Eilen julkaistiin kolmen arvostetun ekonomistin Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän analyysi maamme talouspolitiikan pääasioista. He laativat valtiovarainministeri Petteri Orpon pyynnöstä muistion talouspolitiikan suuntaustarpeista.
Kolmikolla on laaja ja monipuolinen osaaminen taloudesta ja muustakin. Holmström on saanut talouden Nobelin ja toimii professorina MIT:ssä eli Massachusetts Institute of Technologyssa USA:ssa, Vesa Vihriälä on Etlan johtaja ja Sixten Korkman toimii professorina Aalto-yliopistossa. Miesten ajatukset kannattaa lukea ajatuksella sanasta sanaan. Tällaisia keskustelunavauksia maamme nyt tarvitsee kun on viimeinen ja oikea aika uudistua. Kursiivilla kirjoitettu on siis heidän ajatuksia ja en sitä siis itse kokonaan allekirjoita vaikka sen tässä julkaisenkin. Merkittävimmät esitykset ehkä osaamiseen ja koulutukseen ja ne myös ehkä poliittisestikin eniten tunteita herättäviä. Mutta kannattaa lukea kokonaan:
….
”Suomen talous on vihdoin – lähes vuosikymmenen kestäneen pysähdyksen jälkeen – päässyt kasvuun, jota kulutuksen ja rakentamisen ohella tukee nyt myös vienti. Talouden keskipitkän ja pitkän ajan haasteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään.
Ne ovat:
a) Julkisen talouden kestävyysvaje,
b) Liian alhainen työllisyysaste,
c) Riittämätön osaamistaso ja innovaatiokyky
Osaamistaso ja innovaatiokyky ovat ratkaisevan tärkeitä tuottavuuskehityksen sekä siten palkanmaksuvaran ja elintason kohottamismahdollisuuksien kannalta. Julkisen talouden kestävyysvaje on ajan mittaan paheneva uhka talouden kasvulle ja julkisista hyvinvointilupauksista kiinni pitämiselle. Budjettivaje riippuu meno- ja veropolitiikan lisäksi vahvasti työllisyydestä. Matala työllisyysaste onkin Suomen talouden Akilleen kantapää: työllisyysasteemme on alle 70 prosenttia, kun se muissa Pohjoismaissa on 75 prosentin tienoilla.
Talouspolitiikan huomion tulee keskittyä näihin asioihin.
1. Julkisen talouden kestävyysvaje ja finanssipolitiikka
Suomen julkinen talous on edelleen alijäämäinen, niin kuin se on ollut jo vuodesta 2009 alkaen. Rakenteellinen alijäämä tai kestävyysvaje ei näillä näkymin supistu lainkaan, eikä tilanne odottamalla parane. Alati kohoava julkinen velkaantuminen voi ajan myötä murentaa talouskasvun edellytyksiä sekä lisätä talouden kriisialttiutta. Samalla se heikentää julkisen sektorin mahdollisuuksia suoriutua tehtävistään ja vääristää sukupolvien välistä tulonjakoa.
Suomi elää nousukautta ja pian kenties korkeasuhdannetta. Niin suhdannenäkökulma kuin kestävyysvajeen kutistamistarve puoltavat kiristävää mieluummin kuin keventävää finanssipolitiikkaa: nyt on aika kerätä puskureita pahan päivän varalle ja alentaa rakenteellista alijäämää.
Neutraalia finanssipolitiikan linjaa voi puoltaa rakenteellisten muutosten avittamistarpeella ja sillä, että nousuvaihe on vasta alullaan. Sen sijaan finanssipoliittiselle elvytykselle ei ole perusteita: menolisäyksiä olisi vältettävä ja mahdolliset verokevennykset tulisi rahoittaa menoja vastaavasti leikkaamalla. Suomen kansainvälisesti katsoen korkean veroasteen valossa tarvitaan erityisesti tiukkaa menokuria.
