Nythän hän vasta olisi vanha mies –
Kun Jussiin sain ystävystyä
Tänä vuonna 12. toukokuuta tuli kuluneeksi 80 vuotta kirjailija Juhani Peltosen syntymästä. Myös Jussin kuolemasta on kulunut jo lähes 25 vuotta. Helmikuun 25. päivänä 1998, kun kutsu autuaammille kirjoittajamaille hänet saavutti oli mies vasta parhaassa iässä – 56 vuoden. Silloin toki Jussi tuntui minusta jo vanhalta mieheltä, mutta nythän tuollaiset viiskutoset ovat ihan nuoria kavereita. Niin se elämä meistä itse kutakin kohtelee. Mutta totta on sekin, että liian varhain Jussi lähti ja kirjoituskoneen liuskakin jäi kesken.
Itse sain tutustua Juhani Peltoseen paikallisessa ravintolassamme. Juhani seisoi tietyssä tiskin kulmassa aina hetken – nautti yhden huurteisen ja jatkoi matkaansa. Yleensä hän oli hieman ärtyneen oloinen. Ei kaivannut juttuseuraa saatikka selkään taputtelijoita. Joskus hän oli kuitenkin lupsakalla tuulella ja lausui meille ääneen Synnoven runoja paikallisaviisista.
Jussin kanssa minä nuorena lukiolaispoikana kuitenkin löysin yhteisen sävelen. Monia kertoja keskustelimme mitä erilaisemmista asioista niin kirjallisuudesta, politiikasta, mutta hyvin usein myös Lopen äärimmäisen kauniista ja hurmaavasta luonnosta.
”Äärimmäisen kaunis” ja ”hurmaava” olivat sanoja joita Juhani Peltonen rakasti, mutta ei tuhlannut. Hän käytti sanoja vain silloin kun tilanne oli niiden arvoinen ja nuoren miehen mieleen jäi lähtemättömästi muutama hurmaava –sanan arvoinen tilanne.
Erään kerran keskustelimme Juhanin nuoruudesta, sillä itse elin juuri tuolloin ylioppilaskevättäni ja tämä sai Juhaninkin muistelemaan samaa aikaa omassa elämässään.
Juhani kertoi sanarikkaasti ylioppilaskeväästään, joka ei ollut hänelle ainoastaan ylioppilasvuosi. Hän kertoi mm. sen, miten heidän naapuriinsa oli muuttanut uusi perhe, jolla oli suurin piirtein Juhanin ikäinen tytär. Juhani kertoi miten hän aina koulumatkalla katseli tuota nuorta naista ja tässä tilanteessa hän käytti sanoja: Tiellä pyöräili hurmaava Nainen.
Tämä tilanne muutti Juhanin elämää suuresti, sillä hän oli kohdannut elämänsä rakkauden – tulevan vaimonsa.
Toinen tilanne, jossa Juhani käytti sanaa hurmaava – äärimmäisen kaunis oli näkymä sairaalanmäeltä Loppijärvelle. Usein pysähdyimme katselemaan tätä maisemaa ja myös useille vierailleen Juhani näytti tämän samaisen maiseman.
Tämä maisema on ainutlaatuisen kaunis. Peltomaisena, jota reunustaa koivut ja taustalla häämöttää Pyhän Birgitan kirkko, meille loppilaisille Santa Pirjo, ja sinisenä liplattava Juhanille erityisen läheinen Loppijärvi.
Voiko kauniimpaa maisemaa olla? Maisemaa joka muuttuu vuoden aikojen mukaan – kauniita koivuja vihreinä – kauniita koivuja mustine paljaine paljon puhuvine oksineen, kauniita koivuja huurussa. Tätä maisemaa Juhani ihaili lukemattomia kertoja myös rakkaan koiransa Natalian kanssa.
Tämä maisena on yleisesti ottaen ainutlaatuisen kaunis – mutta meille loppilaisille onneksi tutun ja tuttavallisen kaunis – hyvin tyypillinen loppilainen maisena kaikessa hurmaavaisuudessaan. Ja sitä se on tänäänkin 23 vuotta Jussin jo lähdettyä sitä ihailemasta.
