”Se on kuin yhteinen sopimus jota kunnioitetaan. Kun vene lipuu hiljaa, eikä kukaan pane vastaan, kun tiedetään, lautturi on uupuneen puolella.”
Sunnuntain 14.1.2023 sininen hetki oli Isäni viimeinen. Kävimme koko perheen kanssa isää ja Vaaria katsomassa vain tuntia ennen ja, kun pääsin kotiin soitto kutsui takaisin. Istuin viimeiset hetket isän sängynreunalla. Pidimme kädestä ja rinnalla. Käsi oli vielä lämmin, mutta ei enää voimakas – se oli hyvin hauras. Voimaton ja valmis.
Pienen hetken päästä Isä laski irti. Ja oli hänen vuoronsa lähteä. Kauniisti ja rauhallisesti. Kuin huokaisten.
Suljin silmät ja avasin ikkunan. Taivas kutsui Isääni.
Se oli yhteinen sopimus ja sitä kunnioitimme. Kukaan ei pannut vastaan. Hetki oli isäni ja vaarimme puolella. Uupuneen puolella.

Isä, lapsi ja kaksi lastenlasta. Viimeinen puristus meiltä kaikiltä isälle ja vaarille.
Rakas isäni nukkui siis ikiuneen eilen sinisellä hetkellä. Isä sai elää hyvän ja terveen elämän. En muista, että hän olisi koskaan ollut töistä pois sairasloman takia? Voi olla, että se sarake näytti koko työelämän ihan puhdasta nollaa? En muista, että hän olisi koskaan lääkärissä edes käynyt – ajokortti- ja muiden näiden tällaisten perinteisten tarkastusten lisäksi. Ylimääräiset kilonsakin isä pudotti aloittamalla myöhäisemmällä aikuisiällä – vielä olleessaan opettajana – ns. Nesteen lenkit. Isä ryhtyi kävelemään töihin ja teki sen aina Nesteen aamukahvien kautta. Tupakanpoltonkin Isä lopetti 18.3.2007. Vetomme piti. Sen päivän muistan muustakin syystä.
Isäni, Hannu Juhani Heinonen, syntyi 25.10.1942 Lopella. Hannu oli Maija Heinosen ja Juho Heinosen ainoa yhteinen lapsi, mutta uusioperheeseen kuuluivat Maijan edellisestä avioliitosta syntynyt Raija Kaarina ja Poliisi-papan ensimmäisen avioliiton lapset Helvi-, Annikki- eli Tumma ja Ella-täti. Heidän kaunis vanha Heinosen talo ainakin vielä toistaiseksi seisoo paikallaan Lopen kirkolla Nesteen takana. Mansardikattoinen ihastuttava pieni punainen talo on jo myös elämänsä ehtoopuolella. Valitettavasti. Toivottavasti sen hirsikehikon voisi vielä pelastaa? Minä tai joku?
Isä opiskeli kielten opettajaksi ja aloitti työt Lopen kouluilla jo opiskeluaikana. Nelisenkymmentä vuotta isä taisi opettajana ehtiä toimia kaiken kaikkiaan ja jäi ansaituille eläkepäivilleen 60 vuotta täytettyään vuonna 2002. Läksiäislahjaksi isä sai työkavereiltaan minkäs muunkaan kuin kahvilahjakortin Nesteelle. Olikohan se 60 kahvia? Isälle läheisiksi opettaja-aikana muodostui yläasteen pyöreänpöydän porukka Tero, Harri, Pauli, Ari ja Petri. Ja myös muutamat muut opettajakollegat. Näiden kollegoiden ja ystävien kuva oli isän viimeisenkin kodin – hoivakodin – huoneen seinällä. Isä oli opettaja henkeen ja vereen ja ainakin minusta tuntui, että hyvä opettaja olikin ja siitä monet häntä minullekin muistelivat eilen ja jo vuosienkin saatossa. Isällä oli pelisilmää ja pilkettäkin silmässä. Joskus murrosikäiset sellaista kaipasivat. Kerrankin eräs poika oli piirtänyt englannin kokeeseen viinapullon ja kirjoittanut siihen, että ”Dry Vodka”. Opettaja katseli aikalailla muuten tyhjää paperia ja kysyi kaverilta, että ”mitäs se dry tarkoittaa?”. ”Kuiva”, vastasi poika ja sai vitosen – matka jatkui. Ja joskus kuulemma oli kirjoittamattomia sopimuksia, että hiljaakin olemalla voisi eteenpäin päästä. No, jos noissa joku rikos tapahtui, niin nekin nyt sitten varmasti sovittu tai sovitetaan. Hauskoja pieniä anekdootteja isän uralta, mutta oikeasti isä oli ymmärtääkseni opettaja, joka sai lapset ja nuoret myös oppimaan?