2. Työllisyysaste
Työllisyysasteen nousu muiden pohjoismaiden tasolle on paras keino pienentää julkisen talouden kestävyysvajetta. Tämä vaatii sekä työvoiman kysynnän vahvaa kasvua vuosien ajan että työvoiman tarjonnan selvää lisääntymistä.
Työvoiman kysynnän kasvun edellytys on, että työvoimakustannukset eivät nouse liikaa suhteessa tuottavuuden kasvuun. Palkkakehityksen maltillistumisen ja kilpailukykysopimuksen tuomaa parannusta kustannuskilpailukykyyn ei ole varaa menettää. Palkankorotusten pysyminen kilpailijamaita alempina vielä usean vuoden ajan on tarpeen työllisyysasteen merkittäväksi nostamiseksi. Lisäksi on tärkeää, ettei palkkarakenteiden jäykkyys estä heikommin tuottavan työvoiman, esimerkiksi maahanmuuttajien työllistymistä.
Työllisyysasteen pitkäaikainen alhaisuus muihin pohjoismaihin verrattuna kertoo, että työvoiman tarjonnan riittämättömyys on Suomen työllisyysasteongelman pääsyy. Meneillään oleva noususuhdanne on oikea ajankohta tähän tähtäävien toimien toimeenpanolle: kun työtehtäviä avautuu paljon, uudet työmarkkinoille aktiivisesti osallistuvat ihmiset löytävät helpommin töitä kuin huonon kysyntätilanteen oloissa. Nyt ei ole aika löysätä aloitettuja toimia tarjonnan lisäämiseksi vaan kiihdyttää niitä.
Työvoiman tarjontaa voidaan vahvistaa monin tavoin; konkreettisia toimia on kuvattu esimerkiksi ns. työllisyyspakettityöryhmän raportissa. Tärkeitä asioita ovat mm. varhaiseläkereittien houkuttelevuuden vähentäminen (ns. työttömyysputki), nuorten naisten työmarkkinaosallistumisen lisääminen (perhevapaiden uudistus), toimeentulo- ja asumistukeen liittyvien kannustinloukkujen lieventäminen, sekä työttömien työhön ohjauksen tehostaminen ja uudelleen koulutus.
Työn verotusta tulisi keventää, mutta edellä todetuista syistä vain jos verotuksen keventäminen voidaan kompensoida muilla toimilla.
Työmarkkinoiden toimivuutta tulisi myös edistää esimerkiksi lisäämällä asuntotarjontaa kasvukeskuksissa. Lisäksi tulee pyrkiä lisäämään paikallisen sopimisen mahdollisuuksia työmarkkinoilla.
Niin julkisen talouden kuin työllisyysasteen ja osaamisen kannalta on tärkeää tavoitella korkeakoulutuksesta valmistumisen aikaistamista.
3. Osaamisen ja rakennemuutoskyvyn vahvistaminen
Talouden kasvu on viime kädessä tuottavuuden kasvua. Tuottavuuden kasvu perustuu osaamiseen, innovaatioihin ja voimavarojen ohjautumiseen kulloinkin tuottavimpiin käyttöihin. Suomen tuottavuuskehitys on viime vuosina ollut huonoa, myös verrattuna tärkeisiin kilpailijamaihin.
Samanaikaisesti koulutustason nousu on lakannut ja Suomi on vajonnut tältä osin OECD-maiden keskikastiin. Pisa-tulokset viittaavat nuorison perusvalmiuksien heikentymiseen ja heikosti suoriutuvien osuuden kasvuun. Suomessa nuorten ikäluokkien osaamisen arvioidaan yleisemminkin olevan laskussa. Tämä on pulmallista, sillä työmarkkinoilla osaamisvaatimusten kasvu jatkuu. Siksi koulutustasoon liittyvät erot työllistymisessä ovat kasvussa.
