Keskustelu hyvinvointiyhteiskunnastamme on saanut viime päivinä erikoisia piirteitä. Eriskummallista vastakkainasettelua jossa toiset ovat olleet valmiita leikkaamaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluita ja toiset taasen ovat puolustaneet niitä kertomatta kuitenkaan miten.
Itse ilmoittaudun hyvinvointiyhteiskunnan puolustajiin. Meidän on pidettävä kiinni hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareista eikä käsia saa nostaa vaikeassakaan paikassa ylös. Hyvinvointiyhteiskunta on ennen muuta lupaus siitä, että kaikista pidetään huolta vaikeimmassakin paikassa. Ja toisaalta minusta hyvinvointiyhteiskunnan pitää olla myös lupaus siitä, että jokaisella lapsella on mahdollisuus hyvään elämään ja tasa-arvoiseen koulutukseen ja sitä kautta vaikuttaa omaan elämäänsä. Toisaalta samanlaisia lupauksia ovat olleet pitkään ajamamme nuorison yhteiskuntatakuu ja koulutustakuu ja toisaalta ministeri Paula Risikon käynnistämä vanhuspalvelulakikokonaisuus. Lupauksia siitä, että yhteiskunta pitää huolen silloin kun apua tarvitaan ja toisaalta antaa jokaiselle mahdollisuuden koulutuksen ja muun kautta.
Ja lopulta kyse on siitä, että hyvinvointiyhteiskunta maksaa ja sen ylläpitämiseen tarvitaan rahaa. Ja rahaa ”syntyy” vain työtä tekemällä. Työ onkin niin yksilön kannalta kuin koko yhteiskunnankin toimivuuden kannalta paras turva.
Meidän Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen totesikin SuomiAreenassa minusta aivan oikein, että ”hän uskoo työhön ja siihen, että lisää työtä on vastaus Suomen hyvinvointiin. Työ on myös vastaus ihmisten hyvinvoinnin lisääntymiseen.”
Käsiä ei Tujunenkaan ollut valmis nostamaan ylös vaan totesi, että kriisinkään keskellä ei saisi unohtaa myönteistä suhtautumista sekä sitä, että on tarvetta keskittyä asioihin, joissa suomalaiset ovat hyviä. Lisäksi tarvitaan kykyä tehdä rohkeita päätöksiä ja uudistua.
Itse toivon, että kaikki ratkaisut tehdään työtä ajatellen. Siis niin, että jokainen ratkaisu lisäisi tähän maahan työtä ja työpaikkoja eikä niin, että tehdyillä ratkaisuilla maastamme vähenisi työ ja työ liukuisi ulkomaille. Se tarkoittaa varmasti palkkaratkaisua, mutta myös nuorisotakuusta ja koulutustakuusta kiinnipitämistä ja sitä, että myös työelämää kehitetään. Nyt nimittäin on niin, että kaikki eivät edes halutessaan saavuta yleistä eläkeikää vaan työelämä joudutaan jättämään siitä syystä, että kroppa ei vain yksinkertaisesti kestä. Itse siis uskon, että työelämää voidaan pidentään niin alusta, lopusta kuin keskeltäkin. Mutta mahtikäskyllä se ei onnistu vaan esimerkiksi alussa nimenomaan sillä, että nuoret pääsevät nopeammin opiskelemaan, keskeltä, että työelämässä jaksetaan ja viihdytään ja lopusta joustavilla ratkaisuilla ja kannustimilla.
Itse uskon, että valtaosa meistä haluaa tehdä töitä ja hankkia toimeentulonsa itse. Itseasiassa työ on meistä valtaosalle paljon muutakin kuin toimeentulo – työpaikalla tavataan kavereita, toteutetaan ja haastetaan itseään. Työelämä on myös yksi keskeisimmistä instrumenteista, jolla voimme lisätä yhteiskunnan kannustavuutta. Työelämän on oltava sellaista, että kaikista vaikeuksista ja haasteista huolimatta se on innostavaa ja kannustavaa. Tästä meillä on monia hyviä malliesimerkkejä, joiden soisi leviävän laajalti suomalaiseen työelämään. On ikämaisteriohjelmia, joilla kannustetaan vanhempia työntekijöitä jatkamaan työssään, on mahdollisuuksia sopia paikallisesti työajoista ja työpaikasta esimerkiksi etätyötä lisäämällä, on kannustusta ja tukea työntekijän työkyvyn omaehtoiselle ylläpitämiselle liikunta- ja virikeseteleiden kautta.
On sanomattakin selvää, että tarvitsemme työurien pidentymisen tueksi myös eläkeuudistuksen. Mutta ennen kaikkea tarvitsemme asennemuutosta kaikilla suomalaisilla työpaikoilla ja työhyvinvointia ja työssäjaksamista edistäviä uudistuksia. Kokoomus haastaakin nyt niin työnantajat kuin työntekijät ja kaikki puolueet yhteisiin talkoisiin suomalaisen työelämän parantamiseksi.
