiot laskettiin tuhansissa. On kerrottu kuinka…
Viipurinlahden laineet sekoittuivat vereen.
Haavoittuneita tuodaan Teikarsaaresta. Teikarsaari 1944.07.01. SA-Kuva
Historiankirjat kertovat myös siitä kuinka suomalaiset joutuivat lopulta vetäytymään voimien ehtyessä Teikarilta ja Melansaarelta. Neuvostoliiton kokemat tappiot olivat kuitenkin niin massiiviset, että sekin päätyi pysäyttämään hyökkäyksensä, vaikka väylä oli Suomen vetäydyttyä auki. Suomalaisten joukkojen torjuntavalmius ja myös Teikarin taistelijoiden uhrivalmius ja osoitettu kyky vastarintaan oli tehnyt vaikutuksen, kertoi Ruotuväki-lehti jatkosodan unohdetusta taistelusta 17.7.2023. Vaikka siis neuvostojoukot valtasivatkin osan Viipurinlahden saarista ne eivät saaneet sillanpäätä alueelle eivätkä päässeet etenemään pohjoisrannikolle.
Teikarsaaren taisteluiden ansioista korpraali Viljo Vyyryläinen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.
”Ylipäällikkö on pvm:llä 21.12.44 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi korpraali Viljo Ilmari Vyyryläisen. Korpraali Vyyryläinen otti osaa kaikkiin taisteluihin aina Inosta Teikariin. Teikarsaaren toisen taistelun alkuvaiheissa 4.7.44 otti korpraali Vyyryläinen kahden joukkueen johtajan haavoituttua oma-aloitteisesti johtoonsa molemmat joukkueet ryhtyen heti suorittamaan vastaiskua innostaen väsyneitä miehiään omalla esimerkillään. Tällä toiminnallaan hän erinomaisen tehokkaasti vaikutti vihollisen työntämiseen mereen ja lopulliseen tuhoamiseen. Teikarin taistelujen loppuvaiheissa, jolloin vihollinen uudella maihinnousulla oli tuonut saareen ylivoimaisen määrän tuoreita joukkoja, järjesti korpraali Vyyryläinen saaren pohjoiskärjen puolustuksen, kunnes upseereita ehti paikalle. Tämän jälkeen hän järjesti erittäin neuvokkaasti haavoittuneiden poiskuljetuksen mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Vetäytymiskäskyn saavuttua korpraali Vyyryläinen poistui viimeisenä saarelta. Taistelujen aikana korpraali Vyyryläinen mm. valtasi henkilökohtaisesti neljä vihollisen konekivääriä.”
Ruotuväessä Valtteri Vesarinne kirjoitti artikkelissaan myös, että ”Taisteluiden merkittävin joukko Suomen puolelta oli saaristotaisteluihin valjastettu jalkaväki, joista sodan jälkeen ryhdyttiin kehittämään rannikko- ja saaristotaisteluihin sopivaa erikoisjoukkoa, rannikkojääkäreitä. Rannikkojääkärit ovat vielä tänäkin päivänä yksi Puolustusvoimien erikoisjoukoiksi laskettavista jalkaväkijoukoista. Ennen Teikarin ja Melansaaren taisteluita rannikkojääkäreitä oltiin nähty aiemmin vain Bengtskärin ja Hangon taisteluissa”.
Tänään Uudenmaan aluetoimisto järjesti sotilaalliset kunnianosoitukset sankarivainaja Karvisen siunaustilaisuudessa Hietaniemen uudessa kappelissa ja sankarihautausmaalla. Kaartin jääkärirykmentin sotilaspastori Paavo Ranta siunasi sankarivainajan ja sankarivainajan muistoksi Kaartin pataljoonan asettama varusmiesosasto ampui kunnianlaukaukset. Kaartin jääkärirykmentti ja Vaasan rannikkojääkäripataljoona olivat asettaneet siunaustilaisuuteen lippuvartiot.
Koskettava ja juhlatilaisuus. Tämän halusin kokea, mutta toivon, että eläissäni ei enää vastaava tarvitse uusien nuorten kohdalla kokea. Tykkimies Orvo Karvisen arkun äärellä sanoin vain tärkeimmän:
KIITOS.
Ajatukset harhailivat tänään niin 1940-luvun alkuvuosissa ja sen aikaisten Sankarihautajaisten tunnelmissa. Moni perhe oli menettänyt isänsä ja moni talo poikansa. Mutta väistämättä mieleen tuli myös viime ja tämän vuoden tapahtumat Ukrainassa. Siellä Sankarihautajaiset ovat olleet nyt lohdutonta arkipäivää.
En muuta totea enää kuin, että
KIITOS JA KUNNIA.