Tieteellisen tutkimuksen taso on yksittäisistä huipuista huolimatta vain vähän OECD-maiden keskitasoa parempi, vaikka yliopistosektorin julkinen rahoitus on leikkauksista huolimatta edelleen kansainvälisesti kohtuullisella tasolla. Sekä yrityssektorin että julkisen sektorin T&K-panostukset ovat vähentyneet.
Nämä muutokset eivät ole toteutuneen tuottavuuskehityksen heikkouden syy, mutta osaamispohjan ja innovaatiotoiminnan edellytysten vahvistaminen on edellytys tuottavuuskasvun pidempiaikaiselle lisäämiselle.
Innovaatiojärjestelmää tukisi Tekesin voimavarojen palauttaminen muutaman vuoden takaiselle tasolleen. Tämä olisi rahoitettavissa supistamalla muita yritystukia usean vuoden ohjelman puitteissa (vuodesta 2019 alkaen). On syytä jatkaa hyödykemarkkinoiden sääntelyn yksinkertaistamista sekä lisätä digitalisoinnin ja markkinamekanismin hyödyntämistä julkisessa palvelutuotannossa hyvän valmistelun pohjalta.
Olennaista on osaamispohjan rapautumisen pysäyttäminen ja kääntäminen kasvuun. Suomesta tulisi tehdä nykyistä selvästi houkuttelevampi paikka ulkomaalaisille osaajille, mikä vaatii korkean profiilin ohjelmaa.
Tätäkin tärkeämpää on kohentaa suomalaisten koulutus- ja osaamistasoa. Nykyistä suuremmalle osalle väestöä on saatava laadukas korkeakoulutasoinen koulutus. Tämä edellyttää koulutusjärjestelmän rakenteen, toimintatapojen ja myös rahoituksen kehittämistä.
Korkeakoulujärjestelmä olisi syytä jakaa laaja-alaisiin, kansainvälisen tason tutkimukseen tähtääviin tutkimusyliopistoihin ja koulutukseen painottuviin korkeakouluihin. Edellisiä ei voi olla kovin monta, jälkimmäisten määrää ei ole tarvetta rajoittaa.
Kandidaattitutkinnoista tulisi tehdä nykyistä laaja-alaisempia. Kandidaatti- ja maisteritutkinnot on erotettava toisistaan niin, että kandidaattitutkinnon jälkeen haetaan aina erikseen maisteri- tai tohtorikoulutukseen (ns. Bologna-prosessi on toteutettava aidosti).
Korkeakoulutukseen hakeutumista ja korkeakouluopetuksen läpimenoaikoja on voitava nopeuttaa; ne ovat Suomessa poikkeuksellisen pitkiä. On perusteltua, että opiskelijavalinnoissa hyödynnetään enemmän yo-tutkintoa. Ohjauksen kehittämisen ohella opintotuki ja opiskeluoikeus olisi syytä ehdollistaa nykyistä selvemmin opintojen etenemiselle.
Varsinkin kandidaattiohjelmien aloituspaikkoja tulisi lisätä ainakin väliaikaisesti pyrkijäsuman purkamiseksi. Tämä ja muut rakenneuudistustoimet edellyttävät ainakin tilapäistä julkista lisärahoitusta (”pääomitusta”). Pidemmän päälle korkeakouluopetuksen laajentamisen ja laadullisen kehittämisen lisärahoituksen täytyy tulla pääosin yksityisistä lähteistä, eli käytännössä lukukausimaksuista. Kohtuulliset maksut eivät heikennä mahdollisuuksien tasa-arvoa, jos niihin liittyy hyvin suunniteltu opintolainajärjestelmä.
Aiemmissa koulutusvaiheissa painopiste tulee olla riittävien perusvalmiuksien turvaamisessa kaikille. Tämä edellyttää lisää panostusta vaikeista kotioloista tulevien, maahanmuuttajataustaisten ja osin myös yleensä poikien oppimisongelmien tunnistamiseen ja helpottamiseen. Varteenotettava mahdollisuus vähentää nuorten putoamista koulutuspolkujen ulkopuolelle on oppivelvollisuusiän nostaminen 18 vuoteen, mistä aiheutuvat nettokustannukset eivät ole suuria. Onnistuminen edellyttää sopivien toisen asteen koulutusvaihtoehtojen kehittämistä.
