Kansanedustaja, valtiovarainvaliokunnan vastaava
Timo Heinonen: Maatila- ja maaseutuyrittäjän rooli suomalaisessa ruokajärjestelmässä
Muutokset puhuttaessa mahdollisia.
Juhlapuhe ProAgria Etelä-Suomen 10-vuotisjuhlassa 19.1.2024
Hyvät kuulijat – maaseudun ja elinvoiman asiantuntijat ja juhlavieraat.
Kiitos mahdollisuudesta päästä mukaan juhlaanne. Pyyntö tulla juhlapuhujaksi lämmitti mieltä ja siihen vastasin mielelläni, että totta kai tulen.
Suomalainen ruoka, ruuantuotanto, ovat olleet minulle sydämenasia pitkään.
Mutta alkuun, hyvät ystävät haluan kiittää teitä työstänne, mutta myös onnitella lämpimästi.
Myönnettäköön heti alkuun, että varsinainen asiantuntija en nykypäivän maatilayrittäjyydessä ole. Toki maalaiskunnassa ikäni eläneenä maaseudun asiat ovat läheisiä ja olenpa aikanaan ollut myös jäsenenä maatalousyhtymässä. Myös MTK:n jäsen olen ollut pitkään ja tänäkin päivänä, kun itselläni ei enää peltoja ole edes omistuksessa niin metsänomistajajäsenenä.
Toki ystäväpiirini ja myös kansanedustajan työni vuoksi olen päässyt kahdesta eri näkövinkkelistä seuraamaan sitä, millaisessa alati muuttuvassa maailmassa ruoantuotantoalalla eletään.
”Mut kuka hullu tätä maata viljelee? No, tervetuloa Suomeen”…
sanailee Olli Halonen tunnetussa laulussaan.
Vastauksena voi todeta, että 42 427 maatilaa. Viljelijöitä, maatalousyhtymiä, osakeyhtiöitä ja myös perikuntia.
Voidaan hyvin sanoa, että maatalous on Suomessa edelleen pääasiassa perheviljelmiä – mikä ei kuitenkaan tarkoita etteikö niitä hoidettaisi nykypäivänä kuin yrityksiä. Työtä tiloilla tuntuu riittävän – kahdeksasta neljään mahtuu työpäivään, mutta vielä neljä tuntia ennen sitä ja monessa paikassa toiset neljä peräänkin. Varsinkin kotieläintiloilla.
Maamme tilojen keskikoko kasvaa, mutta edelleen kohtuullista vauhtia – noin hehtaarin vuodessa. Toki isot, yli sadan hehtaarin tilat ovat lisääntyneet muita nopeammin ja tämä trendi tullee jatkumaan.
Pääomavaltaisuus vaatii tiloilta kokoa, mutta myös tiloille nykypäivänä muualta asetetut vaatimukset.
Omassa kotikunnassakin tilojen määrä on vähentynyt ja peltoja pantu yhteen. Kotikuntanihan on se perunastaan maan kuulu Loppi ja perunankin kohdalla on käynyt niin, että suurin perunatila viljelee jo yli 100 hehtaaria ja muutama muukin isompi tila tätä hiekkaisten peltojen herkkua viljelee. Ei enää siis ns. jokainen tila.
Tuntuukin siltä, että nykypäivän maanviljelijä on samaan aikaan toimitusjohtaja, hallituksen puheenjohtaja, projektipäällikkö, myyntitykki, sihteeri, hallintoammattilainen, mekaanikko, IT-osaaja, biologi ja kaikkein mieluiten myös meteorologi.
Tämä ei missään nimessä ole se helpoin työsarka, eikä siihen valitettavasti suoraan mikään olemassa oleva koulutusala täysin valmista. Koulutuspohja tänä päivänä haetaan oppilaitoksista, mutta mestari-kisälli ote kyllä tiloillamme näkyy edelleen. Edellinen sukupolvi opettaa tulevat jne.
Vaatimukset ovat kovat, työehtoja ei yrittäjällä kukaan valvo ja palkkauskaan ei varsinaisesti ole kilpailukykyinen.
Ammatinvalintakysymyksiä, sanotaan. Maailmassa täynnä mahdollisuuksia on ehdottoman kunnioitettavaa, että edelleen meillä löytyy tiloille nuoria, uusia yrittäjiä. Ja näin tulee olla jatkossakin.