Tällaisia viestejä entisestä opettajasta – siitä Hanskista olen tänään mm. saanut:
”Suuret osanotot suruunne. Isälläsi oli suuri vaikutus myös minuun nuoruudesta asti. Vaikuttavin opettajani koulussa sekä ystävä vapaa-ajalla. Osanottoni myös äidillesi ja Matille. ❤️”
”Lämmin osanottomme❤️. Hannu oli yksi lemppari opettajista yläasteella, aina hyvällä tuulella ja nauratti oppilaita.”
”Osanottoni Timo. Hannu oli parhaimpia opettajia mitä mulla on ollut. Ja aina juteltiin kun nähtiin. 😔❤”
”Jääkiekosta juteltiin niin paljon aina. Anteeksi mutta Hannu oli mulle muutakin kun opettaja. Mulle oikeesti tuli surullinen fiilis kun näin sun päivityksen. Nyt voimia teille. ❤”
”Lämmin osanotto Timo. Hanskin muistoa kunnioittaen.”
”Osanottoni. ♥️ Hyvät muistot englannin kielen opettajasta Pilpalan ala-asteelta.♥️”
”Osanottomme, Hannusta paljon hyviä muistoja.”
”Iso ja lämmin osanotto sekä paljon ajatuksia teille. Hän teki paljon hyvää ja rakensi lapsille kivijalkaa kierrellen koulussa. Pelkkiä hyviä muistoja ❤️.”
”Hyvä ope oli”
”Lämpimästi Hanskia muistelen❣️ Otan osaa perheenne suruun ja ikävään.”
”Hanskia lämmöllä ja hymyillen muistaen osanottoni. ❤️”
”Osanottoni. Hyviä muistoja yläasteen englannin kielen tunneilta ❤️”
”Oli rikkaus tuntea hänet, hyvää matkaa opettajani, osanottoni😪”
”Otan osaa suruusi ❤️ Muistan isääsi lämmöllä.”
Nämä. Kiitos. Isäkin hymyilisi ja minäkin itken, mutta myös vähän onnellisuudesta teidän viesteistä. Kenestä sanotaan, että ”hymyillen muistaen”? Mun iskästä – Hanskista.
Isän intohimo nuorena oli Lopen Urheiluautoilijat. Lopen UA:n tekijänä ja puheenjohtajanakin isä toimi ainakin kahteen otteeseen ja varsin pitkään. Joskus muistan, että isä teki vielä paluun puheenjohtajaksikin, kun UA kaipasi vaikeana hetkenä pelastajaa. Siihen hommaan hän suostui, kun mukaan tulivat Nylundin Riitta ja Rasiset ja muut. Vanha jengi. Räyskälän Vauhtipuistoja ja Vauhtiyllätyksiä, jokkiskisoja ja paljon muuta oli isän UA-vuodet täynnä. Muistan, kun ihan näiden autourheiluvuosiensa loppupuolella hän kavereineen suunnitteli 1000 Lakes Rallyn hengessä Satojen Järvien Rallia Lopelle. Kaikkien erikoiskokeiden piti olla Lopen eri järvien jäillä aurattuona ja minusta reittikin oli jo tehty ja suunniteltu? Miksi se ei sitten toteutunutkaan? En muista tai tiedä. Olikohan jäätilanne lopulta siihen syy vai liekö mikä 80-luvulla?
Tämän jälkeen isän katse kääntyi Väistön Ahdin ja Järven Joken kanssa pesäpalloon. Lopen Laakan uusi tuleminen pesäpallon parissa alkoi ja Ahdin jälkeen isäni toimi sitten pitkään pelinjohtajana ja muissa hommissa kansallispelimme parissa. Minä sitten reiluna kymppivuotiaana mukana näissä touhuissa. Hienoja ja opettavaisia vuosia. Pesäpalloa isä seurasi lähes elämänsä loppuun asti äitini kanssa. Hyvinkäälle piti ainakin muutama kerta vuodessa päästä ja aiemmin enemmänkin. Erityisesti silloin, kun Tahkon vieraaksi Pihlakaan saapui Sotkamon Jymy. Jääkiekossa isäni fanitti Tepsiä. Aktiivinen penkkiurheilija isä oli elämänsä läpi.