……
Mielenkiintoisia ajatuksia ja juuri tällaista pientä ravistelua maamme nyt tarvitseekin. Alkanut talouskasvun aika on mitä parhainta aikaa tehdä uudistuksia ja toivottavasti rohkeutta löytyykin meiltä päättäjiltä yli puoluerajojen.
Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän avaukset ovat koulutusta lukuunottamatta aika tuttuja ja pitkäänkin esilläolleita ja myös varmasti suurimmin mielipiteitäkin jakavia. Talouspohdinnat heiltä varsin tuttuja missä tärkeässä roolissa menomaltti ja myös veronkevennysten kustantaminen menoleikkauksilla. Palkankorotuksissakin pitäisi maltin kestää ja korotusten vähintäänkin olla verrokkimaita maltillisempia. Myös työntarjonnan lisäämiseen tulisi kohdentaa kaikki mahdolliset keinot. Tässä ekonomistien listalla on mm. perhevapaauudistus ja myös varhennettujen eläkkeiden suitsiminen.
Koulutusta koskevista asioista olen heidän kanssa samaa mieltä mm. siitä, että meidän yleistä osaamistasoa tulee nostaa. Ja myös siitä, että suurempi osa olisi tärkeää saada korkeakouluihin ja minusta vielä valtaosa suoraan lukiosta ilman turhia välivuosia. Toivon, että saamme pian uudistuksen voimaan missä lukion päästötodistus ja yo-tutkinto avaavat valtaosalle tien jatko-opintoihin ja vain varatienä ja toissijaisena tienä olisi pääsykokeet. Ei siis kokonaan luovuta pääsykokeista, mutta valtaosa kuitenkin pääsisi jatko-opintoihin ilman niitä.
Kannatan siis myös aloituspaikkoja lisäämistä ainakin väliaikaisesti nykyisen hakiajasuman purkamiseksi. Toivon jo budjettiriihessä tästä ratkaisuja ja lisärahoitusta korkeakouluille. Ja kannatan myös sitä, että jo aiemmin esittämälläsi tavalla opintotuki ja opiskeluoikeus sidottaisiin nykyistä selvemmin opintojen etenemiseen.
Mutta itse en sen sijaan kannata oppivelvollisuusiän nostoa sillä ei kannettu nuori koulussa pysy. Enemmin kannattaa kehittää koulutusta ja tapoja opettaa ja oppia. Jokaiselle nuorelle kyllä löytyy oma tapa kun tarjolla on laajasti niin lukemalla kuin tekemälläkin oppimisen teitä. En myöskään itse kannata lukukausimaksuja suomalaisille korkeakouluissakaan. Meidän tulisi jopa etsiä keinoja varmistaa, että jokaisella on korkeaksi nousseiden kustannusten takia mahdollista edes jatkaa ammattikouluun tai lukioon. Koulutuksen polun pitää olla avoin pperhetaustasta ja perheen tulotasosta riippumatta.
Hyviä ajatuksia paljon ja ennen kaikkea avauksia avaralle keskustelulle. Mitä mieltä sinä olet?
…
Kello 20.14 ja katse jo huomiseen. Huomenna kesäkokouksemme jatkuu Kouvolassa ja sitten iltapäivällä vierailu Iirin Kymiringille jne.
Tänään illalla vielä kävin katsomassa kun ravihevosemme Voitto haki tuntumaan kisaradoille Riihimäen harjoitusraveissa. Kauniilla askeleella nuoriherra homma suoritti ja kun vielä vuosi ikää tulee lisää niin toivottovasti mennään kovaa. Hieno kaveri.