Moni tietää sen, että Elmon ”isä” kirjailija Juhani Peltonen (12.5.1941 -25.2.1998) eli pitkän osan elämästään Lopella ja ammensi useisiin kirjallisiin tuotoksiinsa ainekset juuri Lopen kauniista luonnosta, rakennuksista, eläimistä ja myös ihmisistä. Peltonen julkaisi 1960-luvulta kuolemaansa asti ulottuneella kirjailijanurallaan kaikkiaan 22 teosta ja otti haltuunsa kaikki kirjallisuudenlajit. Hänen kirjallinen tuotantonsa käsitti seitsemän runokokoelmaa, seitsemän romaania, neljä novellikokoelmaa, neljä näytelmää ja yhden pakinakokoelman, ja lisäksi hän toimitti antologiat runoudestaan ja novelleistaan. Peltonen kirjoitti myös käsikirjoituksia televisioteatterille ja kuunnelmia radioteatterille.
Tie Lopelle kulki monen koukeron kautta. Juhani Peltonen työskenteli kouluvuosinaan kesät merimiehenä, pääsi ylioppilaaksi Keravan yhteiskoulusta, opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa sekä nykyiskansain kirjallisuutta ja taidehistoriaa, mutta vuodesta 1964 lähtien Peltonen toimi päätoimisesti kirjailijana.
Juhani Peltonen oli loppilainen – hän eli elämänsä parhaat vuodet Lopella yhdessä rakkaan vaimonsa, hurmaavan Tuulan ja kahden lapsensa Selenen ja Joelin kanssa. Itse Juhani sanoi kerran eräässä lehdessä: ”Minä pidän itseäni jo loppilaisena. Joskus kyllä tuntuu orvolta, kun en tiedä mitään perunalajikkeista enkä puimurin varaosista. Loppilaiset taas eivät ole kiinnostuneita kirjoittamisesta, joka on minun leipälajini.”
Mutta kuka Juhani Peltonen sitten oli kirjailijana?
Jokainen suomalainen tietää varmasti Elmon. Tuon kaikkien aikojen lahjakkaimman urheilijan. Tämä Peltosen hulvattomin teos Elmo (1978) on suomalaiskansallista urheiluhulluutta parodioiva romaani urheiluseura Kainalniemen Hikeä edustavasta urheilun ihmemiehestä, joka hallitsi ylivoimaisesti niin Derwangan kesäkisoja kuin Andien talvikisojakin.
Moni tietää senkin, että Elmon unelma ei ollut tulla huippu-urheilijaksi vaan hän, kuin vahingossa, joutuin näihin tilanteisiin. Urheilullisen ilonpidon lomassa romaanissa kulkeekin rinnalla lyyrinen tarina herkästä Elmosta, joka on kiinnostunut omenanviljelystä ja kirkkoarkkitehtuurista. Surrealistiseksi lopuksi Elmo katoaa avaruuteen.
Muistan kuinka Jussi kertoi pohtineensa, että Elmo olisi voinut olla myös politiikko. Politiikko, joka kuin tahtomattaan etenee lopulta YK:n pääsihteeriksi. Itse ajattelen, että onneksi Elmo valitsi urheilijauran.
Juhani itse suunnitteli kirjaa ja kirjojaan pitkään. Hänelle tyypillistä oli asioiden pyörittely päässä – ajatuksissa ja valmiskirja tuli sitten ulos pääkopasta kuin konekivääristä. Vanhan kirjoituskoneen ääni kun vielä muistuttikin tuota ääntä suuresti.
Elmon ensimmäisistä versioista Peltonen rakenteli kaksi kuunnelmaa, joista ”Elmo – Urheilija” oli voittaa arvostetun Prix Italia -palkinnon, jääden toiseksi vain yhden äänen erolla. Tämä radiodraama on esitetty ainakin Australiassa, Espanjassa, Irlannissa, Italiassa, Itävallassa, entisessä Jugoslaviassa, Ruotsissa, takavuosien Tsekkoslovakiassa ja jo myös edesmenneessä Saksan Liittotasavallassa.
