Julkisuudessa on käyty keskustelua siitä mikä olisi ollut meidän kohtalo ja ennen muuta Nato-jäsenyytemme kohtalo, jos Putinin ja Venäjän usko voittomarssi Kiovaan olisi onnistunut suunnitellusti. Viikonlopun Hesarissa Risto E.J. Penttilä arvioi, että Suomi ei olisi tässä tilanteessa välttämättä päässyt lainkaan Naton jäseneksi.
Kiovan nopea valtaus ja sen kautta Ukrainan hallinnon vaihtaminen venäläiseksi nukkehallinnoksi, ja de facto koko maan valtaaminen tai alistaminen Moskovan alaisuuteen olisi varmasti muuttanut historian 
kulkua.
Olisiko Nato meitä siinä tilanteessa jäseneksi hyväksynyt? Hyvä kysymys. Itse uskon, että olisi. Länsi olisi halunnut näyttää, että raja on tässä. Toki varmasti soraääniäkin olisi kuulunut, sillä historia on senkin osoittanut, että Venäjälle ei ole haluttu, osattu tai jopa uskallettu olla tarpeeksi tiukkoja. Tätä voi hyvin pohtia esimerkiksi sen kautta mitä länsi ja Nato teki, kun Venäjä valtasi 2014 Krimin ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainassa. Länsi oli sanalla sanoen hampaaton ja toivoton. Tämä muuten osaltaan saattoi herättää Putinissa ja Venäjässä myös kasvavaa diktaattorin nälkää. Länsi ei puutukaan tekemisiimme?
Miten Saksa olisi toiminut tilanteessa, kun Venäjä olisi valloittanut Ukrainan? Olisiko Unkari ja Turkki olleet vieläkin vaikeampia? Pysyvästikin? Tätä ja näitä voi pohtia, mutta vastausta emme tiedä. Yhtälailla voi pohtia, että pelko Putinin vallanhimosta ja kasvavasta valtaamisen halusta – haave Novorossiyasta – uudesta Venäjästä – olisi saanut tietyt maat toimimaan radikaalimminkin; Putin pitää nyt pysäyttää – ei enää enempää.
Miten Suomessa me poliitikot olisimme toimineet? Se on myös hyvä kysymys? Olisiko syntynyt tällaista tilannetta mikä nyt vei meidät Natoon? Olisiko kansan Nato-myönteisyys kasvanut vastaavasti, jos Ukrainan olisi vallattu päivissä tai viikoissa? Olisiko poliitikkoja pidätellyt tällainen tapahtumasarja enemmän – tehnyt varovaisemmaksi? Vai olisiko se yhtälailla saanut liikkeelle nopean kehityksen missä Natoa ja Yhdysvaltoja lähes elämän työkseenkin vastustaneet ja demonisoineet olisivat kääntyneet eduskunnassa Naton kannalle, kuten nyt kävi?
Ratkaisevaa olisi ollut siis Yhdysvaltojen rinnalla Saksan ja Ranskan kannat, mutta myös meidän poliittinen ilmapiiri. Ja se olisiko kansa kääntynyt Naton kannalle ja kääntänyt poliitikkojen takeista camo-puolen esille?
Jossittelua tämä kaikki.
Meidän kannalta historia meni nyt hyvin. Ukrainan kannalta ei. Se jatkaa tänäänkin taisteluaan itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta.
Toivottavasti pian historia on hyvässä asennossa Ukrainankin osalta.
Siihen asti meidän tulee jatkaa tukeamme maalle. Kaikin mahdollisin keinoin.