Tänään tasan 75 vuotta sitten rakas kotikuntani Loppi joutui ensimmäistä kertaa Talvisodassa pommituksen kohteeksi. Pommeja putosi 14.1.1940 Lopen kirkonkylälle ja Läyliäisten kyliin. Uudestaan neuvostoliittolaiset pommikoneet kaarsivat Lopen ylle vajaata viikkoa myöhemmin 19. tammikuuta 1940. Pommit eivät onneksi aiheuttanut meillä henkilövahinkoja. Suurimmat vahingot koki kirkkomme, jonka 1914 tulopalon jälkeen korjatut suuret ikkunat rikkoutuivat.
Pommitukset järkyttivät loppilaisia totta kai. Lopen Seurakunta pitikin kokouksen maaliskuussa 1940 ja päätti lahjoittaa peräti 500 000 markkaa virkatalorahaston varoista puolustusvoimille hävittäjälentokoneiden hankkimiseksi. Hiippakunnan tuomiokapituli ei kuitenkaan voinut lopulta hyväksyä kirkkovaltuustomme päätöstä. Se oli kuulemma kirkkolain vastainen. Tuomiokapituli kuitenkin totesi osaavansa ”antaa arvoa anojain isänmaalliselle mielelle”.
Lopella on siis toimeen tartuttu kun isänmaan etu on sitä vaatinut. Lopen Laulussakin myöhemmin TJM Saloranta kuvasi loppilaisten henkeä näin: ” Kansa vakainen jäyhä luonne, kaiken kestää se tunnetaan. Uutteruutemme Suomelle suomme, avuks armaan Jäämein maan.”
Rintamalla Loppi kokikin sitten vieläkin kovempia. Kaikkiaan Talvi- ja jatkosodassa kaatui 250 loppilaista miestä ja lisäksi kaksinkertainen määrä haavoittui. Kaatuneiden osuus vuoden 1941 henkikirjoitetusta väestöstä oli 2,7% eli huomattavasti koko sotilaspiirin keskiarvoa korkeampi. Vuoden 1947 tienoilla Lopella arvioitiin Lopen Historian mukaan olleen noin kolme sataa sotainvalidiä. Yksin talvisodan aikana sotaorvoiksi jäi 59 loppilaista lasta. Vuoden 1943 päättyessä sotaorpoja oli jo 81.
Rakas tätini Elina ”Ella” Heinonen nukkui pois muutama vuosi sitten. Hänen papereistaan löysin yhden käsikirjoitetun tekstin. Sitä ei koskaan ennen tätä ole missään julkaistu, mutta tänään sen julkaisen sota-ajanlasten muistoksi ja veteraanien ja lottien kunniantyön kiitokseksi.
”Kotini sijaitsi kylän keskustassa. Isä oli poliisina ja muistoissani on, ettei juuri koskaan päivisin kotona. Niinpä hän pitäjälle lähtiessään neuvoi meille neljälle tytölle, että jos tulee ilmahälyytys niin menkään lähimmän naapurin, suon laidassa, rotkon pohjalla olevaan saunaan suojaan. Sinne sitten vipellettiin. Yhden tapauksen muistan selvästi. Olin kovassa kuumeessa ja hyvin vähissä vaatteissa pakkasessa juoksimme sinne. Naapurin Otto-isäntä nosti minut vesipadan reunalle lämpimään ja jonkun ajan kuluttua isä tuli ja pisti koirankarvoista tehdyt rukkasensa minun paljaisiin jalkoihini ja takkinsa päälleni ja hälytyksen mentyä kantoi kotiin. Joinakin päivinä, syytä en muista, me lapset menimme heti aamulla ”Nummenmäen” toisella puolella olevalle ”kasarmille”. Se oli sellainen pitkä talo jossa asui neljä perhettä. Hirvoset, Paloset ja Laitiset muistan nimeltä ja kahdella perheellä oli talon toisessa päässä eteisestä meno keittiöön josta ovi kamatiin ja toisessa päässä samoin. Me menimme aina Laitiselle jossa ainakin joskus oli myös kaupunkilaisia sotaa paossa. Siellä leikittiin ja vietettiin päivää. Ruokailuista en muista enkä kotiinlähdöstä.
