Olen ollut tyytyväinen siihen, että viime vuosina maassamme on ryhdytty myös keskustelemaan ulkopolitiikastakin. Erimieltäkin on saanut olla ja kyseenalaistaa ja pohtia. Sellaiselle keskustelulle oli selkeästi tilaa kun aikanaan Kokoomus sai pitkän tauon jälkeen ulkoministerin salkun ja Ilkka Kanerva avasi keskustelukulttuuria. Se oli uutta Suomessa ja raikas tuulahdus tästä päivästä. Ja myös osoitus siitä, että olimme valmiita siihen, että me teemme politiikkaamme ilman ulkopuolista painostusta ja myös avoimesti.
Valitettavasti nyt myös on osa halunnut ottaa askelia taaksekin päin. Viimeksi itse nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja arvosteli kovin sanoin Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Salonius-Pasternakin pohdintaa Venäjän uhasta. Tutkijan puheenvuoro leimattiin Nato-propagandaksi. On hämmentävää, että tutkijan mielipiteenvapautta ja sananvapautta näin kyseenalaistetaan. On syytä kuitenkin muistaa, että Ulkopoliittisen instituutin tutkijoillakin on tällainen oikeus ja sitä pitää kunnioittaa. Ja vastata mieluumminkin mielipiteeseen vasta-argumentillä jos sellainen on olemassa.
Keskustassa on menty vielä pidemmälle ja esitetty pohdittavaksi myös UPI:n johtajan ja hallituksen ”vakavaa keskustelua” liittyen instituutin rooliin ja tehtävänkuvaan. Tässä menee pahan kerran sekaisin UPI:n viralliset esitykset ja tulokset yksittäisen tutkijan mielipiteiden kanssa. Kohu sananvapauden rajoittamisesta ja mielipiteenrajoittamisen tarpeellisuudesta lähti siis liikkeelle tutkija Salonius-Pasternakin Helsingin Sanomissa julkaisemasta kirjoituksesta. Siinä hän piti mahdollisena, että sotilaallista voimaa voitaisiin käyttää Itämeren alueella pelkästään myös meitä. Eikä siis ainostaan osana suurempaa konfliktiä tai sotaa. Minusta tämä pohdinta on aivan varteenotettava ja aiheellinen. Jos jollakulla on esittää siihen vastaväite, että näin ei missään tilanteessa voisi tapahtua niin sen voi toki esittää Tuomioja tai joku muu.
Onneksi sentään puolustajiakin sananvapaudelle löytyy. Kimmo Sasi kirjoittaa blogissaan, että ”länsimaisessa demokratiassa ulkoministerit kannustavat tutkijoita monipuoliseen keskusteluun. Suomessa näyttää olevan toisin.” Ja jatkaa, että ”Alkoihan vuonna 1939 Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan juuri vaatimuksilla tukikohtien saamisesta tulevaa Neuvostoliiton ja Saksan konfliktia silmälläpitäen. Tämänkaltaisten analyysien tekeminen on tärkeää, koska Suomen nykyinen turvallisuuspoliittinen selonteko on auttamattomasti tuulahdus ajalta ennen Ukrainan kriisiä ja jännitteiden lisääntymistä.”
Kimmo Sasi päättää bloginsa minusta niin osuvasti, että lainaan sen myös tämän lopuksi: ”Tuomiojalla on mitä ilmeisemmin ketunhäntä kainalossa. Hän ei halua avoimesti argumentoida turvallisuuspoliittisen muutoksen vaikutuksista Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan ja siksi epäilee muiden tarkoitusperiä. Ehkä Tuomiojan tarkoitusperä on kieltää muutos, koska menneisyys tuntuu turvallisemmalta.”
Itse toivon jatkossakin avointa keskustelua maamme tilanteesta ja myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Maailma on muuttunut jälleen. Ja jälleen myös nopeammin ja yllätyksellisemmin kuin moni osasi odottaa.
…
Kohtuullisen rauhallisia nämä välipäivät edelleen. Mutta hyvin näinä päivinä saa myös töitä tehtyä kodin kirjoituspöydän ääressä. Suunnitelmat ovat valmiina ja aika pitkälle kaikki muukin kevättä silmällä pitäen. Sitten vain odotellaan kampanjan alkua.
Mutta nyt kello 20.37 ja ajattelin vielä ottaa illan ihan rennosti. Sohvalle siis 🙂