Palkkaratkaisu tulee sanelemaan myös paljon siitä miten paljon maassamme työtä tai työttömyyttä on. Toivottavasti työntekijä ja työnantajapuoli pääsevät sellaiseen ratkaisuun, että maahan syntyy sen myötä lisää työpaikkoja. Järkiratkaisua valtiovalta voi hyvin olla osaltaan tukemassa.
Jos puhutaan vaikkapa ”työllisyyden maksimoimisesta” niin silloin on huolehdittava myös siitä, että työnteko on kaikissa tilanteissa kannattavaa. Työllistävää verouudistusta on jatkettava ja siirrettävä verotuksen painopistettä edelleen pois työn tekemisestä ja yrittämisestä. Kevään kehysriihessä hallitus päätti pienituloisten ansiotuloverokevennyksestä. Tämä on tärkeää, jotta pienten työtulojen ja sosiaaliturvan yhteensovittaminen järkeistyy, eikä byrokratia estä työllistymistä. Meidän mielestä on otettava huomioon myös työelämässä tapahtunut muutos. Neljännes palkansaajista toimii muussa kuin vakituisessa tai kokoaikaisessa työsuhteessa. Yhä useampi yhdistää palkkatyön ja yrittämisen tai toimii freelancerina. Työlainsäädäntöä, verotusta ja sosiaaliturvaa onkin tarkasteltava kokonaisuutena ja tukijärjestelmiä uudistettava siten, että kaikenmuotoinen työ on aina kannattavaa.
Ja olisi hyvä, että kaikki muistaisivat ja tunnustaisivat sen faktan, että vain menestyvä yritys työllistää. Suomessa on noin 250 000 yritystä, joista yli 160 000 on yhden hengen yrityksiä. Monet yksinyrittäjät tekevät usein kahden, jopa kolmen ihmisen työt. Yksinyrittäjän mahdollisuuksia työntekijän palkkaamiseksi onkin parannettava. Ensimmäisen työntekijän palkkaamisen tuki tulisi laajentaa koskemaan koko Suomea. Tuen piirissä olevissa työsuhteissa tulisi myös sallia normaalia pidempi koeaika, jotta työllistämisen riski yrittäjälle pienenisi ja yritykset uskaltaisivat työllistää yhä useamman suomalaisen. Myös kotitaloudet on saatava mukaan työllistämään mm. korottamalla kotitalousvähennystä edelleen.
Voisi siis hyvin alleviivata sinisellä tai punaisella: Työllisyys ja työelämä ansaitsevat siis paikkansa loppuvaalikauden kärkiteemana. Me tulemme kokoomuksessa esittämään konkreettisia toimia uusien työpaikkojen syntymiseksi, työllisyyden maksimoimiseksi ja työssä jaksamisen parantamiseksi.
Paras asiantuntemus työhyvinvoinnin lisäämiseen löytyy työpaikoilta, ei eduskunnasta tai ministeriöistä. Kyse on monesti hyvin yksinkertaisista asioista – esimerkiksi, että esimiehet kuuntelevat työntekijöitä ja reagoivat palautteeseen tai että työntekijät voivat puhua perhetilanteestaan ja neuvotella tarvitsemistaan joustoista. Parempaa johtamista ei voida lailla määrätä, mutta hyviä käytänteitä on mahdollista levittää. Vastuu työhyvinvoinnista on jokaisella meistä. Työpaikoilla tarvitaan suvaitsevaisuutta, kollegan tilanteen ymmärtämistä – on hyväksyttävä se, että jokainen työntekijä ei voi antaa jokaisena päivänä sadan prosentin työpanosta. Kenenkään ei pidä joutua jättämään työelämää kokonaan vain sen vuoksi, että työn tekeminen on omassa elämäntilanteessa liian raskasta. Jokaiselle suomalaiselle on annettava mahdollisuus osallistua työelämään omien voimavarojensa mukaan.
Erinomainen esimerkki tästä on hallituksen viime kevään kehysriihessä tekemä päätös pienten lasten vanhempien joustavasta hoitorahasta ja tuntiperusteisesta päivähoitomaksusta. Uudistus mahdollistaa jatkossa työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen nykyistä paremmin ja luo perheille lisää valinnanmahdollisuuksia. Samalla se myös kannustaa vanhempia siirtymään kotihoidon tuelta sellaiseen osa-aikatyöhön, jonka rinnalla myös pienten lasten hoitaminen onnistuu. Työelämän joustot ja valinnanmahdollisuudet ovat omiaan lisäämään työssä jaksamista ja työviihtyvyyttä – niitä tulee edistää myös työpaikoilla. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että jatkossa työnantajan perhevastuu olisi yksi keskeisistä kilpailuvalteista osaavan työvoiman houkuttelemiseksi.
Tästä loppupelissä on kyse. Ei ajeta hyvinvointiyhteiskuntaa alas vaan pelastetaan se. Se on tehtävämme.
…
Huomenna jatketaan. Hämeenlinnassa perjantai päivä minun osalta ja Suomi Areenassa jatkuu myös keskustelut ja tapahtumat. Taas siis mennään.