Sitten koitti päivä jolloin oli tosi kysessä, koska oli sunnuntai päivä niin olimme kotona äitipuolen kanssa. Isä oli kirkonmäellä valvomassa järjestystä, olihan menossa sankarivainajien siunaustilaisuus ja väkeä oli runsaasti liikkeellä. Yht´äkkiä oli pommikoneita ilmassa. Lukumäärää en osaa sanoa, mutta pienen imisen mielestä niitä oli ”taivas täynnä”. Istuimme puusohvalla ja äitipuoli sanoi, että nyt ei voi muuta tehdä kuin pistää kädet ristiin. Hetken päästä alkoi ikkunat särkyä ja kuparipannut kolisten tippui hyllyköstä. Rukouksesta oli apua sillä pommit tipahtivat noin 150-200 metrin päähän kodistani sinne kallion paremmalle puolelle meistä katsoen. Meillä ei ollut tietoa mihin, mutta ehkä pelosta että koneet tulevay takaisin me lädimme kallion juureen havuista rakennettuun majaan. Sinne päästyämme tuli majan oviaukkoon joku Kyttälän veljeksistä ja komensi äkkiä pois ilmoittaen, että lähistölle on tipahtanut pommia eikä tiedetä onko niistä jokin räjähtämätön. Siitä sitten oikopäätä kinosten läpi suon toisella laidalla olevaan pieneen mökkiin jossa asui joku Otto-niminen mies. Mökki taitaa olla sama, joka vieläkin on pystyssä Ruposen pihamaalla. Tällä välin oli isäkin rientänyt kotiin peloissaan kuinka meidän oli käynyt kun oli kirkonmäeltä nähnyt pommien putoamisen juuri meillepäin. Isä riisui paksun poliisimanttelin päältään heittäen sen sohvalle ja lähti meitä etsimään. Sitten oli äitipuoleni toisella kymmenellä olevan pikkusisko lähtenyt myös katsomaan meitä. Kurkisti ovesta sisään ja näki isän kankean manttelin ja paineli kovaa kyytiä kotiinsa ilmoittamaan ettei siellä näkynyt ketään muita kuin Jussi makaa kuolleena. No eipä siinä ryminässä ketään kuollut. Pommeja putosi minun muistini mukaan kaksi siihen kallion taka ja toiset kaksi nykyisen Viertolanrinne nimisen kerrostalon paikkeille toinen räjähtämättä.
Lähinaapurin Haalahden pojat olivat yhdessä toisen naapurin Mestilän Einon kanssa hiihtelemässä ihan siinä pommien putoamispaikan lähellä. Ymmärsivät pienet pojat painautua maahan linallaan olevan aidan alle, josta koneiden mentyä vasta uskaltautuivat kotiin. Nuorisn joukosta Risto-poika ei vähään aikaan pelästykseltään saanut puhuttua mitään. Seuraavana päivänä hän vasta sanoi änkyttäen, että ”pa-pa-paska le-lensi tuolla pe-pellolla.” Nämä pojat eivät ilmeisesti saaneet sellaista vastaanottoa kun sai Mestilän Eino. Häntä äitipuolensa veteli märällä rätillä ympäri korvia,
Tämä aika oli sodan alkua ja kaikki rauhoittuivat ja tottuivat. Tulihan vähän uutta elämää kylille kun tuli siirtolaisia. Tähän asti oli kaikki maat kirkonkylässä melkein yksinomaan Uotilan tilan hallussa. Tilaa isännöi eläinlääkäri T.Y. Mäkelä, joka ei myynyt kappalettakaan ja miksipä olisikaan myynyt koska oli jo ilmeisesti entisen isännän aikana tehty heille edullisia vuokrasopimuksia. Oli annettu työpäiviä vastaan tonttimaata vuokralle, jolle sai rakentaa asunnon.”
…
Kello 16.02.
Tänään siis hieman erilainen bloginavaus. Merkittävä päivä siis kotikunnalleni tänään. Niin kuin totesin kuvatekstissä niin pommitusten selkeä syy ei ole tiedossa. Eniten olen kuullut arvioita siitä, että Riihimäen ohi lentäneet koneet vain pudottivat lastinsa tänne. Mene ja tiedä.
Mutta nyt jo takana tältä päivältä valiokuntien kokoukset ja mielenkiintoinen Venäjä-ajankohtaiskeskustelu. Meidän puheenvuoron piti pääministeri Alexander Stubbin jälkeen Ilkka Kanerva. Erittäin vahvat ja rohkeatkin puheenvuorot kummallakin ja sellaisista itse pidänkin. Vaikeistakin asioista pitää uskaltaa puhua niiden oikeilla nimillä. Voisin tuon meidän ryhmäpuheenvuoron vielä illalla vaikka tännekin kokonaisuudessaan lisätä. Menee kuitenkin johonkin yhdeksään kymmeneen ennen kuin olen koneella niin.
Aamuiseen kirjoitukseen mielenkiintoinen yhteys myös tässä päivässä. Tänään työstimme kolmen kollegani kanssa Kokoomuksen hallitusohjelmatavoitteita ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta tulevaksi kevääksi. Yhtenä osana siellä hävittäjien hankinta puolustusvoimille. Ei taida löytyä seurakuntia nyt tätä hanketta rahoittamaan.
Mutta jatketaan.