Ruotsi on saamassa historiansa ensimmäisen naisen pääministeriksi. Maata pitkään hallinnut sosialidemokraattien Stefan Löfven väistyi ja Magdalena Andersson valittiin puolueenpuheenjohtajaksi ja todennäköisesti myöhemmin myös maansa pääministeriksi. Anderssonia on pidetty Löfvenin talousasioiden oikeana kätenä ja talouden näkökulmasta perintö seuraajalle onkin kohtuullinen. Sen sijaan turvallisuusperintö, minkä pääministeri Löfven seuraajalleen jättää on lähellä katastrofia. Löfven tultaneenkin muistamaan pääministerinä, jonka kaudella Ruotsi muuttui lintukodosta Euroopan vaarallisimmaksi maaksi.
Saksan luetuin päivälehti Bild tekikin laajan artikkelin Löfvenin taakseen jättämästä Ruotsista ja siitä kuinka länsinaapuristamme on tullut jengirikollisuudesta Euroopan kehto. Ruotsissa juttua kavahdettiin ja on puhuttu jopa maakuvan heikkenemisestä, mutta siihen kaikkeen on perustellut syynsä. Vajaassa 20 vuodessa Ruotsi muuttui maaksi, jossa on nyt Euroopan eniten kuolemaan johtaneita ammuskeluja, kun samaan aikaan muualla Euroopassa ampumiskuolemat ovat vähentyneet. Kysyä pitääkin missä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on näin pahasti epäonnistunut?
Verkkouutiset kertoi jo vuonna 2018 kuinka vielä ”vuonna 2011 Ruotsissa kuoli luoteihin 17 ihmistä. Vuonna 2017 luku oli kivunnut jo 41 kuolleeseen ja 100 haavoittuneeseen. Kaikkiaan ampumatapauksia oli viime vuonna 300. Kranaatteja Ruotsin kaduilla räjähti 43 kertaa.” Ja tahti on jatkunut samanlaisena tai oikeastaan tilanne on vuosi vuodelta vain pahentunut. Luin joku aika sitten uutisen missä pohdittiin jopa sitä miten kehitys on uhkaamassa koko Ruotsin demokraattista järjestelmää, jos ei kierrettä saada taittumaan.
Moni kysyy Suomessa, että olemme me nyt Ruotsin tiellä? Kysymykseen on helppo vastata ja todeta, että olemme. Jotkut asiantuntijat ovat jo todenneet, että emme enää yksin ole tiellä vaan olemme jo siellä. Väkivaltaan valmiiden jengien määrä on kasvanut erityisesti pääkaupunkiseudulla ja aseeseen, puukkoon tai pyssyyn, tarttumisen kynnys on matala. Myös sivulliset ovat joutuneet jo iskujen kohteeksi. Jengeissä pyörii jopa 150 lähinnä maahanmuuttajataustaista nuorta ja jopa lapsia ja niiden lonkerot ulottuvat huumekaupasta aina vankiloiden sisään.
Ratkaisemisen aika on nyt. Ruotsissa Löfven ei halunnut muuttaa sosialidemokraattien asennoitumista ongelmien juurisyihin. Tanskassa hänen sisarpuolueensa teki toisin. Nyt kysymys kuuluukin, että valitseeko pääministeri Sanna Marin Suomessa sisarpuolueistaan Ruotsin ja Tanskan linjan ja tien? Pari seuraavaa vuotta – nimenomaan nykyhallituksen viimeiset vuodet – ovat tässä kysymyksessä avainasemassa. Ja isoin kysymys kuuluukin, että halutaanko jengiytymiseen ja katuväkivaltaan aidosti puuttua nyt, kun se vielä on mahdollista?
Pelkästään ennaltaehkäisevät keinot eivät enää riitä. Niitäkin tarvitaan ennen muuta estämään lasten ajautuminen jengeihin. Syrjäytyminen näkyy täällä vakavalla tavalla ja siihen pitää pystyä puuttumaan. Mutta tarvitaan myös järeämpiä keinoja, joilla puututaan jo toimiviin jengeihin ja niiden rikollisuuteen. Yhteiskuntamme ei kestä enää toista näytelmää poliisien resurssien rajuista leikkauksista. Suunta pitää muuttaa nyt pysyvästi kohti yli 8000 poliisia. Samaan aikaan pitää vahvistaa rangaistusmenettelyjä ja myös lainsäädäntöä koskien esimerkiksi laittomien aseiden kantamista julkisilla paikoilla tai pitämistä autoissa. Tästä muuten kollegani Pihla Keto-Huovinen (kok.) teki hetki sitten lakialoitteen. Ja arvatkaapa mitä? Se ei Marinin hallitukselle kelvannut vaan kentältä näiden asioiden parissa painivien ammattilaisten riveistä kummunnut esitys rytättiin roskapaperien koriin? Onko tällaiseen varaa?
Ja vastaan, että ei ole. Suomen turvallisuus tulee palauttaa nyt.