Tällaisia hienoja esimerkkejä on onneksi maassamme paljon. Oli hieno esimerkiksi saada vierailla joku aika sitten Hirvilammen Luomu tilalla, missä Susanna Valtonen puolisonsa kanssa kasvattaa luomunaudanlihaa. Tai viimeksi hetki sitten uudella MTK:n kummimaatilallani Saviniemessä Tuula Loikkasella ja Timo Saviniemellä Kalvolassa jne. Tai aiemmalla kummitilallani Portaankorvassa Liisa ja Pekka Salmelalla tai tietysti minulle lähimmällä tuolla Pelto-Seppälän tilalla Lopen Hunsalassa.
Tai mukava oli myös TET-päivä Mulli-Expressin Hietasten matkassa. Haalarit päälle ja matkaan.
Olen halunnut pitää siis läheisen ja hyvän yhteyden suomalaiseen ruuantuotantoon ja maatiloihin. Taisi eilen viimeksi hyvä tilan tuoksukin olla vaateissani.
Arvostan.
Hyvät ystävät,
Kestävän kotimaisen tuotannon ylläpitäminen ja kehittäminen on paitsi järkevää, myös välttämätöntä huoltovarmuusnäkökulmasta.
Aika pitkään suomalaista ruokaa piti puolustaa työllisyyden tai maaseudun elinvoimaisuuden kautta. Tai oman ruuantuotantomme puhtaudella. Ja hyvällä maulla. Ja myös kuljetusten vähäisyydellä.
No, eihän nämä arvot ja perusteet ole minnekään kadonneet. Suomalainen ruoka on hyvää, se on puhdasta, se on jäljitettävää, se työllistää ja se maistuu hyvälle.
Aikanaan, kun aloitin Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa kampanjat niin sain palautetta, että minä ostan ainakin halvinta ja mitäs sitten tapahtuu, jos ranskalaisetkin alkavat vain ostaa ranskalaista jne. Ruoka nähtiin jotenkin itsestään selvyytenä. Kun sähkö tuli pistorasiasta, niin maito tuli tölkistä. Kummassakin on nyt silmät vähän avautuneet uudella tavalla monille.
Sillä viimeistään kaksi vuotta sitten alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaa avasi enemmän silmiä myös ruuantuotannon huoltovarmuuskulmalle. Ja myös sille, että yksi tärkeä turva maallemme on pitää koko maa asuttuna. Se ei pakolla onnistu, mutta mahdollisuuksia siihen voidaan antaa – ja pitää ja kannattaakin antaa.
Mutta enää – ei edes innokkainkaan markkinatalouteen ja Europpan Unioniin uskovakaan voi luottaa siihen, että tuontiruoalla pärjätään – energian suhteen olemme tämän saaneet tuntea myös jo pidempään.
Eikä pahimmalla hetkelläkään myöskään armeijakaan tyhjällä vatsalla marssi.
Vaikka tämä herätys on nyt tapahtunut lähes pahimman kautta, niin hyvä, että edes nyt. Me tarvitsemme pärjäävän ja kestävän – myös kriisinkestävän – oman ruuantuotannon, omat kasvavat metsät ja myös oman pakkaspäivänäkin kestävän energiantuotannon.
Vaikka paperilla nyt näyttääkin, että omaa sähköntuotantoa meillä on riittämiin, mutta viime pakkaset ovat taas muistuttaneet siitä, että silloin ei ole kun paukkupakkasella ei tuule. Uskon, että maaseudulla on tässäkin enemmänkin annettavaa ja hajautettu energiatuotanto on tulevaisuuden turvaa. Turvallisuuspolitiikkaakin.
Hyvät ystävät,
Maailma muuttuu myös muuten. Ilmastonmuutos ei voi olla vaikuttamatta myöskään ruoantuotantoon – ehkä vielä enemmän muualla kuin meillä. Itseasiassa aika usein näissä keskusteluissa – vähän syyttävissäkin sormissa – unohdetaan tai ehkä ei tiedetä sitä miten paljon näiden asioiden parissa ruuantuotannossa on tehty. Jouduttu jo tekemään ja joudutaan jatkossakin tekemään.
Sillä kuten jo totesin, metereologintaidot ovat tarpeen nykymaatiloilla.
Sään ääri-ilmiöt tekevät kiusaa, kuivuus kutistaa sadot ja sateet estävät korjaamisen – siis meilläkin. Tämä on arkipäivää kotimaisessa ruuantuotannossa.
Mutta näistäkin on selvitty ja selvitään. Meillä on siihen ehkä jopa paremmat mahdollisuudet kuin monissa vesitaloudeltaan tai eroosio-ongelmiltaan vaikeammassa maassa.
Meillä onkin tässä kaikista haasteista ja pohjoisesta ilmastosta huolimatta avaimet kädessämme ja osaamista myös kehittää ilmastoviisasta maataloutta.