Hetken isäni oli myös politiikassa mukana. Lopen Kokoomusnuorten perustajajäsenkin siskonsa Ellan ja Laitisen Raimon kanssa ja muistaakseni yhden kauden Lopen kunnanvaltuutettunakin? Mukana myös opettajajäsenenä koululautakunnassa ja monessa muussa. Lapsuudesta muistan isän ja Laitisen Raimon Scorpioonien Gaalaillat Lopen Säästöpankin kerhohuoneella. Ilta oli siis osa miesten kuntavaalikampanjaa ja todellakin erilainen ja aikaansa edellä ollut tapa kampanjoida. Isä oli myös aktiivisesti mukana Iiro Viinasen eduskuntavaalikampanjoissa ja ne talkoot veivät sitten minutkin Iiron mainoksia jakamaan ja Iiron Iltamiin mm. Laakasaloon. Vuonna 2007 Iiro sitten tuli tukemaan minun kampanjaani ja palasi ensi kertaa toreille ja turuille jakamaan jälleen vaalimainoksia. Vastapalvelukseksi. Politiikan sarallani isäni oli tärkeä tukija ja vähän haastajakin. Luki ja seurasi mitä poika teki ja missä meni. Antoi kuitenkin vuorolleni rauhankin.
Eläkepäivinään isäni nautti elosta rakkaan äitini kanssa. Punainen talo Harjunpäässä Lopen kirkolla oli heidän silmäteränsä ja myös Paavola Loppijärven rannassa. Isä oli aina avulias ja tuli tekemään, kun poikansa apuja Pekkalassakin tarvitsi. Isä oli aina valmis auttamaan. Ja kun voimat heikkenivät, niin isä tuli kyllä paikalle, mutta aina vähän silleen sopivasti myöhässä, kun alkoi olla valmista. Tuli kuitenkin. Isä 😉
Hannu ja Eija-Riitta Heinosella oli ja on edelleen kaksi poikaa. Isä tapasi tulevan äitini Riihimäki rallissa. Nyt oli muuten Riihimäki ralli viikonloppu jälleen, kun isä lähtikin. Hyvä viikonloppu lähteä. Pakkanen paukkui nytkin ja hankia riitti. Äidin ja isän rakkautta riitti läpi elämän – toisille ja meille pojille ja lapsenlapsillekin. Yli 50 vuotta vanhemmat elivät avioliitossa ja Riksu rallin ensikohtaamisesta lähtien paljon pidempäänkin. Rakkaus kesti ja eilen äidin kanssa, kun isäni viimeistä hetkeä istuimme, niin rakkaus oli vieläkin läsnä. Se oli liikuttavan kaunista ja herkkää. Lopullistakin.
Heidän perhe kasvoi kahdella lapsella. Isoveljeni Matti syntyi 1972 ja minä vuonna 1975. Perhe oli meille tärkeä. Koti oli hyvin tavallinen hämäläinen koti. Isä opettajana ja äiti pankkitoimihenkilönä. Rakas oma mummini Hilkka Heikkilä hoiti meitä kotonamme alle kouluikäisinä ja oli avuksi pitkään sen jälkeenkin. Kodista saimme tuen kaikkeen mitä elämämme tarvitsi. Joskus vähän tarkastikin. Isälle oli esimerkiksi jännä tapa olla aina heräillään, kun nuoruuden yöriennoista kotiin tulin. Olipa kello mitä tahansa. Joka kerta isä totesi, että ”satuin vain heräämään juuri”. Niinpä niin. Huolta kannettiin ja nyt se tuntuu hyvältä.
Myöhemmin isästä tuli sitten vaari. Ensin isoveljeni tekemänä ja vuonna 2010, kun meidän perhe sai esikoisensa. Vuonna 2012 syntyi sitten meidän perheeseen kuopuksemme. Meidän pienille Mummula oli aivan ykköspaikka. Vaari teki lumesta karhunluolia, paahtoi leipiä, luki satuja ja kertoi Tappi-juttuja. Tappi-jutut olivat siis hänen lapsuuden tarinoita Haalahden Tapin kanssa. Niitä vaarin sängyn vieressä eilenkin muistelimme. Vaarille lapsenlapset olivat kaikki kaikessa. Vähän lellikin heitä. Ja niinhän Mummulassa saa vaarit tehdäkin. Mummula oli hyvä paikka ja rakastava. Mummu ja Vaari pitivät huolta lapsistamme, samalla tavalla kuin oma mummuni minusta, kun olin pieni.
Muutama vuosi sitten korona aikaan isä kaatui ja satutti päänsä. Se vei jo orastavaa muistisairautta rajulla vauhdilla eteenpäin. Sisäinen pieni verenvuoto päässä vei isän Tampereelle ja siltä matkalta ei hän enää Harjunpäähän palannut. Uusi koti löytyi Lopelta Attendon Pommerista. Harjunpää myytiin ja äiti muutti takaisin lapsuutemme Viertolaan. Täällähän mekin elämme.
