Kiitos Isä.
Tänään oli päivä, jolloin kevyt taakka oli elämäni raskain. Isä saatettiin viimeiselle matkalle Lopen kauniissa Siunauskappelissa. Kappelimme katseen vangitsijana on upea Exelsior -lasivalaisin – lähes kuin Sibeliusmonumentti. Kappelimme on punatiilestä, kuten kirkkommekin ja koko kaunis kirkonkylämme rakennuskanta. Se on loppilaisuutta.
Isälle soi tänään saattomusiikkina uruilla Yesterday. Eilinen. Monet hyvät eiliset päivät. Mutta 
lohduttavaa on katsoa lapsia. Huomiseen.
Korkeammalle, ylemmäs.
Veljeni lapsensa kanssa, minä ja lapseni – pienempi tukenani kainalossa, isän opettajakollega Tero ja serkkuni pesispoikien edustajana ystävä Tero. Me saatoimme isän viimeiselle matkalle. Matka ei ollut pitkä metreissä eikä rakas kiloissa. Se oli pitkä mielessä ja loputon sydämessä. Raskain.
Kaunis pieni tilaisuus Isällemme, vaarillemme, puolisolle, ystävälle, opettajalle, Hanskille.
”Kun sinun tulee ikävä minua,
ja ajatella, minä olen varma, että
sinun tulee, poikani, rakastettuni,
mummun oma kulta.
Kun sinun tulee ikävä katso
kukkaa, mitä tahansa, lähintä:
ojakellukkaa, pietaryrttiä, heinää,
pientä tuiketta tien poskella.
Olen siinä ja hymyilen.
Katson sinua silmiin ja lohdutan.”
Lämmin kiitos ihanalle papillemme Sarille ja kanttorillemme Tainalle. Iso kiitos Olli-Pekalle ja Sepolle. Sydämellisiä tekijöitä. Pojat tekivät lumityötkin haudalle – vaarin lempityöt.
Haluan vielä kerran täälläkin kiittää teitä kaikkia. Olen saanut satoja ja satoja viestejä, soittoja, kukkia ja adresseja. Olen samaa mieltä – Isäni oli hyvä mies. Niin sanoi Äitikin keskiviikkona, kun Sarin kanssa
siunaustilaisuutta suunnittelimme. Se oli kaunis hetki. Iskän näköinen.
Isä on nyt Taivaan kodissa. Kaikki ei pääty kuolemaan. Meille tänne jäävillä on lupauksen mukainen toivo jälleennäkemisestä.