Ruoantuotannon ja koko järjestelmän tulee olla kestävä monella tapaa. Niin ympäristön, kuin sitten ruokaturvan ja myös itse viljelijän ja sidosryhmien kannalta.
Resurssitehokkuus ja toimiva yhteistyö tilojen välillä on jo olemassa olevaa hyvää.
Myös kiertotaloudesta puhutaan paljon, ja myös suomalaiset maatilat ovat jo etunojassa olleet osa tätä kehitystä. Mutta ei työ toki tälläkään saralla pääty. Uusimman, parhaan mahdollisen tiedon onnistunut yhdistäminen vanhaan, vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja jatkuneeseen ja hyväksi havaittuun tapaan tehdä – ei helppoa, mutta ei mahdotontakaan. Ja tässä on teilläkin, hyvä ProAgrian väki paljon annettavaa suomalaiselle maataloudelle. Ja olette antaneetkin.
….
Tässä viime aikoina olen saanut kuulla aika monta kolme pointtia. Yksi sellainen tässä puheessani on Byrokratia.
Voiko maanviljelystä puhua ilman että vähän puhuttaisiin paperinpyörityksestä? Tuskin, niin olennainen osa se on sekä viljelijöiden, että teidän työtänne.
Pakko myöntää, että lainsäätäjän edustajana en voi olla ylpeä kuunnellessani tarinoita jokapäiväisestä elämästä raportoinnin, lomakkeiden, alati muuttuvien tulkintojen ja säännösten maailmasta.
Toki tiedämme, että iso osa sääntelystä johtuu EU:n yhteisestä maatalouspolitiikasta, ja siitä, että julkinen rahoitus kulkee käsi kädessä tiukan valvonnan kanssa. Eikä tästä hevillä päästä. Mutta siellä missä voidaan, tulee aina pohtia, voisiko asiat tehdä yksinkertaisemmin?
Ei saa olla niin, että tulevaisuuden maanviljelys vaatii enemmän taitoa pyörittää papereita kuin traktorinrattia.
Mieluummin minä laittaisin siltä perustyöltä liikenevän ajan ja energian tiloillakin siihen kehittämistyöhön, uusien, suomalaista ruokaturvaa parantavien keinojen kokeilemiseen kuin byrokratiaan.
Mutta mitä meidän sitten tulisi tehdä? On isoja, hitaasti tapahtuvia muutoksia, mutta myös paljon niitä pieniä tekoja, joilla voidaan lopulta vaikuttaa siihen, että mihin suuntaan tuuli kääntyy.
Yksi kansanedustajana alulle panemani kampanja liittyi siis siihen, että me kuluttajat kiinnittäisimme huomiota ruoan kotimaisuuteen.
Tämä ”Kaksi viikkoa vain suomalaista ruokaa”-kampanja starttasi vuonna 2013. Tässä toki lainsäätäjänä tavoitteena oli myös kiinnittää huomiota siihen, miten ruoan alkuperä ilmoitetaan – ja myös miten siinä helposti johtuu kuluttaja harhaan pakkausten perusteella.
Kampanja olikin paitsi alkuvuosina silmiä avaava, myös toivoa antava. Ensimmäisinä vuosina oli vaikea löytää jopa leipää joutsenlipulla, vaan se piti leipoa itse. Mutta kurkatkaapa nyt oman ruokakauppanne leipähyllyä sillä silmällä. Ihan merkittävä muutos – ja sama näkyy myös vaikkapa kaurahiutaleissa, lihahyllyllä ja maitotuotteissa.
Edelleen meidän pitää työtä alkuperämerkintöjen suhteen jatkaa. Ravintoloiden osaltahan tässä jo päästiin askel eteenpäin viitisen vuotta sitten, mutta edelleen mm. valmisteita käyttäviä ravintoloita ei lihan alkuperämäänilmoitusvelvollisuus koske. Minusta pitäisi koskea.
Sekä vapaaehtoista että lainsäädännöllä vaadittavaa ruoan alkuperän ilmoittamista tulee edelleen lisätä. Ja tässä muuten jokainen meistä kuluttajista voi tehdä oman osansa – varmistatko sinä aina mistä lounasannoksen liha on peräisin?
Uskon, että kaikki täällä tänään paikalla olevat näin tekevät, mutta kuinka moni muu tavallinen ruuan kuluttaja näin tekee? Moni, mutta edelleen liian harva.
Jatketaan tätä työtä yhdessä.
Hyvät ystävät, palaan vielä lyhyesti energiaan.
Energian hinta on päivänpolttava aihe, etenkin tässä paukkupakkasten meitä koetellessa.