Isä sai asua viimeiset vuotensa Pommerissa. Uusi ja hieno hoivakoti tarjosi hyvää hoitoa. Iso kiitos Johannalle, omahoitajalle Riitalle ja ihanille kaikille muille hoitajille vaarin rinnalla. Eilen ihastuttavalle ja hetkessä kauniisti tukena eläneelle ja olleelle Elinalle. Elina, Sä olet ihana ja huippuammattilainen – sydämellä. Te teiitte kaikki siellä työtänne sydämellä ja se helpotti minunkin elämää ja huolta. Isä oli hyvissä käsissä. Muistisairas ei aina ole helpoin hoidettava, mutta te teitte sen hyvin ja arvokkaasti. Ja ihania olivat nämä teidän nuoretkin – Viivi, Seidi, Emmi, Sofia, Konsta ja monet muutkin näiden vuosien aikana. Piditte hyvää huolta hauraasta isästä. Kakun teille vielä tuon.
”Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois? Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän Kuule mun toive, mä haluan pois Eikö aikani täynnä jo ois?”Tämä kertosäe on soinut viime kuukausina ja viime aikoina yhä useammin mielessäni. Monesti viimeisen vuoden aikana katselin taivasta ja taivaanrantaakin. Pilvien rakoja ja metsänreunan nousevia ja laskevia valoja. Ne toivat minulle mieleen isäni ja lähestyvän lähdön hetken. Monta kaunista hetkeä jopa kuvasin. Isän lähtö oli niin vääjäämätön. Oli nähnyt jo tämän elämän. Saanutkin kaiken ja vielä enemmän.
Viimeinen vuosi vei vaaria lopulta siis kohti vääjäämätöntä. Ensin se vähäinenkin liikkuminen heikkeni ja paikka löytyi pyörätuolista. Sitten ei enää siitäkään vaan sänky piti väsyneen miehen omanaan. Usein jo isälle juttelin, että annetaanko jo lautturin irroittaa? Kiittelin ja juttelimme. Isä vastaili. Aika yleiset juttumme oli, että ”Sä olit hyvä isä” ja ”mä rakastan sua”. Ja isä vastasi, että hyvä poika olin minäkin ja hänkin rakasti minua. Ja sanoi aina välillä, että ”älkää unohtako”. Emme unohtaneet.
Ainakin kaksi koronaa isä hoivakodissa taltutti. Kesti. Mutta nyt loppiaisen jälkeen iskenyt keuhkokuume oli liikaa. Lääke ei enää purrut. Kävimme isän jo muutamia päiviä sitten vähän kuin varmuudeksi hyvästelemässä. Rakastettiin jälleen – enää isä ei toki jaksanut vastaa. Vastasi kuitenkin käden puristukseen. Esikoisen nimestä hän hymyili.
Eilen iltapäivällä menimme koko perheen voimalla vaaria katsomaan. Laitoimme kädet yhteen. Lapset halasivat kauniisti ja omatoimisesti vaaria. Antoivat kyyneltenkin valua. Kaikki itkivät. Isä ei enää. Lähdimme, mutta vain puolituntia myöhemmin sain soiton, että lautta on lähdössä. Hain Äitini mukaan ja menimme sängyn viereen. Pidimme isää ja puolisoa käsistä. Laitoin soimaan isän suosikin The Beatlesin Yesterdayn. Pari kertaa sen kuuntelimme – puoli tuntia ja isä nukkui pois. Kauniisti ja rauhassa. Huokaisi ja lähti.
Kiitos sadoista viesteistänne ja soitoistanne. Ihanista viesteistä. Kiitos myös halauksista ja kättenpuristuksista. Eilen, kun vaari oli lähtenyt vein tiedon perheelleni. He olivat salibandypelissä. Lapset pelasivat erätauolla – se peli ja juoksu lohdutti. Elämä jatkuu. Kerroin suru-uutisen esikoiselle ja Sadulle ja sitten erätauon vasta päätyttyä kuopukselle. Alakouluikäiset kaverit kuulivat ystävänsä kohtaaman suru-uutisen. Vilho nosti käden samantien ystävänsä olalle. Mikä teko. Joonas tuli minuakin halaamaan ja kuiskasi, että ”mä en muista mitä tässä pitää sanoa”. Ei tarvinnut sanoa mitään. Se halaus oli pienen ihmisen aito surunvalittelu ja tuki. Ja ihana pieni Saana halasi, kun vain näki kyyneleemme, kun kotiin kesken pelin lähdimme.
Kiitollisena isääni ja vaaria tänään mietin. Hän sai elää hyvän elämän. Minä ja me saimme siitä paljon.
Esikuvani ja tukeni on poissa. Mutta johan minäkin olen iso poika. Selviän.
Kiitos Isä.