Nämä kuunnelmat olivat Juhanille itselleen äärimmäisen rakkaita. Usein sain istua Juhanin kanssa vanhan kasettisoittimen ääressä, kasettisoittimen käyttäjänä, sillä Juhani vieroksui kaikkea uutta teknologiaa, jopa kasettisoitinta. Sain kuunnella Peltosilla, vanhassa Heikkilän kansakoulussa, yhdessä kirjailijan kanssa erikielillä tehtyjä kuunnelmia ja erityisesti 100 metrin juoksun selostuksia. Näitä tunnelmia Juhani usein tarkkaan pohdiskeli ja tutki eri kielien sopivuutta Elmon perimmäisen tunnelman välittämiseen. Niitä kuunnellassaan Juhani hörisi – nauroi.
Elmo on Juhani Peltosen tuotannosta yleisesti tunnetuin, mutta muu hänen tuotantonsa tuo esille ehkä vieläkin paremmin Juhanin ammattitaidon sananhallitsija, kirjailijana.
”Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen”, sanoo kirjailija nimeltä Pienpelto Juhani Peltosen novellikokoelmassa The End (1976). Pohjavireeltään raskasmielinen, perimmältään romanttinen taiteilijan ohjelma sopii Peltosen koko tuotantoon, mutta aina se saa vastapainokseen hänen toisen ominaispiirteensä: ehtymättömän kielellisen keksinnän ja iloittelun.
Ensimmäiset runokokoelmat 1960-luvulla, Ihmisiät ja Oudot minät Peltonen kirjoitti epäkuusikymmenlukulaisesti hiukan ohutta, romanttista ja estetisoivaa runoa.
Vuoden 1967 kokoelmassa Felix Navitan etu- ja takaraivo Peltonen näytti toisen minänsä, leikkimielisen kielitaiturin, joka kirjoittaa ”tunnelmarunoutta”, ”huliganismeja” ja ”surpoetiikkaa subsäkein”. Peltosen molemmat minät viihtyvät rinnan kokoelmissa Kesken asumisen ja Pitkää, omalaatuista rykimistä, jotka sisältävät sekä hiljaisia pikkurunoja että satiirisia kielinokkeluuksia. Kokoelmissa Välimatkakirja (1984) ja Näköisveistos ruumiskirstusta (1987) hauskuus vähenee ja apeudentunnot lisääntyvät.
Prosaistina Peltonen aloitti unenomaisin ja mielikuvituksellisin kääntein etenevien novellien kokoelmalla Vedenalainen melodia (1965). Salomo ja Ursula (1967) on traagisesti päättyvä rakkausromaani: Salomo jää auton alle ja Ursula tekee itsemurhan. Kolme (1969) on avioliittoromaani taidemaalari Rusko Palatsista ja hänen vaimostaan Sonjasta, joka rakastuu varakkaaseen liikemieheen; veritekoihin päättyy tämäkin romaani.
Seuraavaksi vuonna 1978 valmistui Elmo ja tämän jälkeen Iloisin suru (1986), joka kertoo Viluvaaran vt. kirkkoherra Sauli Rekelästä, jonka elämänsynkeyttä lievittää vain läheinen suhde yksitoistavuotiaaseen Aleksi-poikaan.
Tämä kirja on Elmon ohella ehkä Juhani Peltosen tuotannon arvostetuin ja tunnetuin teos. Iloisin suru -romaanin uskottiin jopa tuovan Peltoselle Finlandia-kirjapalkinnon. Taiteilija Juhani Leskinen sanoi haastattelussaan 1986 palkinnon kuuluvan ehdottomasti Lopella asuvalle kirjailija Juhani Peltoselle. Sanallisessa iloittelussa, taitavassa leikittelyssä, on Peltonen ehkä ollut oppi-isänäkin tunnetulle toiselle sanantaitajalle Juhani ”Juice” Leskiselle?