Maatiloilla ei varsinaisesti voida kuivata viljaa silloin kun sähkö on halpaa, vaan se tehdään kun on sen aika.
Eikä kevättöiden ollessa kesken voida todeta, että enpä osta noin kallista polttoöljyä, jätänpä traktorin seisomaan.
Tiedän, että tämäkin vaihtoehto eräänä keväänä oli lähellä monilla tiloilla.
Jo edellä esille nostaminen energiaomavaraisuus tai sitä kohti kulkeminen on Venäjän hyökkäyssodan alettua noussut isompaan rooliin myös suomalaisessa ruokajärjestelmässä kuin ehkä aavistimmekaan. Hyvä niin.
Investoinnit on kuitenkin suuria – ja tämä muuten vaatii taas sitä projektijohtamista joka on vain yksi maatilayrittäjän nykyisistä rooleista.
Tässä on jälleen yksi syy siihen, mihin teitä, hyvät maatalouden asiantuntijat jatkossakin tarvitaan.
Esimerkiksi Neuvo-rahoituksen taso ja pysyvyys on tärkeitä ja jopa oleellisia kehittyvälle maataloudelle ja nyt vuoteen 2027 asti tilanne on kohtuullinen ja toivotaan, että viljelijät tämän mahdollisuuden edelleen hyödyntävät.
Minusta myös Välitä viljelijästä-projekti on hyvä osoitus vaikuttavasti toiminnasta, joka on lähtenyt projektirahoituksen turvin aikanaan liikkeelle.
Maanviljelys on edelleen yleisesti yksinyrittäjän työtä, paineet on kovat, eikä työtunteja lasketa. Tämän työn kautta tukea sai 2200 tilakäynnin kautta moni. Projektirahoitus olisi päättynyt kuluvana vuonna, mutta nyt tehdyn periaatepäätöksen turvin toiminta vakinaistetaan vuodesta 2025 eteenpäin. Hyvä näin.
Maanviljelyksellä on vaikutus myös laajemmin. Tulen itse siis pienestä kunnasta eteläisestä Hämeestä Lopelta – meillä viljellään sen maankuullun Lopen perunan lisäksi myös koko Hämeen tavoin paljon viljaa ja myös useampi eläintilakin meillä edelleen toimii.
Ja muuten todella monialaisia tiloja kesäkahviloineen, suoramyynteineen ja myös muiden erilaisten, innovatiivistenkin palveluiden tarjoajana.
Voisin tässä kutsua teidät vierailulle Lopelle. Se on ihan lähellä. Kotimatkan päässä.
Ottakaa vaikka ensi kesänä joku perjantai retkenne kohteeksi Loppi ja Hunsalan kylä. Siellä ystäväni Tiina Seppälä ja Tommi Seppälä perheineen kasvattaa karjaa, mutta tekee tilan lihasta myös ruokaa. Mulli & Mallas on sellainen innovaatio, että tulkaapa sitä katsomaan ja maistamaan. Voitte siellä joskus nähdä ihan oikeissa töissä myös kesälomaa viettävän kansanedustajankin. Laittaa ylös ja lähtekää hämäläiselle makujen matkalle.
Tällaisten ihmisten ja näiden 2020-luvun tilojen tekemän työn vaikutus koko pienen maalaiskunnan elinvoimaan on merkittävä. Ja toisaalta – maalaiskuntien eläväisyys on myös suomalaisen maaseutuyrittämisen tulevaisuuden kannalta elintärkeä. Maatiloja peltoineen kun ei voi siirtää kaupunkiin.
Siksi Kruununhaassakin asuva – vain metrolla ja ratikalla kulkevakin – tarvitsee maaseutua ja myös osaltaa käyttää maaseudun teitä. Niitä liian huonossa kunnossa nyt olevia.
Hyvät kuulijat.
Puheen lopuksi.
Te tunnette suomalaisen maaseudun ja maanviljelyksen. Suomessa on korkealuokkaista osaamista ja tutkimustyötä – ja meillä on myös sinnikkäät viljelijät.
Toivotaan, että isän pitkät pellot elättävät huomennakin. Ja äitien pöytiin – jos ei nyt notkuviin – niin pöytiin kuitenkin saadaan ruokaa – suomalaista ruokaa.
Teitä tarvitaan tässä työssä – siinä välissä – viemään tieto käytäntöön.
Minun toiveeni teidän seuraavalle vuosikymmenelle onkin se, että jatkatte työtänne suomalaisen maatalouden eteen, maanviljelijöidemme arvokkaana kumppanina.
Jokapäiväisen leipämme eteen.
Kiitos ja onnea.