Pakinoitsijana Juhani Peltonen oli myös hyvin tunnettu. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu eri lehdissä mm. nimimerkillä Arvid Klevö ja J.U. Mala.
Juhani Peltosen viimeiseksi romaaniksi jäi kuin enteellisesti Kuoleman sairauteen rinnastettava syli-ikävä, joka WSOY julkaisi vuonna 1991. Ja kirjoituskoneelle liuska kesken – mielessä se oli jo valmis ja odotti vain tykitystä. Muistan kuinka Jussi oli tuonkin kirjan yksityiskohtia pohtiessaan ja läpikäydessään yhteydessä mm. nyt jo myös edesmenneeseen asealan osaajaan ja tietäjään Erkki Kauppiin. Jussi halusi tietää tarkasti miten tietty ase toimi ja miltä se näytti ja tuntui.
Meillä on Elmola, muistona.
Mutta Elmon kotikuntaa Kainalniemeä kirjailija Juhani Peltonen kuvailee romaanissaan taas näin: ”Silloin kun Elmo syntyi, Kainalniemi oli vielä leppoisa maalaiskylä; parinkymmenen vuoden kuluttua sitä luonnehdittiin asutuskeskukseksi; missä on purettavia ja rakenteilla olevia taloja ikään kuin huomattavasti enemmän kuin valmiita ja toimivia; ja tänään se on jo auttamattomasti betonigeometristen konstruktioiden Tuonela. On yleismaailmallisesti käsittämättömän masentavaa, että kaupunkien ja kylien keskinäinen kilparumentelu saa jatkua kasvavalla kiihkolla. Varsinaista Kainalniemeä ei enää ole, eikä Elmoakaan; hänenlaisiaan syntyykin vain yksi noin kahdessatuhannessa vuodessa.”, kirjoitti Peltonen 1960-luvulla.
Meillä Lopella on siis edelleen Elmola – ei sellainen kuin Kainalniemellä oli – vaan kaunis ja toimiva koulu ja vapaa-ajan liikunnankeskus.
Loppikaan ei ole kuin Kainalniemi. Loppi ei ole betonigeometristen konstruktioiden Tuonela, joka olisi mukana kaupunkien ja kylien kilparumentelukilpailussa. Loppi oli silloin kun Juhani Peltonen Lopelle muutti leppoisa maalaiskylä – tänäänkin se on edelleen leppoisa maalaiskylä, mutta se on myös kehittyvä maalaiskunta – pääkaupunkiseudun kehyskunta.
En tiedä valitsiko Juhani Peltonen perheineen Lopen juuri tästä syystä – todennäköisesti, sillä näin tekee moni muukin perhe tänä päivänä– valitsee kotikunnakseen Juhani Peltosta vielä kerran lainatakseni äärimmäisen kauniin – hurmaavan Lopen.
Tänä keväänä Jussin syntymäpäivänä, 80. syntymäpäivänä, istutimme hänen hautamuistomerkilleen, kummulle, omenapuun. Puu on Juhanin ja Tuulan lempiomena puu Antonovka. Se tulevaisuuden sato, on meistä jokaisen kerättävissä, ja nautittavissa, kuten Jussin kirjoitukset ja kirjallisuus tänäkin päivänä. Herkullisen hersyvänä.
Jussia kiitollisena muistelen
Timo Heinonen
Ps. Ohessa on Jussin minulle Loppijärvi Happeningin lehteen kirjoittama pakina. Se aikanaan tuossa kesätapahtuman lehdessä julkaistiin, mutta liekö kellään sitä lehteä enää tallella? Minulla tämä alkuperäinen, sillä tutulla kirjoituskoneella tykitetty, teksti on. Ja julkaistaan se nyt tässä Lopen Joulussa myös jäädäkseen kirjoihin ja kansiin myös tuleville sukupolville.